sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli
maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä,
parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa
suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla
sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan
töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta
taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli
tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta
ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että
häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka,
tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan
epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut
tarpeen tänä iltana.
»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen
muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.
Craven viittasi torjuvasti.
»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä
ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter.
Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään
tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä
olen ikinä tilasta tiennyt.»
»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan
ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen
sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän
virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta
mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää
huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä,
enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi
käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta
puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän
on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta
pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi
kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa
ollessasi lähetetty.»
Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven
nosti hitaasti katseensa häneen.
»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt —
mitä hittoa se merkitsee?»
Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään.
Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun
tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän
kylmästi.
»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi
sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä
hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka
Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin,
jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli
elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin
kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella
Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi
sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos
asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi
löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa —
olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa
siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen
silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle
hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.
»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse
haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen
menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka
saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että
sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa
lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.»
Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä
tyynenä.
»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse
kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin
ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen
kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja
hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni
verkkaisesti ryppyyn.
»Mitä tarkoitat?»
Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja
hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.
»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän
äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se
ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä
Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä
vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun
historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu
siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen,
täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous
minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen.
Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä
olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet
hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä
hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa
elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi
ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan —
ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka.
Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet
lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen?
Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta
sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta
muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon
sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun
asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta
en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät
kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut
takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti —
niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun
otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan
hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä
vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot
menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä
hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta
tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä
sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin
oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan
jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi
mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä,
Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä
taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken
sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen
tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin
hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään.
Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä
jatkamaan.»
Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn
kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.
»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan
ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden
katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta
huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.
»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko,
ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en
kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan
hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan
vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että
koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla
itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin.
Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en
kai ollut kelvollinen siihenkään.»
Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä,
ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna
jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja
painoi päänsä sitä vasten.
»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se
ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian
tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen
kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan
mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa;
asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut
elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni
naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä,
koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin
mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut
siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole
väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen
äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.
Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli
entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta,
kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten
uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja
laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja
ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.
»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi
vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.
Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen
pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän
oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja
piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi.
Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa
välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin
harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.
»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti.
»Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi
pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut,
on se surmanisku minulle.»
Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen
katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu
tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen
rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen
väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle
pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki
edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.
»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän
vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille
kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta
ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi,
että toisen sormet melkein turtuivat.
Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain
takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi
puhkesi Peters puhumaan:
»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet
löydät?»
Craven vilkaisi häneen hätkähtäen.
»Onko hän muuttanut?» tiedusti hän levottomana.
Peters liikahti rauhattomasti ja heilautti kättään puolustelevasti.
»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin
kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven
säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.
»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä
tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme,
ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä
tuijotustaan.
»Kirjeet olen hänen pyynnöstään osoittanut pankkiin. Hänen asunnossaan
olen käynyt vain kerran, kohta sinun lähdettyäsi. Luullakseni hän on
luopunut siitä melkein heti. Kun senjälkeen olen siellä pistäytynyt
— olen aina viipynyt vain päivän, hän ei ole tuntunut tahtovan, että
jäisin kauemmaksi — olemme tavanneet toisemme Louvressa tai Tuileriesin
puutarhassa aina ilman mukaan», kertoi hän empien.
Craven jäykistyi.
»Louvressa, Tuileriesin puutarhassa», ähkyi hän, »mutta mitä
Herran nimessä —» Hän katkaisi puheensa, lausuen tukahdetun sanan,
josta Peters ei saanut selvää, hypähti pystyyn ja alkoi astella
edestakaisen kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hänen kasvojensa
ilme oli pingoitettu, ja sirojen viiksien verhoamat huulet tiukasti
yhteenpuristetut. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän tuskin uskalsi
virkkaa mitään. Vihdoin hän seisahtui Petersin eteen, katsellen häntä
silmät soukkina.
»Onko tarkoituksesi väittää, ettet sinä, ettet sinä itsekään tiedä,
missä hän on?» kysyi hän rajusti.
Peters pudisti päätään.
»En tiedä. Kunpa taivas soisi minun tietävän! Mutta mitäpä voisin
tehdä? En voisi kysellä häneltä mitään. Hän osoitti selvästi, ettei
hän halunnut keskustella näistä asioista. Senkin vähän, mitä sanoin,
hän syrjäytti. Minun ei olisi sopinut vakoilla vaimoasi eikä palkata
etsivää väijymään hänen liikkeitään, olinpa vaikka kuinka huolissani.»
»Niin, sitä et olisi voinut tehdä», myönsi Craven alakuloisena ja
kääntyi poispäin. Äkkiä hänestä alkoi tuntua mahdottomalta enää
pohtia asiaa edes Petersinkään kanssa. Hänen piti saada olla yksin
miettiäkseen tätä uutta pulmaa, vaikka hän samalla käsittikin, ettei
hän saisi sitä ratkaistuksi, vaikka miettisi kuinka paljon. Hänen olisi
niin kärsivällisesti kuin osasi varrottava huomiseen saakka, jolloin
hän voisi toimia tarvitsematta ainoastaan ajatella.
Ilmeettömin kasvoin hän kääntyi uudelleen Petersin puoleen ja istuutui
pohtimaan liikeasioita. Puolen tunnin kuluttua tilanhoitaja nousi
poistuakseen.
»Tuon tänne maksuosoituslehtiön ja jonkun verran rahaa, ennenkuin
lähdet. Sinulle ei jää aikaa ehtiäksesi käydä pankissa Lontoossa.
Sähkötä minulle, mihin majoitut Pariisissa — ja tuo hänet takaisin
tullessasi, Barry! Koko talo kaipaa häntä», virkkoi hän äänen
takerrellessa ja työnsi paperitukon taskuunsa.
Cravenin vastaus oli kuulumaton, mutta Petersin sydän oli keveämpi kuin
vuosikausiin, kun hän meni halliin noutamaan päällystakkiaan.
»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen,
»ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi
ensimmäisen kerran sinä iltana.
Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti
piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei
nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen
aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin
olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten.
Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti
kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat
tiedustelut saattaisivat johtaa.
Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen
lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen
vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja
sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen
sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta
tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut
lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut
vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen
toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli
sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa,
heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut
sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa
siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut —
lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren
rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka
vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan,
jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.
Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään?
Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon
nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja
kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven
värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli
löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin —
ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen
sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti
kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein
silmin — kuvitellen, muistellen.
Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista
— rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain
julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta
sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa
ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa
kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut
John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten
seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt
sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa
iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta
aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina
oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut
kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien
asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan
nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan
myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei
kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän
oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli
häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!
Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään
jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet
kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen
ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian
muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja
poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa,
jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli
kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa
tikitystä.
Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi
sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi
uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta,
niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat,
rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion
lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden
talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja
rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin,
sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta
kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen
pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan
edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten
nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.
Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja
löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää
valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin
valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei
ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja
nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi
uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin
Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä
huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat
hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä
päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat
kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti
uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi,
kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen
kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma
arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt,
välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja
polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen
ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan
ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan
selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen
yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan
Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo
tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin
hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö
intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän
ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön
nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen
vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi
voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa
sielunhädässään.
Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä
talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui
huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.
* * * * *
Hän lähti sinä aamuna Pariisiin, yksin.
Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava
ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan
hilpeämmiksi.
Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat
lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä,
joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen
hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta
näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut
ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen
kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän,
huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi
vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä
laajempi, varakkaampi kaupunki.
Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän
vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman
läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa;
siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti
pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen
myöhäisen paluunsa syytä.
Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan
ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan
päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen
matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään
vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea,
hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta
miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät
laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat
melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään
sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän
silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja
koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin
väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen
junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes
välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän
keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.
Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle
murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat,
jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä.
Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan
kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.
Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes
saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet
tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen,
tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.
Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta,
jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden
osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti
kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin
turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei
tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus
oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut,
jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei
pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti
ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän
päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä
ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.
Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja
uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen
täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä,
tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti
huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.
Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän
joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran
mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen
Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes
Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan
Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden,
tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä
luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan
öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän
oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia
hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa
puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon
portaita ylöspäin.
Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut
vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan
mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi
välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista.
Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän,
sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa
olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan
rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa
usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan
sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti
toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että
Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.
Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa
päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli
matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö
nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut
aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää
käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven
pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli
liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.
Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon,
ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään
sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin. _Chef de bureaun_
yksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen,
täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen,
haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään
kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella
miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän
varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti
saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset
asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt
joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin
tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin
olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti
kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat
harvinaisia.
Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä,
kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän
vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta
saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut
ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon
tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.
Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet
kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset,
ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta.
Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti
onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso
oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta
he olivat noudattaneet monsieurin ohjeita _au pied de la lettre_ ja
toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin
yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään,
vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka
kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä
tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen
saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui
nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta
kyydittävä oli juuri laskeutunut.
Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli
osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli
aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa,
kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen
tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla
ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan
järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä.
Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja,
kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä
heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren
nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi,
suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa
taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui
vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän
saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli
lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut
atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar,
jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisen
_citoyennen_ kaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti
huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä
oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta
vuokransa suositettavan säntillisesti maksavalle _bel Anglaisille_.
Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot,
istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta
sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen
koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi
mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen,
peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain
reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän,
ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt
huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien
saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen
alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä
intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti, _au quatrieme_. Monsieur
oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä,
maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona,
hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli — _sapristi!_ — niin
mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevan _un vrai apache,
mon Dieu!_ Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan,
ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan
hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin
herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi
ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli
enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän
ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun,
viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli
englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän
luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame
ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua
nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä
kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.
Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu
jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi
huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka
hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan.
Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen
ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton
tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä
hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli
toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse,
että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen
sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä
erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä
hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän
saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien
päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.
Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu,
jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa
värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä
hattua.
»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja
seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä.
»Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä
siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista,
joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin
vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»
Hänet keskeytti arkaileva ääni.
»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin
teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja
onneamme.»
»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea
vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.
»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille
katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan
uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»
Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan
miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi
eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.
Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden,
ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä.
Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei
uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään
aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle
matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen
katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan
malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti
ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana.
Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt
eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti
sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita,
uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten
rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimellä _les apaches_;
hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan
todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian
oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen
otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen
huuliltaan.
Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen
kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan
silmiin.
»Barry», kuiskasi Gillian pelokkaasti, »Barry —»
Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan
kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa
otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon
näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän
oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa
tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja
jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.
»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla
tänne ylös!»
Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle
katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan
sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen
nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle
silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.
Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin
itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä
elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä
ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta
hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen
otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton
hänen huulensa olivat pyhät.
Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja
vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea
Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia
ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi
ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi
ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin
upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin
kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus,
joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.
Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä
hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva
raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden
todistajaksi.
»_Bête! Animal_!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se
rotannaamainen pahus!»
Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin.
Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän
hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti
pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen
palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun
viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa
purevan ivan ryöpyn. _Cet ange là_ hänen vaimonsa! Taivaan nimessä!
Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö
hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin
pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, että _la pauvre petite_ oli
pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän
uudisti turhat ponnistelunsa.
Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä
suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän
rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle,
ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä
Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut
hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän
kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö
hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi
hänen käsiään, pitäisikö myöskin —
Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä,
velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen
ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta
selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti
jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki
potilasta hätäisesti.
»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte,
ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei
se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä
hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi
jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän
suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin
tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes
minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne
riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa
tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»
Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas
vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut
aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko
hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.
»Minä odotan», virkkoi hän rauhallisesti, koettaen masentaa
kärsimätöntä mustasukkaisuuttaan nähdessään tohtorin taitavin käsin
hoivailevan Gilliania. Vieraat saivat häntä hoidella, mutta puoliso,
josta hän ilmeisesti ei ollut hiiskunut mitään, karkoitettiin ulompaan
huoneeseen vartoamaan, »jos hänen harrastuksensa riitti». Hän vavahti
ja siirtyi verkkaisesti atelieriin. Mutta itsehän hän oli siihen
syypää. Gilliania ei ollut voinut kovinkaan suuresti haluttaa puhua
miehestään siinä tilassa, jossa hän oli; alaston yliskamari, jossa
hän itse yksitoikkoisesti käveli edestakaisin, oli sekin sellaisenaan
selvä todistus siitä, että Gillian oli päättänyt täydelleen irtautua
entisestä elämästään ja silminnähtävästi kammoamastaan miehestä.
Ympäristö ei jättänyt epäilyksen varaa siinä suhteessa. Gillian oli
selvästikin mieluummin tahtonut itsenäisesti taistella ansaitakseen
toimeentulonsa kuin olla kiitollisuudenvelassa hänelle, luonnolliselle
suojelijalleen. Hänen sydäntään kivisti, kun hän muisteli Gillianin
silmiin tullutta pelokasta ilmettä ennen pyörtymyskohtausta. Se muisto
ei lähtenyt hänen mielestään, se kalvoi säälimättä hänen astellessaan
edestakaisin levottomana ja huolissaan voimatta pysyä paikallaan. Jos
hän vielä toisen kerran näkisi saman ilmeen vaimonsa silmissä, ei hän
jaksaisi sitä kestää.
Silloin tällöin meni ovenvartijatar atelierin lävitse, vieden lääkärin
pyytämiä tarvikkeita, mutta hänen suunsa oli jurosti suljettu, eikä
Craven kysellyt häneltä tietoja, joita hän ei näyttänyt olevan halukas
kertomaan. Vihdoin nainen heltyi niin paljon, että sytytti tulen
uuniin, mutta ilmaisi selvästi, ettei se tapahtunut vieraan tähden.
»Se pitää lämpimämpänä toista huonetta, ja se on ollut kovin kauan
kylmillään», sanoi hän, luoden Craveniin puhuvan silmäyksen ja
kohauttaen olkapäitään. Mutta kun hän näki miehen kasvojen surkean
ilmeen, lieventyi hänen jyrkkyytensä, ja hän alkoi tutunomaisesti puhua
amerikkalaisen lääkärin taidosta; tohtori oli sulasta ihmisystävyydestä
harjoittanut joitakin vuosia ammattiaan sellaisessa kaupunginosassa,
jossa sai paljon kokemusta, mutta vähän tuloja.
Sitten hän taaskin jätti Cravenin odottamaan yksin.
Craven ei saanut luonnoltaan katselluksi alastomia seiniä vasten
nojallaan olevia tauluja; ne olivat todistuksia Gillianin työstä, ehkä
myöskin pettymyksistä, jotka olisivat koskeneet kipeämmin Craveniin
kuin ne olivat koskeneet taiteilijattareen itseensä. Hän tiesi,
kuinka näännyttävästi tuntemattoman taiteilijan täytyi ponnistella
saavuttaakseen tunnustusta, ja Gillianin pettymykset olivat sen vuoksi
hänestä sekä luonnollisia sekä ymmärrettäviä. Hän aavisti, että Gillian
ylpeänä oli halveksinut taiteensuosijoitten apua ja tahtonut saavuttaa
menestystä vain ansioittensa perusteella, mutta saanut oppia karvaan
läksyn kuten aina ne, jotka taistelevat vanhoja sovinnaistapoja
vastaan. Hän oli uhmaillut järjestelmää, ja järjestelmä oli rusentanut
hänet. Hänen töistään saattoi ilmetä — niistä ilmeni — lahjakkuutta,
mutta ilman reklaamia oli lahjakkuus jäänyt tunnustuksetta ja
palkkiotta.
Mutta sen omituisen mallin muotokuvan eteen, jonka hän oli tavannut
Gillianin seurassa, hän pysähtyi pitkäksi aikaa. Keskentekoisenakin
se oli kerrassaan mainio. Kasvojen alaosa ei ilmeisestikään ollut
tyydyttänyt taiteilijatarta, sillä se oli pyyhitty pois, mutta yläosa
oli valmis, ja Craven katseli apashin syvälle painuneita silmiä, jotka
tuijottivat häneen melkein elävän hehkuvasti — surullisia, uhkaavia,
vaivaavia silmiä, — ja kummasteli taaskin, missä oloissa sellainen
mies oli osunut Gillianin tielle. Hän muisti kuulemansa katkonaisen
keskustelun, jossa oli mainittu viereisessä huoneessa Gillianin luona
olevaa miestä, ja häneltä pusertui huokaus, kun hän tajusi, ettei hän
tiennyt mitään siitä elämästä, jota Gillian hänen poissa» ollessaan oli
viettänyt.
Oliko Gillian aikonut erota hänestä täydelleen, solminnut siteitä,
jotka peruuttamattomasti sitoisivat hänet nykyiseen elämäänsä?
Väsyneenä hän poistui kuvan luota. Kaikki oli sekavaa. Hän ei voinut
muuta kuin odottaa ja odottaessa kärsiä.
Hän meni ikkunan ääreen, josta näkyi naapuritalojen katoille, nojasi
kyynärpäitään mitään näkemättä korkealla olevaan, kapeaan ikkunalautaan
ja herkisti korviaan kuullakseen hiljaisimmatkin äänet sisemmästä
huoneesta. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut tuntikausia, kun ovi
vihdoin kuulumattomasti avautui ja sulkeutui ja amerikkalainen tuli
verkkaisesti hänen luokseen. Hän katsahti lääkäriin kysyvästi, mutta ei
virkkanut mitään. Tohtori nyökkäsi, siirtyen uuniin päin.
»Enää hänellä ei ole hätää», alkoi hän kuivasti, »mutta en häpeile
sanoessani, että säikähdin hyvin pahasti. Olen ihmetellen odottanut,
milloin se sattuisi; olen jo kauan nähnyt sen olevan tulossa.» Hän
pysähtyi ja silmäili otsa rypyssä Cravenia, lämmittäen samalla käsiään.
»Saanko kysyä, oletteko rouva Cravenin läheisiä ystäviä — tunnetteko
hänen omaisiaan? Voitteko saattaa minut yhteyteen heidän kanssaan?
Hän ei ole sellaisessa tilassa, että voisi jäädä yksin. Hänellä
pitäisi olla joku luonaan — joku hänen omaisensa nimittäin. Mikäli
olen kuullut, on hänen puolisonsa jossakin ulkomailla — vaikka
suoraan puhuen olen aina epäillyt miehen olemassaoloa — mutta siitä
ei ole mitään hyötyä. Tahtoisin jonkun, joka on täällä, heti nyt.
Rouva Craven ei pidä sitä tarpeellisena. Mutta minä pidän. En koeta
työntää vastuunalaisuutta niskoiltani. Hartioillani on ollut elämäni
aikana aika paljon, enkä viero sitä nytkään — mutta tässä tapauksessa
tarvitaan muutakin kuin lääkäriä. Olisin hyvilläni, jos voisitte
millään tavoin auttaa minua.»
Pelko, jota Craven oli tuntenut pitäessään Gilliania sylissään,
kouristi häntä uudelleen, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät
harmaiksi.
»Mikä häntä vaivaa?»
Hänen äänensä sointu sai tohtorin silmäilemään häntä entistä tarkemmin.
»Se, hyvä herra», vastasi hän vältellen, »on jokseenkin suora kysymys».
»Minulla on oikeus tietää se», keskeytti Craven nopeasti.
»Suonette anteeksi, jos kysyn, — mikä oikeus?» oli yhtä kerkeä vastaus.
Taaskin lehahti Cravenin kasvoille kuuma puna.
»Sen miehen oikeus, jonka olemassaoloa olette varsin luonnollisesti
epäillyt», virkkoi hän raskaasti.
Tohtori oikaisi vartalonsa äkkinykäisyllä.
»Olette rouva Cravenin puoliso! Sitten suonette anteeksi, jos ilmaisen
teille, ettette tullut hetkeäkään liian aikaisin. Olen vaimonne tähden
hyvilläni, että se puhe on totta», sanoi hän vakavasti.
Craven seisoi jäykän liikkumattomana, ja hänen sydämensä tuntui
taukoavan sykkimästä.
»Tiedän, että vaimoni on heikko, etteivät hänen keuhkonsa ole vankat,
mutta mikä on aiheuttanut tämän äkillisen — luhistumisen?» tiedusti hän
hitaasti, ja hänen äänensä värisi tuskasta.
Hetkisen toinen empi ja kohautti olkapäitään ilmeisesti hämillään.
»On useita syitä — minun on vaikea sitä ratkaista — ei
luonnollisestikaan saada tietää —»
Craven keskeytti hänen sanelunsa jyrkästi. »Teidän ei tarvitse sääliä
minun tunteitani», huomautti hän käheästi. »Jumalan tähden, puhukaa
suoraan!»
»Yhdellä sanalla siis — vaikka minusta on ikävä, että minun on se
lausuttava — nälkiintyminen.»
Craveniin suunnattujen terävien silmien ilme pehmeni äkkiä
myötätuntoiseksi, mutta Craven ei niitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään,
sillä huone pyöri vinhasti hänen ympärillään, ja hän hoippui takaperin
ikkunaa kohti ja tarttui takanaan olevaan puitteeseen.
»Voi, hyvä Jumala!» huoahti hän ja pyyhkäisi sumentavan kosteuden
silmistään. Jos Gillianin lempeä luonto olisi sallinut hänen
suunnitella kostoa, ei hän olisi osannut keksiä hirveämpää tapaa kuin
tämä oli. Mutta sydämessään Craven oli varma, ettei se ollut kostoa.
Vähään aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten hän ponnistautui
itsensä herraksi. Hän ei voinut selittää mitään tälle ventovieraalle.
Se oli yksinomaan hänen ja Gillianin välinen asia.
»Se ei olisi ollut mitenkään tarpeellista», virkkoi hän vihdoin
kumeasti, saaden sanat vaivoin lausutuksi. »Hän on käsittänyt väärin
— en voi selittää. Mutta selittäkää, mitä voin tehdä — mitä hyvänsä,
kunhan se vain parantaa hänet! Eihän se ole mitään pysyväistä vammaa,
vai onko — enhän sittenkään ole tullut liian myöhään?» tuskaili hän
vetoavasti.
Amerikkalainen pudisti päätänsä.
»Kovin täpärällä se oli», myönsi hän hieno hymy huulillaan, »mutta
luullakseni ehditte ajoissa, juuri parhaiksi. Eihän ole mitään, mitä
ei rahalla voida parantaa. Hänen keuhkonsa eivät ole varsin vahvat,
hänen sydämensä on tällä hetkellä rasittunut, ja hänen hermonsa ovat
riekaleina. Mutta jos voitte viedä hänet etelään — tai vieläkin
parempi, Egyptiin —» Hän empi kysyvän näköisenä, mutta kun Craven
nyökkäsi, jatkoi hän varmemmin: »No hyvä! Sitten en jaksa käsittää,
miksi hänestä ei tulisi terve aikanaan. Hänen ruumiinrakenteensa on
heikko, mutta mitään elimellistä vikaa ei hänessä ole. Viekää hänet
pois mahdollisimman pian, ruokkikaa häntä hyvin — ja pitäkää häntä
onnellisena! Muuta hän ei kaipaa. Käyn uudelleen täällä katsomassa
vielä tänä iltana.» Vielä rauhoittava hymy ja luja kädenpuristus, ja
hän oli poissa.
Hänen askeltensa äänten häivyttyä Craven asteli hitaasti viereisen
huoneen ovelle oudon ristiriitaisten tunteiden vallassa, »... pitäkää
hänet onnellisena!» Niiden sanojen katkera iva viilsi hänen mieltään,
kun hän meni ovelle, naputti hiljaa ja astui sisään.
Gillian odotti häntä, viruen melkein pystyssä pielusten varassa,
jotka eivät olleet valkeammat kuin hänen kasvonsa, ja hypistellen
hermostuneesti melkein vyötäisille ulottuvasta pehmeästä, ruskeasta
tukasta punotun paksun palmikon kiharaista latvaa. Hänen silmänsä
olivat vetoavasti suunnatut Craveniin, ja kun tämä lähestyi häntä,
värähtivät hänen kasvonsa äkkiä, ja taaskin mies näki saman pelokkaan
ilmeen, joka oli aikaisemmin kiduttanut häntä.
»Oi, Barry», valitti Gillian, »älä ole minulle vihainen!»
Cravenin oli ponnistettava kaikki voimansa estääkseen käsivartensa
kiihkeästi kiertymästä hänen ympärilleen ja pidättääkseen huulilleen
syöksynyttä intohimoisen rakkauden vakuutustulvaa. Mutta hän ei
uskaltanut antaa perään viekoittelevalle heikkoudelle. Jännittämällä
tahtoaan hän sai itsensä hillityksi, istuutui vuoteen laidalle ja
peitti Gillianin vavahtelevat sormet laihoilla, jäntevillä käsillään.
»En ole vihainen, rakas. Jumala tietää, ettei minulla ole oikeutta
olla», vakuutti hän hellästi. »Mutta minä en ymmärrä. En ole osannut
uneksiakaan mistään tämäntapaisesta. Etkö voisi puhua minulle —
selittää — auttaa minua käsittämään?»
Gillian veti kätensä irti, vei ne kasvoilleen ja purskahti haikeaan
itkuun. Hänen kyyneleensä polttivat Cravenia, ja hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan hänen niitä katsellessaan.
»Gillian, sääli minua hiukkasen», pyysi hän. »Luuletko, että olen
kivestä jaksaakseni kestää nähdessäni sinun itkevän?»
»Mitä voisin puhua?» kuiskasi Gillian nyyhkyttäen. »Sinä et
ymmärtäisi. Et ole koskaan ymmärtänyt. Miten voisitkaan? Olet ollut
liian ylevämielinen. Annoit minulle nimesi, varallisuutesi, uhrasit
vapautesi, jotta minun ei tarvitsisi oppia tuntemaan maailman tylyyttä
ja julmuutta. Näit kauemmaksi kuin minä. Tiesit, että minua odottaisi
pettymys — kuten kävikin. Ja senvuoksi menit säälistä kanssani
avioliittoon. Luulitko, etten koskaan sitä arvaisi? Aluksi en sitä
aavistanutkaan. Olin typerä, tietämätön lapsi, en käsittänyt, mitä
meidän avioliittomme tapainen liitto merkitsisi. Mutta kun sen tajusin
— oi, niin pian — ja kun tiesin, etten milloinkaan voisi korvata
sinulle — olin kuolemaisillani häpeästä. Kun pyysin sinulta lupaa tulla
Pariisiin, en tehnyt sitä viettääkseni täällä sinun tarkoittamaasi
elämää, vaan sen tähden, että velkataakkani oli käynyt sietämättömäksi.
Arvelin, että jos tekisin täällä työtä, hankkisin itse elatukseni ja
saisin takaisin itsekunnioitukseni, olisi sen kestäminen helpompaa.
Kun vuokrasit huoneiston, koetin saada sinua ymmärtämään, mutta sinä
et tahtonut kuunnella, enkä minä voinut vaivata sinua, kun sinä olit
lähdössä. Ja kun sitten myöhemmin minulle luostarissa kerrottiin,
mitä olit tehnyt, kun sain tietää, kuinka paljoa suurempi velkani oli
kuin olin koskaan aavistanutkaan, ja kun kuulin, kuinka paljon rahaa
olit antanut sinne — ja annat vieläkin joka vuosi — rahaa, jota he
nimittävät Gillian Cravenin rahastoksi —»
»Heillä ei ollut oikeutta; panin ehdoksi —»
»He eivät käsittäneet sitä, vaan luulivat minun varmasti tietävän sen,
koska olimme naimisissa. En voinut asua siinä huoneistossa enkä ottaa
vastaan elantorahoja, joita tuhlaavasti tarjosit. Lahjojasi — tekojasi
— ylevyyttäsi — en jaksanut kestää sitä! Oi, etkö ymmärrä — rahasi
_tukehduttivat_ minua!» valitti hän itkun puistattamana.
Craven säikähti, tarttui uudelleen hänen käsiinsä ja piti niitä lujasti.
»Sinun rahasi yhtä hyvin kuin minunkin, Gillian. Olen aina koettanut
selvittää sinulle sitä. Mikä on minun, se on sinun. Olet vaimoni —»
»En ole, en ole», sopersi Gillian, rajusti nyyhkyttäen. »Olen vain
hartioillesi työnnetty taakka.»
Miehen huulilta tunkeutui huudahdus. »Taakka, hyvä Jumala, taakka!»
ähkyi hän. Ja äkkiä hänen kestämiskykynsä loppui. Kuolemantuskainen
ilme silmissään hän sieppasi Gillian syliinsä, pusertaen häntä itseään
vasten intohimoisen voimakkaasti ja painaen huuliaan hänen tuoksuavaan
tukkaansa. »Oi, rakas, rakas», sopersi hän katkonaisesti. »En ole
kelvollinen koskemaan sinuun, mutta olen aina rakastanut sinua,
palvonut sinua, kaivannut sinua, kunnes kaipaus kasvoi ylivoimaiseksi
ja minä lähdin luotasi, koska tiesin, ettei minulla olisi ollut voimaa
antaa sinun olla vapaana, jos olisin jäänyt luoksesi. Menin kanssasi
avioliittoon, koska rakastin sinua, koska tämä kirottu avioliiton
irvikuvakin oli parempi kuin se, että sinä olisit poistunut elämästäni
— olin kyllin halpamainen pitääkseni sinut, vaikka tiesin, etten saisi
ottaa sinua. Ja minä olen kaivannut sinua; Jumala tietää, kuinka olen
kaivannut sinua kaikkina näinä kaameina vuosina. Kaipaan sinua nytkin,
luopuisin sieluni autuuden toivosta voittaakseni rakkautesi; saadakseni
pitää sinua sylissäni vaimonani, olla puolisosi, ei vain nimellisesti
— mutta minä en ole kelvollinen siihen. Et tiedä mitä olen tehnyt —
millainen olen ollut. Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon
kanssasi, tahrata puhtauttasi omalla synnilläni, sitoa sinua näin
katalaan olentoon kuin minä olen. Jos tietäisit, et enää ikinä katsoisi
minuun päinkään.»
Kauheasti nyyhkyttäen hän laski Gillianin takaisin pieluksille ja
vaipui polvilleen hänen viereensä. Naisen kyynelten kostuttamiin
silmiin tuli äkkiä melkein taivaallinen hohde, hänen värähtelevät
kasvonsa kirkastuivat liikuttavasta rakkaudesta. Vapisten hän kallistui
Cravenin puoleen, ja myötätuntoisesti hän hennoilla käsillään veti
Barryn häpeästä painuneen pään hellää rintaansa vasten.
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi hän.
Ja hänen pehmeitten käsivarsiensa syleilyssä Craven kertoi,
epätoivoisena odottaen, milloin Gillian väistyisi kauemmaksi hänestä,
torjuen hänet luotaan kauhun ja inhon vallassa. Mutta ihan hiljaa
Gillian kuunteli hänen kertomuksensa lopun, vaikka kerran tai pari
häntä puistatti, ja Craven tunsi hänen sydämensä sykkivän kiivaammin.
Ja kauan senjälkeen, kun miehen hiljainen ääni oli vaimennut, pysyi hän
ääneti. Sitten hänen laiha kätensä siirtyi vapisten Cravenin hiuksiin,
hipaisten niitä arasti, ja kaksi suurta kyyneltä kierähti hänen
poskilleen.
»Barry, olen ollut niin yksinäinen» — se oli pelästyneen lohduttoman
lapsen valitusta — »jollet säälikään itseäsi, niin etkö tahdo sääliä
minua?»
»Gillian!» Craven nosti rajusti päänsä pystyyn ja tuijotti häneen
epätoivoisin, epäilevin silmin. »_Rakastatko_ minua?»
»Rakastanko?» Gillianilta pääsi hiljainen, nyyhkytyksentapainen
naurahdus. »Kuinka muuten voisin! Olen rakastanut siitä päivästä
alkaen, jona tulit tapaamaan minua luostarin vierashuoneessa. Sinä olet
kaikkeni, ja jos nyt jätät minut yksin» — hän takertui äkkiä tiukasti
kiinni Craveniin — »Barry, Barry, en jaksa kestää enää. Minulla ei ole
enää voimia eikä rohkeutta. Minua peloittaa! En jaksa olla maailmassa
yksin — se on julma — säälimätön. Rakastan sinua, kaipaan sinua, en voi
elää ilman sinua.» Surkeasti nyyhkyttäen hän veti Barryä lähemmäksi
itseään ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten, rukoilevana ja
levottomana.
Cravenin huulet vavahtelivat, hän otti pienen, värisevän tytön tiukasti
syliinsä, mutta empi sittenkin vielä.
»Ajattele, rakas, ajattele!» jupisi hän käheästi. »En ole kelvollinen
olemaan luonasi. Olen tehnyt anteeksiantamattoman teon.»
»Olen vaimosi, minulla on oikeus kantaa osa taakastasi», huudahti
Gillian kiihkeästi. »Et ollut tietoinen, et voinut olla tietoinen
tehdessäsi sen hirveän teon. Ja jos Jumala rankaisee sinua, niin
rangaiskoon myöskin minua! Mutta Jumala on rakkaus, Hän tietää, kuinka
olet kärsinyt, ja niille, jotka katuvat, hänen rangaistuksensa on
anteeksiantamus.»
»Mutta voitko _sinä_ antaa minulle anteeksi — voitko tulla minun
omakseni?» sopersi Barry, vieläkin vain puolittain uskoen.
»Minä rakastan sinua», vastasi Gillian koruttomasti, »ja elämä ilman
sinua on kuolemaa». Ja kohottaen kasvojaan Barryyn päin hän antoi
miehelleen suudelman, jota mies et ollut rohjennut ottaa.