Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
"Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,
jotka elämän leikissä murtuu:
toisilta järki hämärtyy,
toisilta tuntehet turtuu. —"
_L. Onerva_.
I
Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin
edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli
suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot
olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa
korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita
kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja
kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen.
Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain
voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.
Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen
kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan.
Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta
reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin
kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin
voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä
täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka
pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.
Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja
aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten
kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat
tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.
Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden
mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet
erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään
kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään
mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen
vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi
likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät
huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille
toiset rämeästi nauroivat.
Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut»
erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita
nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen.
He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon
pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat
nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin
ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta
eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata
myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti
niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä
saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin
löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa... Siksipä heidän
arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.
Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa
olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä
hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen,
että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä
hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen
veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet
tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa
oli.
Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen,
kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt,
kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään
nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen
puron iloista lorinaa.
Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin
kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä
armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt
väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti
kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä.
Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne...
Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta
nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin
rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja
valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli
valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät
hänen sisäisen silmänsä ohi.
Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän
on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä
suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja
huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin
ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa,
että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan.
Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty
mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja
paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta
ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain
tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan
kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan
ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut
huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä
elää...
Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut,
että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta
enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä,
kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään
tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän
usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt
sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista,
— vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti,
tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja
hyvinvoipia...
Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen
kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta...
Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri
säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies
polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen,
vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää
pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että
isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä
kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla
paljoa valoisampi...
Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis
jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana,
kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa.
Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti
juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja
varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville...
Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät
olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät
auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan
tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla
ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri,
yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen
jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä
sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset
emonsa kintereillä.
Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin
pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa
auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja
riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt
ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi
veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän
osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä
käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä
kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä
uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin
kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän
nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua
vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä,
hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän
Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli
ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä
uimanäytöksissä.
Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin
isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin
ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja
he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä
lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän
Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä
kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.
Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa
palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian
avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli
tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä
puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin.
Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni
suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen,
uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena,
että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti
ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja
sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki
aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu
vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.
Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat
raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää
paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli
hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan
mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina
toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat
täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat
parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui
katkeruus.
Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa.
Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota
äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri
eteenpäin.
Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa
avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli
lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät
postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta
huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan.
Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei
tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa...
Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat
koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia.
He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja.
Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta
Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja
kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot,
raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire,
häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla
liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita
ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan
tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin
maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella
päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet
leiväksi...
Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin
koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut
tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen
kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä
kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.
Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön
ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan
hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa,
sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän
oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen
salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut
piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin
oli varannut jonkun pennin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui
yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman
jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia
elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä
muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli
saanut paikan vakinaisessa palokunnassa...
Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen
taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli
selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota
tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä
sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina
oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt
kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa,
jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt
talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne
oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä
velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias,
ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden
aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.
Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija
näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän
soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen
ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä
ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä
epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän
näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia
naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli
käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija
Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja
asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka
ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka
olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon.
Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka
kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt
tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja
lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui,
että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän
syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta,
mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja
sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin
tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.
Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä
iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin
täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin
nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa,
sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.
Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla,
kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.
— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas
ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka,
vanhanpuoleinen ajuri.
— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa,
niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori
maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan
ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä,
puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät
paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä
seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä
syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi
lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa
huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli
kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä
ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka
vihellys.
— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava
ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa
humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.
— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.
— Jaa mitä?
— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne
katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan
teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa
poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän
tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä,
vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin,
jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken
avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla
itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin.
Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella
minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä...
— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.
— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja
astuu rattaille.
‒ No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?
— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, —
sanoi Janne mairitellen.
— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka,
tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?
— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen
parempiakin päiviä.
— Onkos sillä nimeä?
— Martta Hagen.
— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?
— Sinne.
Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.
— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin,
ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy...
Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika,
mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt...
— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?
— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine
hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän
naurettavaksi...
— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on
käynytkin.
— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa
kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän
myllärin pojalle rahojaan...
— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole.
Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin
tuli, kun ehti asiansa järjestää...
— Ettäkö herra?
— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä
silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa...
— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta...
Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.
— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen
avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.
Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä
alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu.
Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava
vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo
lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas
istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen...
Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen
vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne
uinahti taas...
Hän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:
— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna
maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä
on, anna huristaa vaan...
Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa
ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan
ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat.
Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se
hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo
valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti
lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua
kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla
sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat
kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi»
vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.
Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena
aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän
kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää
paperossi.
Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun
varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari
korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon
aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä
lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan
paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden
ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja
lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.
Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman
ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen,
joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin
hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän
veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi
ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat.
Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon
sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle
katsellen pihalle.
— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat
kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.
Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti
oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi,
jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.
— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen
vormunuttunsa naulaan.
— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa
ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä,
vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän
ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia...