VIII

Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian

etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli

seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä,

jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen

kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se

ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt

imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli

vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä

yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon

houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun

ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että

niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille

liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi

hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.

Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset

kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen

perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla

neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen

työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen

uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta

katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä

juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta,

mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen

sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut

laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani

vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen

nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka

hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen

meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja

katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin

siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen

palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota

hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä,

samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa

miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen

takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä

kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan

huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan

seinän varassa hänen lähellään.

Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen

minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen

ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen

retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen

sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta

kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat

Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen

makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä.

Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin —

Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä

oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia

sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli

tyytyväinen siellä, missä Craven oli.

Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse

käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja

väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä

kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti

teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen

jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun

hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin

kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen

kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi

arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä

hiljaisuus.

Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven

kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten

kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet

kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta

tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti

osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.

Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi

kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen

häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se

saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti

uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi

Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen

rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi

vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen

aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin

nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen —

hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan.

Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan

rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja

häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.

Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt

kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve

oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen

varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän

majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema,

jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi

varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa,

joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi

hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen

horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi

hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin

konsanaan?

Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä

naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen

taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen

retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen

luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja

hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi

hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja

kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän

kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta.

Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille,

käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka

saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin,

kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui

kiduttavalta.

Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa

keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat

vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja

tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta

kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä.

Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven

oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota

hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti

raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen,

ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan

tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan

helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa.

Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut

yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja

hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli

lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa

leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut

niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat

ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän

oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä

alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan

piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla

sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka

suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen

hänestä.

Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa

retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta.

Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti

paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen

oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi

Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies,

joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa

tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon

liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta

ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää

lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja

tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka

pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein

kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti

hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen

koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään

velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli

ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan

retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä

saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet

kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka

ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät

nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin

uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli

istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen

piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä

— kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta

surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä

ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen

mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää,

kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta;

siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.

Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään

— halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut.

Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa

siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu

näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan

suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden

kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät

pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin

päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa

tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan

rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi

vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.

Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän

oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion

ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä

lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle

muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä

ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin

hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo

hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä

karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki

oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten,

senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan

halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.

Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt

afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn

ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä

verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli

saapunut vasta viikko sitten.

Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn

Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin

vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt

häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt

hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä

onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa,

juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista

poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti

harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen

muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista

oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi

kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen,

joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan

lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin

veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä

innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden

vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset

hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen

hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se

olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa

piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana,

laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli,

että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä

hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin

sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella

päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta

hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että

Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen

harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut

olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen

päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta

mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut

lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä

kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton

luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa

elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään

vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia

loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä

komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi

huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja

näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa

sheikin nuorempana poikana.

Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he

pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet

sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa

metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli

Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän

oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen

sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat

poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen

Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan

edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa

arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot

olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli

lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian

rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän

piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei

Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata

pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä

huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon

suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut

keskeytyksissä.

Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään

toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli

asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja

rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin

kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet

yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän

vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen

syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään

varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan

hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn

vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista

liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut

tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun

kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan.

Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja

englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka

vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.

Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta

ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen

aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi.

Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka

olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa —

saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka

valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen

viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta,

intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen

aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään

kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä

saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja

paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.

Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö,

jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat

jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton

Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan

yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti,

oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli

uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta,

jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta

ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten

ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.

Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi

poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi

raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti

vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi.

Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa,

joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan

tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon

leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa.

Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville,

mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu

estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt

tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli

ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa

tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille

leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen

karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat

heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio.

Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin

ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen

vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos

oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet

ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat

hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin

olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan

petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he

olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli

luultu kuolleiksi.

Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta,

että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun,

voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut

valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka

piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty

tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet

Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää

vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.

Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun

suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä

lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat

olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen.

Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain

lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi

arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt

vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien

silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään,

ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä

halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta

naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta

elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä

myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan,

herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti

hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian

alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa

suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista

riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli

antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta

Englantiin.

Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen

tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan

hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan,

löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili

tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe

pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän

meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo

ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi

olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan

valkeaan arkkiin.

Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja

laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa

kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen

kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry

Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien

kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä,

voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää

uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa

kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa

mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti

hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman

naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi,

mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien

tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina

elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien

ajattelemista.

Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan,

mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan

mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen

mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian,

kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua

kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla

hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän

moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan.

Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko

voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä

yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa,

vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen

tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen

sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä

Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä

paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen

sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen

oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän

oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään

olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli

tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi

nytkään.

Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa

tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen

rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään

varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista

hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi

saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma

voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin

olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa

olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus

ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta,

täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat

tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet

murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää

onnea monien ihmisten elämään.

Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä

ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen

jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa

yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän

keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi

hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin

huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti

sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa

sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen,

vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki

O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun

puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä

käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.

Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että

leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja

tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku

uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen

erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen

nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta

öiseen ulko-ilmaan.

Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan

tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti

kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta

syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin

tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena

alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän

miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus

ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.

»_C'est bien toi, mon vieux!_ Olet tervetulleempi kuin konsanaan

— vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien

päässä, _mon ami_, mutta siitä lisää myöhemmin. _Dame_, kuinka olen

ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni!

Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen

jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin

mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa.

Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa

— epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin

niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan

sodasta, _bien entendu!_ Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin

heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää.

Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni

teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen

tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään

muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä

hevosta, ymmärräthän, _mon ami_, enemmän kuin ikinä osaisin naista

rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini

pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen,

ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni

Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja

itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta

nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä

juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.

»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän

ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti

virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.

»Jollainen sinä et ole», huomautti Craven hymähtäen.

»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said,

heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista

savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja

mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet

hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa

kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä

tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja

suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi,

visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän

tuttavuutensa alkuaikoina.

Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä

lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti

etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken

suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa

— esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa —

vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti

Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli

esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt

olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien

olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori

arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.

»Mutta, _mon cher_, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa?

Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien

kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä,

mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että

sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että

me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet

englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut

pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin — _voyez vous_,

minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin

todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen

hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua

meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka

hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin

pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.

»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän

kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»

Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti,

suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.

»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän

hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen

eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.

Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään

piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti

kasvot savupilven verhossa. »_Pourtant_, minä lähden mukaanne tänä

yönä.»

Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi.

Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen

uuden savukkeen.

»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman

levolliseen tapaan.

Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys.

Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said

puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys

nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen

kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan

tarkkailunsa.

Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli

länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut

saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa

itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän

tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin,

eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys

luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan

hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset

taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista

asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.

Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille

hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot,

väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät

kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan

vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä

elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka,

mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa

lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä.

Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen

ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla

välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta,

tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus.

Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä

siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen

ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä

Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli

surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin

kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta

heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.

Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki

selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä

tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi,

ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan.

Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja

hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti

näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan

välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei

ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut

mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta

ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon

Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut

joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen

ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla

hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli

hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli

niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin

käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät

häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen

luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden

kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa,

ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä

naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa

lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi

nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.

Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa

herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän

tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen

veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä.

Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä

pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet

kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja

äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty

niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely

ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut

eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa

innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin

oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.

Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin

ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista

hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei

ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin

melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään,

ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän

mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren

muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi

tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen

yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja

kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä

hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi

jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön

esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.

Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa,

hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi

jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta

perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin

vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia

tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän

viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne

pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.

»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»

»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus

otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?»

lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.

Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään

sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut

varukset.»

»Burnuusin — mitä varten?»

»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään

hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti,

_mon cher_. Et voi lähteä tuossa asussa.»

»Miksi en?»

Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään

torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua

pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he

lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa

meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia

he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi

vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»

Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet

kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman

savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut

teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»

Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja

poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi

teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka

uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.

Sitten hän palasi telttaan ja veti taaskin eteensä kirjoitusvehkeet.

Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen

sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se

aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja

ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat

sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti

takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä

hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli

koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin

traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan

millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi

peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö

oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut

vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka

oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja

sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut

ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut

hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan

hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä

ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt

rakkaus Gilliania kohtaan.

Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan

intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että

hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota

vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman

vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi

hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa

varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten

se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo

häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen

mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma,

joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin

lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty,

ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut

täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua.

Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin

tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin

vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että

Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.

Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä,

kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle

kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään

lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt?

Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt

tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa

vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.

Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan,

kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa

hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä

välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista,

tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.

»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava

täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun

on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva

Cravenin omiin käsiin.»

Silmäänpistävän vastahakoisesti ja hitaasti Joshio otti paksut kirjeet

ja hypisteli niitä äänetönnä jonkin aikaa. Sitten hän äkkiä huudahti

jotakin äidinkielellään ja sysäsi ne takaisin pöydälle.

»Minä tulen isännän mukaan», ilmoitti hän järkähtämättömän tyynesti ja

loi Craveniin uhmaavan ja itsepäisen katseen.

Craven silmäili häntä hämmästyneenä. Vain kerran ennen oli nöyrä

jaappanilainen esiintynyt omapäisesti, ja sen kerran muisto teki nyt

suuttumisen mahdottomaksi. Hän osoitti heidän välillään pöydällä olevia

kirjeitä.

»Olet saanut määräyksesi», virkkoi hän rauhallisesti ja torjui enemmän

vastaväitteen nopealla, käskevällä eleellä. »Tee niinkuin sinua on

käsketty, sinä uppiniskainen pikku pahus», lisäsi hän naurahtaen.

Nuhteita saaneen lapsen tavoin Joshio pisti jörösti kirjeet taskuunsa.

Tukahduttaen haukotuksen Craven kiskoi saappaat jalastaan ja siirtyi

vuoreen ääreen, katsahtaen kelloonsa.

»Kaksi tuntia, Joshio — ei minuuttiakaan kauempaa», mutisi hän unisesti

ja vaipui uneen heti, kun hänen päänsä kosketti pielusta.

Runsaasti tunnin Joshio kyykötti liikkumattomana kantapäittensä varassa

keskellä telttaa ja tarkkaili häntä naamiomaiset kasvonsa ilmeettöminä

ja silmät väsähtämättömän tuijottavina. Sitten hän nousi varovasti

pystyyn ja hiipi ulos teltasta.

Viimeisten kahden vuoden aikana Craven oli tottunut nukahtamaan

muutamiksi tunneiksi, milloin ja missä vain saattoi. Nytkin hän nukkui

syvää, sikeätä unta. Ja kun Joshio kahden tunnin kuluttua herätti

hänet, ponnahti hän pystyyn heti täysin valveilla, lyhyen levon

virkistämänä. Äänettömänä, mutta ei enää jörönä palvelija osoitti

telttaan tuomaansa täydellistä arabialaisasua, mutta heilauttaen

kättään Craven torjui itse ehdotuksen, hymyili ajatellessaan

Saidin itsepäisyyttä ja pukeutui ripeästi. Lopetettuaan hätäiset

valmistuksensa hän ehti vielä kummastella omaa mielentilaansa.

Hänellä oli omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut ihan kiihkoton

syrjästäkatsoja, ikäänkuin hänen henkensä olisi jo vapautuneena

jostakin mittaamattomasta korkeudesta hyvin kylmästi silmäillyt

sellaisen olennon puuhia, jolla oli hänen maallisen olomuotonsa

ulkoasu, mutta joka ei häntä lainkaan liikuttanut. Hän tuntui

olevan nykyisten tapahtumien ulko- ja yläpuolella. Hän kuuli,

kuinka hän toisti aikaisemmin Joshiolle antamansa ohjeet, huomasi

sanovansa jäähyväiset uskolliselle pikku jaappanilaiselle ja hieman

ihmettelevänsä palvelijan näennäistä välinpitämättömyyttä. Mutta

teltan ulkopuolella tämä kummallinen tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli

tullutkin. Viileä tuuli, joka tunnin kuluttua toisi päivänkoiton,

puhalsi hänen kasvoihinsa, haihduttaen hänet vallanneen haavetunnelman.

Hän hengitti syvään, katseli ihastuneena kaunista, kuutamoista

yömaisemaa ja tunsi jälleen olevansa pirteän eloisa ja odottavansa

kiihkeän innostuneena pian alkavaa yritystä.

Myöskin leirissä oli kiihtymys ylimmillään, ja vaivoin hän sai

raivatuksi tiensä kuhisevan mies- ja hevostungoksen lävitse

kokoontumispaikkaan, vanhan sheikin teltan edustalle. Melu oli korvia

huumaava, ja kuopivat, hirnuvat hevoset pyörähtelivät ja teutaroivat

joukon seassa, lisäten ahdinkoa. Suosionosoitusten kajahdellessa

tehtiin englantilaiselle tietä, ja hän asteli sankkojen rivien välitse

avoimelle kohdalle, jossa Mukair Ibn Zarrarah seisoi molempien

poikiensa ja pienen päällikköryhmän ympäröimänä. He tervehtivät häntä

luonteenomaisen juhlalliseen tapaansa, ja Said tarjosi välttämättömän

savukkeen, luoden moittivan katseen hänen khakipukuunsa. Vähän aikaa

he keskustelivat, ja sitten astahti sheikki eteenpäin käsi koholla.

Miesten huudot vaimenivat, ja syntyi syvä hiljaisuus. Lyhyessä,

kiihkottomassa puheessaan vanhus kehoitti heimoaan lähtemään

taisteluun ainoan, armollisen ja laupiaan Jumalan nimessä. Ja kun

hänen kätensä jälleen vaipui hänen kupeelleen, kajahutti kokoontunut

miesjoukko valtavan huudon. _Allah! Allah!_ Rajun riemuisena kohosi

yhä paisuva huuto: kun soturit keikahtivat kiihtyneitten ratsujensa

selkään, ohjasivat ne säännöllisiin riveihin ja vimmaisen innostuneina

katselijatungoksesta heiluttelivat pitkiä pyssyjään ilmassa.

Cravenille talutettiin upea, musta ori, ja sheikki silitteli kaunista,

vavahtelevaa eläintä, hyväillen sen siroa päätä hermostunein sormin.

»Se on mieliratsuni, se kantaa sinua hyvin», jupisi hän, hymyillen

ylpeästi katsellessaan, kun Craven käsitteli virmaa ratsua.

Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin

kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä

jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon

etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä,

telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan

arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen,

kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät

lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat

hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit

olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden

rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.

Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan,

joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu

puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän

ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti,

hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske,

ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan

sovittaa!

»_Tulkaat minun tyköni, kaikki... raskautetut, niin minä annan teille

levon_.»

Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen

syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus?

Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei

niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.

»_Ken tulee minun tyköni, häntä minä en suinkaan heitä ulos_.»

Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta

vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi

ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut

toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista

sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen

jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen

ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi

olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan

ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon

tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä

ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa,

ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle

taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan

unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka

hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn

vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen,

melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen

lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.

Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana

pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso

kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset

yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota

hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana

pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja

kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna,

kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se

ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä,

salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee

väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän

äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että

saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden

päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen»

puupiirroksia.

Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema

eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan

ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen

kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön,

jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea

istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta

vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat

suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään

pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa

Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana,

mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui

aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta,

joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen

kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä —

häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet

kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa

kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan?

Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti

vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen

naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa

osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän

ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta

ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä

kertaa nähtävästi poissa.

Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei

lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä

hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen

polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa

laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän

nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti

itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa

päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä

kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin

pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan.

Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut

piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä

huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi

jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin

tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli

monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli

ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen

jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin,

mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin

oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen

ajatuksiaan.

Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita,

yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella

maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta,

esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa

riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin

jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset

viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet.

Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut

oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut

syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus,

salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan

jännittyneenä, odottavan, varovan.

Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa

maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan

kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut

millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun

heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut

levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina

liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun

auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi

nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen

sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan

jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta

kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi

mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen

vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen,

Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut

eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta

lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa

seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin

venytetty, läpitunkeva huuto: »_Al-ilah-ilah-ilah_.» Tämä valtava,

juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta,

ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä

ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se

tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen

kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän

kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään

omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta

pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti

sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt

tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi

hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä

mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän

kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen

ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään

uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui

ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen

ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän

tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi,

jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti

eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä

kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan,

keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui

pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan

tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle

ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti,

kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti

tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka

yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa

tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka

aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset,

sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan

heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja

jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle,

levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue.

Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen

mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla

ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta

päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän

vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät

omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät

innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta

kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin

päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan

paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt

lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen

aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla

siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa

näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja

kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas

todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma

näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän

jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi

silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun,

oli niistä mahdoton erehtyä.

Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava

auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut,

entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä

oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen

merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut

murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen

silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri

pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin

olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen

huojennuksesta.

Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli

pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi;

miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset

hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista

vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said

keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen

laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti

kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä

ilme kauniilla kasvoillaan.

»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla

täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive.

»Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat

saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä

oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet

väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat

vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen

liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta

miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin

liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa

viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen

noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden

eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta

he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin

otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.

»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin,

ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon

ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.

Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään

kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen.

»Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti

lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa

solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»

Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin

tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät

ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly-

ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi

heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven

viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia,

jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa

hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa

määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli

aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei

ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon,

ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja

peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti

virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua,

kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet

hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.

Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui

hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli

melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri

nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan

hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän

muidenkaan!

Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan

siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille

vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten

voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja

kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä

tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja,

ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja

jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.

Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen

lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät

suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja

piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi

salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty,

vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset

paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät

heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen,

noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa.

Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui

mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä

vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan

päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka

verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se

etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa

asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli

hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen,

kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.

Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen,

antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta

ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä

hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin

leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään

ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla

tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen,

hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy

johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti

ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille

kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi

painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari

kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen

hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla

peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti

asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella,

kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni

veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen.

Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten

vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi

meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä.

Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman

joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa,

ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.

Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli

hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät

selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä

lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja

rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten.

Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa,

innokkaasti osoittaen jotakin.

»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan

kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä

se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen

läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut

sen ohitse kerran tai pari, ja minun — _Allah!_ Selim — ja yksin!»

huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.

Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä

jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä

myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä —

sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän

korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen

allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut.

Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen

maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta.

Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti

ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä

raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä

hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien

häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä

suonenvedontapaisesti vavahtaen.

Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään

vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi

Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.

»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta

Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä.

Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään

jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu —

tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset

odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä

päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen

kiihkeän toivehikkaasti.

He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän

luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana,

päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei

päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen

päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi

sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen

tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin

oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä

toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi

virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun

miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.

Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan

ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes

tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili

uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi

hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien

minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan

suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon.

Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys,

joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta.

Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien

kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista,

niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät

mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat

yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä,

haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän

ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden

toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä

uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko

vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille

solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei

oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni

olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said

ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti

ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo

kuudennen kerran.

Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa

ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista

silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt

jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle.

Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli

mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan

solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse,

se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä

hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin

lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä,

ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen

häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti

aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.

Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö,

syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen.

Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli

siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin

ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja

kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella

hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin

että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.

Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun

polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.

Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi

innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä.

Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon,

joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa

heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän

kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa

kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä,

mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan

paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito

raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin

Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä

toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan

vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja

määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat

tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi

ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan

kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto

järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi,

ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he

voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli

ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon

hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän

yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston

saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä

miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin

Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen

toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta

hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä

äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi,

mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että

hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja

että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti

yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen

kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin

satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan

metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja —

törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen

mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen,

hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten

odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen

korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan

ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä

hän erotti vain sanat: »Ranskalainen... burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen

ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa,

ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan

heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä

pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset

toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa

ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta

Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään

kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään

murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat

sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä

ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen

hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet

osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän

keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni

ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen

lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia

viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies

kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko

eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina,

etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen

miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut

vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin

odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän

tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin

syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti

kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla

hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää,

jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten

kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä

yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja

kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti

pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa

hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin

ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa,

hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä

näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren

ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon

ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki

nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään,

riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta

ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein

hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä

ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen

menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi

kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen

riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä,

mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti

ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä

enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän

paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja,

käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua

ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa.

Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa.

Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan,

ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui

satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa,

kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti

kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui

oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän

jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen,

joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella;

hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä

kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti

omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja

hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän

meni tajuttomaksi.