Kun hän nyt luuli varmasti tietävänsä, mikä oli kannustanut Barryä
menemään avioliittoon hänen kanssaan, piti hän miehen äskeistä
purkausta vain uutena ritarillisena yrityksenä, jolla hän koetti salata
avioliiton todellista vaikutinta. Barry oli tahallaan koettanut saattaa
itsensä väärään valoon ja kun hän sen ymmärsi, täytti hänen mielensä
kiihkeä kiitollisuus.
Hänen rakkautensa pyrki kuuluvasti julki. Kunpa hän vain voisi puhua!
Kunpa hän vain voisi rikkoa häntä sitovat kahleet, ilmaista kaikki,
mitä hänen sydämellään oli, panna elävän rakkautensa mittelemään
voimiansa sitä kuolleen entisyyden aavetta vastaan, joka oli riistänyt
Barryltä koko elämän riemun! Mutta hän ei voinut puhua. Hänen suunsa
sulki ylpeys ja sitä tuki se tunne, ettei hän saanut lisätä Barryn
ennestäänkin raskasta taakkaa vastenmielisen rakkauden tuottamalla
harmilla.
Mutta jotakin hänen täytyi lausua ja tehdä se, ennenkuin toinen
huomaisi hänen empivän, mikä saattaisi tehdä hänen sanansa ihan
arvottomiksi. Vain siten, ettei hän pitäisi miehen äskeisiä sanoja
kovin suurimerkityksisinä, voisi hän tarttua keskustelun vaaralliseen
juoneen ja ohjata sen turvallisemmalle tolalle.
Hän istuutui verkkaisesti ja järjesteli yksinkertaista tarjotinta
silmäänpistävän huolellisesti.
»Et sinä pakottanut minua tulemaan vaimoksesi Barry» virkkoi hän
tyynesti. »Tiesin, mitä tein ja millaisia vaikeuksia saattaisi ilmetä.
Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi mistään. Sinä olet ollut ystävällinen
ja huomaavainen joka suhteessa. Olen äärettömän kiitollinen sinulle
— ja hyvin tyytyväinen elämääni. Uskothan minua. Vain yhden seikan
toivoisin olevan toisin; sanoit, että meidän pitäisi olla ystävyksiä
— mutta olet sallinut minun olla ystäväsi vain kauniilla säällä. Etkö
voisi sallia minun joskus olla mukanasi ja auttaa sinua vaikeuksissa
yhtä hyvin kuin iloissakin? Sinun harrastuksesi ja velvollisuutesi
ovat niin laajat» — ehätti hän jatkamaan, jottei Barry luulisi hänen
tähtäävän syvällisempiin, likeisemmin mieskohtaisiin huoliin — »ja
enhän voi olla tietämättä, että niissä sattuu vaikeuksia. Jos vain
sallisit minun ottaa niistä osani —» Hän katsahti vihdoinkin miehen
synkästi tuijottaviin silmiin, ja hänen katseeseensa hiipi heikko
vetoomuksen ilme. »En enää, Barry, ole lapsi, jolle on näytettävä
ainoastaan elämän aurinkoista puolta.»
Miehen kasvoille välähti sanoinkuvaamaton ilme, joka muutti niitä
ihmeellisesti.
»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän
lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.
Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se
olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani
hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa
vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen
kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.
Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja
kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka
oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja
Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan
vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen,
jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty
tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin
typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen.
Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.
Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä
tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan
sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet
työnnettyinä syvälle taskuihin.
Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina
pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa
seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi
välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian
kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen
pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan,
jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen
luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma
— jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta
kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä
hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.
Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän
oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä
hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan
mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita
kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon
erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki
tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet
ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa
alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin
kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien
kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia
silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän
olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen
sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen
kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän
laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa
viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti.
Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä
tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen
nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi
hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys,
tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja
ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.
»Näytänkö minä — tuollaiselta?»
Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät
hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.
»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei
kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen,
myöntävän vastauksen.
»Noin — _kirotulta_?»
Gilliania hätkähdytti toisen äänen kammoava sointu.
»Olen pahoillani —» jupisi hän arasti.
»Hyvä Jumala!» Voimasana puristui huomaamatta Barryn huulilta, mutta
jos hän olisi ajatellut, olisi hän pitänyt sitä oikeutettuna, sillä
hänen edessään olivat langenneen enkelin kauniit, tuskan vääristämät
kasvot. Kauhistuneena hän katseli janoisen intohimoisia silmiä,
joista hehkui rajua, tyydyttämätöntä kaipausta ja joissa oli hirveän
muiston synkkä, kiusaantunut, toivoton ilme, tiukasti puristettua
suuta, joka näytti sirojen, kullanruskeiden viiksien alla olevalta
suoralta, tuimalta viirulta, traagillisten kasvojen syviä ryppyjä,
jotka kuvastivat katkeruutta ja kapinahenkeä. Inhoten hän pani kuvan
salkkuun. Gillianista hän näytti tuollaiselta! Se oli sietämättömän
tuskallista.
Hän purskahti koleaan, ilottomaan nauruun, joka värisytti Gilliania.
»Tuossa olet arvostellut luonnettani suoremmin kuin äsken puhuessasi»,
virkkoi hän katkerasti, »ja saat kiittää taivasta, että olen puolisosi
ainoastaan nimellisesti. Varjelkoon Jumala sinua lähemmin tutustumasta
minuun!»
Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui. Kauan senjälkeen Gillian
istui liikkumattomana, koneellisesti hypistellen sormillaan sohvan
sitsipeitettä, tuijottaen avaruuteen kyynelistä kosteat silmät
levällään. Piirros oli armoton, mutta hän ei ollut aikonut sitä Barryn
nähtäväksi. Sen piirtäminen oli käynyt itsetiedottomasti, ja vaikka
hän kammosikin sitä, oli hän kuitenkin säilyttänyt sen, koska se oli
erittäin onnistunut ja ainoa hänellä oleva Barryn muotokuva.
Paremman keskinäisen ymmärtämyksen unelmat tuntuivat romahtaneen
hänen ajattelemattomuutensa ja tuhmuutensa tähden. Hän oli loukannut
miestään eikä voisi sitä milloinkaan selittää. Jos hän viittaisi
siihen, koettaisi saada häntä käsittämään, niin se vain pahentaisi
asiaa. Surkeasti nyyhkyttäen hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen
vieressään liehakoi ja uikutti hemmoiteltu Mouston hylättynä ja
unohdettuna.
Hän oli odottanut Barryn palaamista niin suurin toivein, mutta
nyt olivat kaikki toiveet murskana hänen jaloissaan. Sinä lyhyenä
hetkenä, joka olisi saattanut lähentää heitä toisiinsa, he olivat
loukanneet toisiaan, kuten varmasti kummastakin tuntui, tahallisesti
ja tarkoituksellisesti. Omasta puolestaan hän tunsi olevansa viaton,
hänellä ei ollut ollut sellaista tarkoitusta — mutta miten oli Barryn
laita? Barry ei ollut koskaan ennen loukannut häntä; raskaimpienkin
puuskiensa aikana mies oli kohdellut häntä horjumattoman ystävällisesti
ja huomaavasti. Mutta tänään — häntä puistatti, kun hän mietti, oliko
tämä heidän suhteittensa uuden jakson merkki. Ja haikean, turhan
kaipauksen kalvamana hän toivoi, ettei sitä iltapäivää olisi ollutkaan.
Kaiken nyt tapahtuneen jälkeen herätti se ajatus, että hän joutuisi
istumaan Barryä vastapäätä pöydässä loputtoman päivällisajan ja sitten
kahden kesken hänen kanssaan kesäisen illan pitkät tunnit, hänessä
pakokauhun tapaisen tunteen. Ähkäisten hän pyyhkäisi tuuhean tukan
otsaltaan. Se oli raukkamaista — mutta hän ei voinut alistua siihen, ei
tekisi sitä. Halveksien itseään hän meni huoneen toisessa päässä olevan
puhelimen ääreen.
Erakkomajassa Peters nautti hyvin ansaittua lepoa pitkän ja kuuman,
raskaan ja väsyttävän päivän jälkeen. Yllään vanha tweedkankainen
takki hän lojui mukavasti tilavassa tuolissa pari torkkuvaa setteriä
jalkojensa juuressa ja hampaissaan tuprahteleva, ruma, vanhanaikainen
piippu. Huone oli tulvillaan ilta-auringon valoa, ja sen täytti sekava
kokoelma kirjoja, käsinkirjoitettuja nuotteja, pyssyjä, onkivapoja
ja raippoja. Se oli kodikas, ja omistajan luonne oli painanut siihen
leimansa; se oli työhuone ja samalla huoahduspaikka. Nyt sen omistaja
levähti, mutta ruumiillinen lepo ei ulottunut aivoihin, sillä ne
olivat kiihkeässä toiminnassa. Hänen tavallisesti leppoiset kasvonsa
olivat rypyissä, ja hän imi vanhaa piippuaan niin tarmokkaasti,
että hänet kokonaan verhosi sininen savupilvi. Huoneen vastaiseen
nurkkaan sijoitetun puhelimen kilinä tuli harmillisena keskeytyksenä.
Hän katsahti puhelimeen tuskastuneena, vastahakoisena liikkumaan
paikaltaan, mutta toisen soiton jälkeen hän nousi jäykästi, jupisten
jotakin harmissaan ja työntäen uniset setterit syrjään. Liikaa
hätäilemättä hän tarttui kuulotorveen ja vastasi äreästi, mutta hänen
kuunnellessaan muuttui hänen vaivautunut ilmeensä nopeasti. Pehmeän,
empivän äänen lausumat sanat kuuluivat selvästi.
»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos —
jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on
niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä
ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»
Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti
sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.
»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka
hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän
pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa,
kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.
»Kirottu vehje!» mutisi hän ärtyneesti.
Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja
jyrkät!
»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No,
tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi
paiskattiin rajusti paikalleen.
Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki
ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui
viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset
määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti
hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.
Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu
kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se
huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone,
mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän
oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus,
lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona
oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen
turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän
suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle,
jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta
sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta,
muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan;
täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista
maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se
rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia
selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.
* * * * *
Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon
soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla
poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti
merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta
seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei
suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti
kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen
tuskaisen punan.
Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti.
»Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen
auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa
lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta.
Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»
Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt
juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin.
Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi
pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen
kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta.
Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.
Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten
väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset
ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet,
eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta
kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman
kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana,
mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia
törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien
huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään. _A
chaque jour suffit sa peine_.
Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan
kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat
— oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu.
Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun
he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen,
salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään
selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa,
siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään
pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja
hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan
niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla
täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä.
Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa
oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita
kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa
eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä,
jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen.
Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua
alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä
hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt
kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan
tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään
pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi
Petersin olalle.
»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän
miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja
sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.
Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka.
Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis
jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja
entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin
ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen
valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen
kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?
Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä
noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein
uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko
keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä
ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen
soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian
huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin,
että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry
seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla,
tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi
tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti
ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä
ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin
hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa
hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää
häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta
Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi,
soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki
pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.
»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi
et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt
sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja
tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»
Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun
käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän,
katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas
David.»
Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä,
joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni
pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja
he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan,
josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston
halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan
päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten
tänäkin iltana Craven saattoi häntä.
Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät
öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua.
Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää
yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa
vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan
huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita
myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin.
Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut —
kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä
hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.
Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois
kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin
väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän
istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan.
Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston
kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti
ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen.
Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä
ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä
hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili
koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen
tyynnyttävästä silittelystään.
Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys
värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut
hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta,
ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen
painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin
tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita
sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen
valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa
jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen
tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan
muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä
kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi,
ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se
tukahduttavalta.
Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa
tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun
saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa
jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena
vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.
Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset
valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia
ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi
vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.
Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä
portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut.
Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven
ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa,
kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään
sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän
seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja
hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen
puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä
valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen,
omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka
tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja.
Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti
asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen
kintereillään.
Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä,
pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan
harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja
häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se
rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea
kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä
päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean,
tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli
haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen
elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka
muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla
samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen
keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?
Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä
kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle
kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen
äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»
Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren
nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.
Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut
kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan,
tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas
vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun
hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun
poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti
huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä:
»Sinä — Gillian?»
»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi
Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen
olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista
liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti
savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään,
ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen
odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen
puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.
»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se
on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni
käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset
sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin
ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä
mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko
retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä
voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta
tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet
muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta,
kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä
murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.
— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut
sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt
toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän,
lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes
siedettäväksi.
— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on
minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden
enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen
olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan.
Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En
voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta
olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen
järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa
täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti
vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin
antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla
sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»
Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen
pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina
ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän
ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä
epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi
— eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki
mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään
sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka
tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu,
kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden
loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli
myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa.
Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat
olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka
äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn
hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin
sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen —
millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin
varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä
ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa
elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen
sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin
haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli
suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?
»Milloin lähdet?»
Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili
häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata,
värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut
erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti
itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui
todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen,
vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää
siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä
Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän,
ynseän soinnun.
»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty»,
vastasi hän vältellen.
Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli.
Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat
hätäisesti soperretut sanat:
»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin —
työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»
Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden
säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen.
Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että
Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin
hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan
hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko.
Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti,
oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa
lupaustaan nyt.
»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan
itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»
Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian
käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei
koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka
polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut
puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön,
ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana!
Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä
seurusteluhuoneessa.
Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella,
puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa,
kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään
riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa
mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen
itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen
otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa
sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan
omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan
pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on
mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus,
mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua?
Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»
Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti
eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi
katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.