IX

Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä

ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan

vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut

mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain

sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia

ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan

koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset

että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli

liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti

ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä

tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin

asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut

sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla

ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä

vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt

jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että

varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän

kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki

pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen

tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen

tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä

seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden

rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei

muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä,

siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään,

millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli

jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä

pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen

niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot,

sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot

näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja

kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan

ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen

ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän

meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti

kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet

äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta

tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus,

oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi

hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen

tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin

pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen

miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli

kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän

aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli

nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella,

mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja

hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta

ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä

inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia

miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja

tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta

arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti,

korisevasti.

»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen

tajuttomaksi.

Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli

tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei

pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain

siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä,

siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut

mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä

hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.

Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin

Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä

välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton

yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa

epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen

vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta,

niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen

pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan

miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta

taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin —

otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa

harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa,

mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair

Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu

takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja

esineitä yhtä toisensa jälkeen.

Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään

hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli,

tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi,

mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa

määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut.

Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan

yhden ainoan kysymyksen:

»Kuinka kauan?» tiedusti hän lakoonisesti.

»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä

kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.

Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku

vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän

oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt

olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin

juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli

purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja

piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti

sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen

hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa

huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen

takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien

kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli

Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän

puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen

sisustuksen jälleen järjestykseen.

Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten

tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa

jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin

tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta

potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi

tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin

estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen

jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään,

mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen

ponnistelematta sen enempää vastaan.

Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen

avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.

Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin

askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin

haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti

omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan

potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista

lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta

mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen

ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä

tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.

Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän

oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa,

sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi

suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä.

Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi,

kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton.

Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä

— minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa

kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän

kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä

vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava

voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui

siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti

harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke,

jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman

voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa

voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen

ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous.

Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä.

Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja

epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili

voimia ja opastusta.

Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä

tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui

rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen

tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli

ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään,

mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli

säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty;

taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei

hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä

ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian!

Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta

yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se,

että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa

kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui

hyvin hiljaa.

Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle

määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin,

kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen

väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti

kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan

varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei

itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään

pakotti sietämättömästi.

Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua

edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän

oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota,

jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti

ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli

päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut

Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi

sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet

opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen

naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen

tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin

omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset

avioparit säästyivät.

Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen

olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan

näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt.

Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään

ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien

itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän

olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen

heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä,

ja jännityksen painamana oli _hän_ murtunut, ei Gillian. Itsekkyys,

jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen

tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli

hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?

Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä

vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa

Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt

mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut

kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle

säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet

olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia

Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa

— jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä

pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän

lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka

luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella

rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka

palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli

sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän

selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla

huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta,

ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka

hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan

perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen

tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen

täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko

Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti

sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua

oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli

niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen

mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.

Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin

tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi

hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.

Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi

illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä —

pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä

aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli

hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin

suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio

saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan

jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli

hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan

tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten

lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen

kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut

silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän

tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.

Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä,

katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan

hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain,

ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua,

torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin

seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta

sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski

ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja

esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen

sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä

tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas

sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta

jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan

hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen

asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän

oli lopen kyllästynyt itseensä.

Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan,

himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi

varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven

silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti

hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien

kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen

hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi

mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli

sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jota _hän_ oli

käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän

tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen

hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen

väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana

uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta

hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi,

hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen,

vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja

silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan

tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen

sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsi _obin_,

joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt

Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat

kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen

valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja

näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän

rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi

lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän

hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle

eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan

lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein

huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai

pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi,

että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä

liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin

pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien

huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä

lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä

sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara

Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet

niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein

epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja

tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui

hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla

poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan

ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä

puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja

taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka

olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova

ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen

pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat

sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin

epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä

loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja

raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko

se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä

virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet

himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin

olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista

kuiskutusta — ja näky oli poissa.

Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut

tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi

pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet

lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta

kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki

kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen

kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.

Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat

lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.

Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä

sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki

siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli

saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan

rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän

repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista

mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha

oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli

antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi

anteeksiantoa.

Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne,

tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei

sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli

yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti

siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja

kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä.

Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän

ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen

vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko

tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut

vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa

yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista

oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt

hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta

silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti

olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi

koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että

hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut

hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto

syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen

riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei

Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt

mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän

oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta

nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se

päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä

vääryyden?

Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä

karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei

Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä,

joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän

ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän

hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi

mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän

ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa

helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka

itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.

»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä

heikkoudelle.

Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho

heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui

Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy

kauniilla kasvoillaan.

»_Enfin, mon brave_, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit

aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen,

laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi

nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään

olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.

»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin

kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti.

»Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti

mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut

panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin

saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä,

mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin

sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan,

hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien

sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu

kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan

tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin

silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin

mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut

ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli

jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi

pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle ja _istui_ päällesi

— naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten

jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes

minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse,

ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki

avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä

— etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!»

lopetti hän haltioissaan.

Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän

toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen.

Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.

»Omar?» tiedusti hän levottomana.

Saidin silmistä katosi nauru äkkiä, ja hänen kasvonsa muuttuivat

vakaviksi.

»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin.

Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen

merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän

jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.

»Entä Safiya —?»

»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä

ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana

— vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä»,

lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies

oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni.

Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»

Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli

aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa

ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta

vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.

Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen.

Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi

matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa

ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema

suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti,

että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.

»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen

neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.

Said nyökkäsi.

»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria,

jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa,

mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta

olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä

vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin,

ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta

rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan

näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten.

»Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta

väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä.

Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli

perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan

englanninkielisiä sanoja.

Cravenia nauratti hänen harminsa.

»Ja sinä kun aloit menettää taistelukuntosi! Huono onni, sheikki.»

Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian

haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven

luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.

»Se muuttaa elämääsi — Omarin kuolema nimittäin», huomautti hän.

»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän

heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni»,

jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta

kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni

miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut

niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia

juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta

ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat

minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta

Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon. _Grand dieu_,

millaista elämää!»

Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään

epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi

hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli

puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei

ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi —

olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta

kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan

sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu.

Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui

selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli

kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien

kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet

avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten,

varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli

saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut

rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle

oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden

vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen

pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa

erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana

intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita

hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo

joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä

edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään,

saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja

kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli

omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.

Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen

vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit

viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä

silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi,

mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän

ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen

naisvihaajansielunsa kammosi.

Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä

käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin

samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa

hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin

aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään

alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis

uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen

umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi

ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä

tyrkyttämään neuvoja toiselle.

»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka

otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä».

Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.

»_Plaît-il_?»

Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi

sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki,

mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein

ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.

Arabialainen kohautti olkapäitään.

»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä

ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en

ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun

on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani, _bien entendu!_ Ja

viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole

uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle

ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin

tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä,

sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka

uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka

istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse

vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä

perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut

erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen

käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi

hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en

varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat

aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä

suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva

elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että

minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen

hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.

»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään

nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia

väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli

liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin

peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.

»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten

hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä

vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä,

ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani

burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta, _hein_?»

»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin.

»Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä

heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»

Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli

tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia

vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen

arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen

tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin

vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista

vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen

merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa

valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja

hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei

hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan

pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi

ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen

arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta

nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää

uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi

vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili

kiihkeästi vierasta poistumaan.

Lausuen hilpeän pilan komea Said lähti tottelevasti teltasta.

X

Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair

Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti,

ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän

olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut

jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he

voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut

paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn

Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin

kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä

oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta

kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi

ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen

miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin

ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa

havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia

yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa

suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti

kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli

liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja.

Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli

kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen

oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa

saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen

ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja

että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä

jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin,

jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen

eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat

päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus,

mikä hänelle kuului.

Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti

kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan.

Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli

ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat

keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että

heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja

ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa

ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän

kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka

hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen

alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa

neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha

sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli

ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä

kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia

tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän

oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten

hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä

huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn

Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen.

Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein

silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella

kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet

ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka

olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä

olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden

päällikkönsä ympärille.

Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin

luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta

ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa,

joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui

yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien

poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi,

jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan

vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille

äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille

liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat

muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.

Said oli seurannut häntä päivänpaisteiseen ulko-ilmaan.

»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua

hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään

erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin

hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan

näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää

harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty,

mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän,

nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja

ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan

hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan

asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä

kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että

hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja

kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun

tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen

vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti

tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä

kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle,

jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä

politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy

pelkkänä spahien everstinä.»

Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa

noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista,

mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt

virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa

sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen

myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia,

eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet

häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän

tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat

viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti

keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet

viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota

hallitsemaan heidät oli lähetetty.

Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan

kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen

vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka

paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan

isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat.

Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut

niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset

saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin

useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä

ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt

Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.

Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon

halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä

pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.

Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti

uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla

oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia

kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun

hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa,

sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said

oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja

puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he

saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita

laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle

leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti

ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat

niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut

pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä

vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten

ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin,

mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla,

kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka

mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai

pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.

Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin

Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet

voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä.

Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää,

että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu

Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä

peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän

aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä

hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi

alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä

Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut

Towersiin.

Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa

kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä

sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi

laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle

paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon

laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille,

joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen

ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin

kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä

tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä.

Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää

miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa

vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia

kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin,

ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet

suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn

vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu

hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut

Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin

viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä,

kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan

seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said

keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko

lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten

rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.

Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin

mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien

hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän

viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten

korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta

vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.

Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen

odotti.

Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin

kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan

Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain

vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja

myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven

sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella

epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien

englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän

vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita,

jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja

lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju

kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla

vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat

tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan

armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.

Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa,

joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta

ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti

junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin

tuhlata yö Lontoossa.

Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa

tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista

kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei

ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon

sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen

vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt

sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen

uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt

Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli

otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä,

syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä

varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin

suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei

minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle

kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan

muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin

pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä

korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun

nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan

verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet

niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia.

Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty

jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi

koetettukaan voittaa takaisin.

Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin

omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut

Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja

John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin

sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko

Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan

osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä

voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut

millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut

parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn

Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen

itseään.

Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan

jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin

paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana

nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää

omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi

niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta

evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään

nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan

Gillianin onnesta ja toiveista.

Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle

rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan

hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa.

Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun

himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy

kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä

oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters

aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti

hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki

työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja

jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.

Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain

viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla

pienellä junasillalla.

»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka

vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä

troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion

avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa,

onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta

vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi

korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä

ja pysäytti hänet rautaisella otteella.

»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina

käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters.

Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan

tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä

Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain

pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin

yllämme olevat asut.»

Peters mukautui sävyisästi ja meni edellä umpinaiselle autolle, joka

vartosi aseman oven edustalla. Vaunujen lähtiessä liikkeelle kääntyi

Craven kiihkeästi hänen puoleensa, lausuen kysymyksen, joka oli

pyörinyt hänen kielellään viimeiset kymmenen minuuttia.

»Miten Gillian voi?»

Peters vilkaisi häneen vaivihkaa.

»En tiedä», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei maininnut mitään voinnistaan

viime kirjeessään — mutta eihän hän koskaan puhu terveydestään.»

»Viime kirjeessään —» kertasi Craven, ja hänen äänensä soinnahti synkän

pettyneeltä. »Eikö hän olekaan Towersissa? En saanut postia Algierissa

— joku tomppelimainen virkailija oli erehtynyt. En ole saanut tietoja

kotoa lähes vuoteen.»

»Hän on vielä Pariisissa», virkkoi Peters kuivakiskoisesti, ja

Cravenista hänen sävynsä kuulosti hieman syyttävältä. Otsa rypyssä

hän tuijotteli ikkunasta sanomatta muutamiin minuutteihin mitään ja

aprikoi, kuinka paljon Peters tiesi. Hän oli vastustanut Afrikan-retkeä

ja lausunut mielipiteensä peittelemättä, kun Craven oli keskustellut

siitä hänen kanssaan, eivätkä hänen ajatuksensa ilmeisestikään olleet

sen jälkeen muuttuneet. Craven ymmärsi varsin hyvin hänen mielensä

ja arvasi, mitä Petersin täytyi hänestä arvella. Eikä hän voinut

puolustautua, ei millään tavoin selittää. Häntä suuresti epäilytti,

käsittäisikö Peters, jos hän selittäisikin — hänen siveelliset

ohjesääntönsä olivat siksi yksinkertaiset, hänen käsityksensä oikeasta

ja väärästä siksi hienot, ettei itsemurha niihin mahtunut. Craven

oli myöskin varma siitä, että jos Peters olisi tuntenut, millaisissa

oloissa hänen avioliittonsa solmittiin, olisi hän empimättä vastustanut

sitä. Miksi hän ei ollut Jaappanista palattuaan kertonut Petersille

koko kauheata tarinaansa? Peters ei ollut koskaan pettänyt ainoatakaan

Cravenia eikä olisi pettänyt häntä silloin. Tukahduttaen hyödyttömän

katumuksen haikean huokauksen hän kääntyi jälleen kumppaninsa puoleen.

»Sitten kai Towers on kylmillään. Annatko minun nukkua Erakkomajassa?»

kysyi hän rauhallisesti.

»Ei. Olen pitänyt taloa asuttavana, jotta se olisi valmis, jos vaimosi

millä hetkellä hyvänsä päättäisi tulla kotiin. Luulin sinun niin

toivovan.»

»Niin, niin tietysti», ehätti Craven myöntämään. »Menettelit ihan

oikein.» Sitten hän katsahti ympärilleen ja rypisti taaskin otsaansa

miettivästi. »Eikö tämä ole sama Daimler-auto, jonka Gillian vei

mennessään Ranskaan — ohjaamassa on varmastikin Phillipe?» kysyi hän

äkkiä, tirkistäen ikkunasta ohjaajan selkää, jota valaisi auton katossa

oleva sähkölamppu.

»Hän lähetti sen takaisin muutamien kuukausien kuluttua, selittäen

sen olevan tarpeettoman», vastasi Peters. »Pidin Phillipen edelleen

palveluksessa, koska hän on parempi mekanikko kuin toinen ohjaaja.

Kahta ei tarvittu.»

Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi.

Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.

Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja

tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia,

yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin

ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan

puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja

tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli

tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää

palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä

kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta

sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan

aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä

oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven

ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton.

Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt

mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin

tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa

Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden

siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta

kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli

kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli

vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka

emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti.

Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä

henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu;

siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle,

ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta.

Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan

Gillianin paikalla.

Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria,

jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja

vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein

osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi

noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan

Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi,

miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty

tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt

parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan

asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua

hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen

silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi

Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja

myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua

hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.

Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka

riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen

kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut

näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä

murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin

syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja

hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin.

Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu

korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän.

Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin

jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat

sietämättömiltä.

Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen

ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi

Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki,

että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut

Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä

tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle.

Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys

olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia

pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei

voinut kuin odottaa aamuun saakka.

Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan

isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi

pystyyn.

»Juodaan kahvi työhuoneessa», ehdotti hän ja poistui ruokasalista.

Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin

tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven

kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman

mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut

Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua

tilasta.