VII

Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta

vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen,

vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot

olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä

kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen

selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen

jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja

hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui

Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin

työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien

lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka

houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan

ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä

ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi,

esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui

sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät

hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva

ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen

oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla

alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan

vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden

vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki

olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se

oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa

lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli

varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo

ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta

sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä;

aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta

kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä

älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta

kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan

jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe

pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei

oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi

otukseksi».

Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä

ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden

aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.

Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet

syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta

lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen

niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti

ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä

ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania,

koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä

käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa

vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa,

käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat

tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen

tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa

liitää omaa latuaan.

Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo,

kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia

kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se

ollut onnistunut.

Jännitys alkoi käydä sietämättömäksi.

Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan —

aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä

sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän

silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli

ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen

tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat

ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin

epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän

oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat

olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne

olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi

tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta

varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta

hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina

tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen

jäykän kuorensa lävitse.

Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin

ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta

kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli

tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania

tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen

liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta

Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja

kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä

kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden

ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun

jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian

saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta

jälkisäädösmääräyksestä.

Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa

olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät

toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin

hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja

petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut,

että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista

ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he

maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi

menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa

omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä

raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään

koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa

jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin

miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon

palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja

— Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta

eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän

velvollisuuksia.

Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria;

ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän

olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää

Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi

hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi

päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.

Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin

orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa.

Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän

ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava.

Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa

vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan

mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti

kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi

ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja

valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja

uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja

epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen

tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli

ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.

Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta

täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut

häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja

tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon

aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.

Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut

riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan

puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven —

jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä,

jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina

näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen

kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä

itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin

hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa

olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen

hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa

varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla

luonnollinen vähän aikaa.

Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli,

ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän

rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita,

erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat

hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän

aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman

perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa

lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin

Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon

vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi

sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä

Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia,

ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä,

jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän

suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista

sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen

helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta,

nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta.

Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden

kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä

piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin

pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.

Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti

valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin

hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi

itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan

sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja

alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus

pysyä hengissä.

Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli

ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä,

niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa

pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän

oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen

Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus

lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut

sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä

kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan

päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli

ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa

viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli

majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä

yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin

hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen

vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja

sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät

veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet

kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille

oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien

naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat

pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia

lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he

olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja

pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi

uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina

uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he

ilomielin panivat alttiiksi henkensä.

Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan

siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka

täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.

Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli

ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana

kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista

onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten

Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet

kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston

eteläistä porttia.

Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä

vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan

takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen

raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä

olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi

hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta

kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka

rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija

kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.

Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja

eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä

pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan

ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän,

ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden

ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän

kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle

sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen

ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman

rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää

käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten

tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa

tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin

kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät

kirkkotarhan portille.

Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa

se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen

kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti

hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten.

Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten

aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine

nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen,

eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi

ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi

pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen,

koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen

ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin

suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin

yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo

ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina

se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.

Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria

pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili

kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta,

muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen

Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin

ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki

puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja

jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella,

ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta

oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja

elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen

jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy

— kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista

Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina,

majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.

Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin

taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan,

tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa

olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle

Maryn nimi.

»_Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä

ystävien tähden_.»

Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui

ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi

pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän,

vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun

siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu?

Oi, täti Caro, _chérie_, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei

ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan

luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut

ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi

minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun

olevan... mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle...

sinulle... itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»

Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa

hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle,

jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen

osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi

hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi

paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa.

Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen

vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien

muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden

tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi

sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu

keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon

sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon

oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä

elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti

silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja

vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.

_Barry Craven... hän suuntasi katseensa länteen..._

Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä

— heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa

haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja.

Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset

kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi

syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.

Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin,

Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa.

Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn.

Barry Craven — Jaappanissa.

Barry Craven — Barry Craven.

Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti

ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään

välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti

kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi,

vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat

pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi?

Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi

yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko

hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset

olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä

perehtymään asioihinsa?

Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että

Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus,

joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään

hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman

kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli

salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia

mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan,

jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi.

Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut

ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin

saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin

hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän

aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti

mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen.

Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain

kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana;

silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus

aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän,

aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi

osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.

Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama,

mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa

ajatellessaan, että se uusiintuisi.

Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina

väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai

myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä.

Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi

vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja

tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa

muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin

palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa

jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin

tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi

ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä

ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen

parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä

synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi

viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään

— oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin

selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä,

tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä,

joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa

suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta

kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut

— ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai

osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut

itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa

tätä vihlovaa ajatusta mielestään.

Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi

ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon,

joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan

ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin

hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen

taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko

muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta

huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin

olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä,

vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen

pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat,

hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana

joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan,

pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka

läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää,

hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia

hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus.

Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa

luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon,

kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä

laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka

tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään

riehuvalle myrskylle.

Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä

keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti

parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä

hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento,

todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana,

sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän

aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän

sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka

sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen.

Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista,

jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta,

joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti

auttajaansa, jupisten kiitoksia.

»David!» huudahti hän sitten. »Oi, David —» Hän purskahti itkemään.

Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti

hänet istumaan viereensä.

»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin

ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui

verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa

siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan

kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin

kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen

kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta

kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli

nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet

häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä

avutonta kiukkua.

Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus

olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut

jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli

pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden

aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven

oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei

miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli

paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat,

joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja

sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut;

Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen

vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena

erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti

uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi

olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän

aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta

tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin

suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he

kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi

pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui

kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta

heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja

asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän

paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti

häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko

kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää

kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata!

Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.

Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä,

tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen

arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että

hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin

ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän

tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän

tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen

oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin

pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi

puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut

neiti Cravenin muisto.

»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän

tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä

kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi —

alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka

murehdit.»

Gillianin sormet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti hänen kädessään.

»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä

niin — niin sanomattomasti».

»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin

Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita,

on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein

julman harkitusti.

Gillian katsoi häneen värähtämättömin silmin, joista hän oli pyyhkinyt

pois kaikki kyynelten jäljet.

»Barry ymmärtää», ehätti hän uskollisesti vakuuttamaan. »Myöskin hän

suree tätiä — mutta ei _kaipaa_ häntä niinkuin minä.»

Se oli eittämättömän totta ja sulki Petersiltä suun, ja myöskin Gillian

oli vähän aikaa vaiti. Sitten hän jälleen kääntyi miehen puoleen,

hymyillen epävarmasti, ja hänen hienoille kasvoilleen tulvahti väriä.

»Olen hyvilläni siitä, että äsken satuit tänne juuri sinä, David.

Unohda koko tapaus, teethän niin? En tiedä, mikä minua tänään vaivaa,

annoin hermoilleni ylivallan — olen väsynyt — päivä paistoi kuumasti —»

»Senvuoksi tietenkin lähetit vaunut pois ja mielit kävellä kolmen

kilometrin taipaleen kotiin saadaksesi lepoa!» keskeytti Peters,

ponnahtaen hilpeästi pystyyn ja käyttäen hyväkseen keskustelun

käännettä. »Onneksi on minulla auto. Siinä on yllin kyllin tilaa

sinulle ja hemmotelulle lemmikillesi.» Ja heilauttaen kättään toisen

vastalauseille hän työnsi Gillianin pieneen kahden hengen autoon ja

nosti Moustonin mutkattomasti jälessä.

Kylän koulu oli kirkon läheisyydessä, ja Petersin varovasti ohjatessa

autoa tiellä kuljeksivien lapsiparvien välitse, istui Gillian

äänettömänä hänen vieressään ja katkerasti harmissaan aprikoi, kuinka

paljon hän oli paljastanut lyhyen hysteerisen puuskansa aikana.

Jyrkästi hän päätti vast'edes olla vahva, kyllin vahva torjuakseen

häntä vaanivan pelon, ja hätäillä vain silloin, kun hätä oli käsissä.

Kun lapset oli sivuutettu ja auto vieri tasaisesti puistossa, katkaisi

Peters äänettömyyden.

»Millaista Skotlannissa oli?» tiedusti hän, hidastaen vauhtia, sillä

ajotielle oli osunut kauriin vasikka, joka kauhun vallassa kirmasi

heidän edellään pakoon. »Kirjeesi eivät olleet kylliksi kuvaavia.»

»Minua ei ole opetettu kirjoittamaan kirjeitä, eikä minulla ole

koskaan ollut ketään, jolle kirjoittaisin», vastasi Gillian huulillaan

hymy, joka sai hänen vieressään istuvan herkkätuntoisen miehen

säpsähtämään. »Panin parastani, rakas David. Eikä siellä ollut paljoa

kerrottavaa. Siellä oli ainoastaan miehiä — Barry väitti, ettei hän

enää siedä naisia pyssy kädessä, siksi paljon vaivaa oli heistä

ollut viime vuonna. He olivat kilttejä miehiä, ujon harvapuheisia

olentoja, useimmat mainioita metsästäjiä, ja lisäksi kaksi tohtoria,

jotka ovat olleet tutkimusmatkoilla Keski-Afrikassa. Kun jompikumpi

heistä saatiin taivutetuksi kertomaan kokemuksistaan, menivät silmäni

pystyyn kuullessani, mitä kaikkea miehet saattavat kestää, pitäen sitä

nautintona. Sinä olisit pitänyt heistä, David. Miksi et tullut? Siitä

olisi ollut sinulle enemmän hyvää kuin kehnosta pikku purrestasi. Ja me

olimme yksin kaksi viimeistä viikkoa — kaipasimme sinua», lisäsi hän

nuhtelevasti.

Petersillä oli ollut omat syynsä pysyäkseen poissa Skotlannissa

olevasta huvilasta, mutta kun ne koskivat Cravenia ja tämän vaimoa, ei

hän voinut niitä ilmaista. Hän selviytyi kysymyksestä nauramalla.

»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas

ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan

katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa

vuorilla?»

Gillian kohautti hiukan olkapäitään.

»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän

epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain

viitsii vaivautua sitä etsimään.»

»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon

pääoven edustalle.

»Onko Barry palannut Lontoosta?»

»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt

laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut

kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.

Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa

auton uudelleen liikkeeseen.

Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa,

Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän

nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin

vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan

hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät

sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä

häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla

rauhassa.

Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle

hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.

Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja

tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin

epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine,

ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan.

Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle

matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.

Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin

huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen

syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin

kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt

siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan

enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina

ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän

vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi

unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien

linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain

rusentava, puuduttava todellisuus.

Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä

kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta.

Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka

hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä

osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania

säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä —

mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin

käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla

hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen

ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi,

tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun

toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko

hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut

ilmaissut todellista syytä?

Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle

avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän

kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti

riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan

uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet

ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen

katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea,

niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry

oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä

valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan

avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei

hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen

riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa

kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä,

mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.

Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan

tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä

lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut

vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen

lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut?

Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi

se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä.

Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen

sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta,

syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.

Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi

enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja

piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään.

Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin

täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen

senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi,

ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi

Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla

kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi

päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet

loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja

hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti

jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin

itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen

päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla;

se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle

aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle,

jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut

tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän

viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen

kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin

nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa

myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä

ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.

Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan

iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen

Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden

edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja

nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten

seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt

kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua.

Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin

entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen,

mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli

huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn

eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää

vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.

Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet

suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä

sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli

lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä

neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena

tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt

sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut

mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta.

Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään,

mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys

eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin,

että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden

näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta

se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä...

Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi

aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi

atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään

huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan

telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa

— eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan

keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin

itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut

luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä

luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt

häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman

kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana;

se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta

nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt

epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut

ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta

ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän

oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja

hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet

työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään

hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli

onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin

olleen oikeassa. »_Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez_»,

jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan,

repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka

ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein

silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen,

veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen

rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset

tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän

valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen

pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta,

joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti

omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle

uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän

kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia

tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut

hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa

muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli

liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva

heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja

säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.

Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo

huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn

Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet

kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista

tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan,

kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa

mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että

hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti

painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen

äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun.

Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti

sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se

päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se

odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka

näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.

»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai

Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt

Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa

Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä

hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen

— koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt

hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.

»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että

se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä

sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään

kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys

olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus

vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli

varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja.

Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä

— kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen

tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä

hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että

Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut

edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten

Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden

sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi.

Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan;

hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän

halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään

muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli

pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen

syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän

ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista

vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.

Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä

rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:

»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen,

_faute de mieux_. Minä vain kuljen joukon mukana.»

»Sinullakinko _faute de mieux_?» Terävä huomautus sattui Gillianiin

kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt

hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni

noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.

»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman

puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle

elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata

viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko

käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»

Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista

silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti

— kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa

liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka

joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä

melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän

sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin.

Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta

äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että

tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen

tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti

salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi

Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei

ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen

avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan —

hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt,

hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi,

anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä

pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.

»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian

pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä,

vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.

»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä,

Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta

siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi

poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.

»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin

koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi

jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi

suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä

avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua

saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit

saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia,

joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi

olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman

vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme,

ettet vihaa minua!»

Gillian nielaisi huulilleen tulvivat sanat. Hän tunsi, kuinka

vaarallista oli puhua harkitsematta, kuinka vaarallinen koko

tilanne oli. Heidän vastaisen elämänsä perustus tuntui olevan hänen

vastauksensa varassa, sen jatkuminen riippuvan ohuessa langassa,

joka oli vaarallisesti pingoittunut ja uhkasi joka hetki katketa.

Häntä peloitti jouduttaa ratkaisevaa käännekohtaa, jonka hän oli

kauan tajunnut lähestyvän ja joka nyt näytti olevan melkein käsillä.

Varomaton sana, jopa äänen painostuskin saattaisi aiheuttaa häntä

hirvittävän mullistuksen.

Hän koetti voittaa aikaa ja rukoili, että hänelle annettaisiin

mielijohde ohjaamaan häntä. Odottava teepöytä soi hänelle hetkisen

aikaa.

Koneellisesti hän täytti kupit ja leikkasi leipää tahallisen kankeasti

aivojensa työskennellessä kuumeisesti.