VI

Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli

enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika,

maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.

Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys

ollut tyyten pysähdyksissä.

Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa.

Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen

livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen,

rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin;

hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia

kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna

korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti

muodottomalta mytyltä.

Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi

ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko,

joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä,

oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen,

jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina.

Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä

erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven

pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi

osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat

kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää

niitä ajattelematta.

Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä

Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä

välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää

sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa

mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli

vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli

jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun;

hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi

kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä,

palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki

asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi

miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen,

jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli

tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi,

nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen

vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen

itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän

ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän

salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.

Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli

kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi

siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä

tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta

keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi!

Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin.

Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti

Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta,

mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli

annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa

jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt,

nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen

mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi

käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä

yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä.

Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys

ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän

olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman

kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi

tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys

oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi

kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä

suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan

hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää.

Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen,

tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä

mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet

uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava.

Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli

vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten

olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja

se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi,

oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut

järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut

aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä,

jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän

olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva.

Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty

avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty

tämä.

Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä

hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie

näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan

hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan

sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää

rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis

uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan,

muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen

huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut

riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli

ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.

Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon

neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä,

oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen

mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa

alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt

edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri

kutsu saapua.

Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa

aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi

märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä

kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi

yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä,

työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa,

mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä

hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen

jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille

kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon

välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta

taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen

näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi

hänen tahtoonsa.

Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään

Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin

huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta

kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi

lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen

ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi

vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän

rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen

mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se

oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi

oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata

siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian

itseltään.

Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan

Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika

kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt

ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan

kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun

omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.

Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään

lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut

hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen

mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta

Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt

Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen

ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään

Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään

mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa.

Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven

näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon

vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin

häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että

kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus,

joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja

muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.

Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut

alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia

vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen

puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei

siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra

Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla

puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti

hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi

asia tuntui olevan tärkeä.

»Missä neiti Locke on?» tiedusti hän lyhyesti.

»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry

halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan

hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan

niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä,

koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia

Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys

oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes

poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.

Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän

selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois

käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi

seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän

nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen

yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä

kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti

niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti

huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja

poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen

hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan

hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut,

jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella

kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen

mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle

merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen

syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä

hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.

»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän. »Hyvä Jumala!»

Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi

läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli

omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien

aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja

ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut

vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat

avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi

se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut

milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen

takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista,

pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin.

Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään

hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen

eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon

äärimmäisessä nurkkauksessa.

Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina

poimuina riippuva _toile-de-genes_, luonnos ja taulukasat, piirrokset

ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva,

tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät

hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen

taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö

seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään

katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään

kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.

Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi

reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry

ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa

eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa

viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania

rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja

sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä

pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika,

jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara

tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi

korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.

Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä

vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa

saakka. »_Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu_!»

sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa

kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti

jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita

kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi

ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»

»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan

teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas

korvapari.

Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat

lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi

verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.

»Jos voisitte odottaa hetkisen —» jupisi hän.

»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne,

tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä

poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti.

Saanko katsella?»

Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen

käsiksi maalaukseensa.

Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta

toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia.

Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin

työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää

voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän

näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin,

joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt

tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni

aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta

ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän

oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi

piirre näytti puuttuvan.

»Saanko polttaa?» kysäisi hän äkkiä.

Gillian kääntyi hymyillen häneen päin.

»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on

huone sinisenä.»

Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden

katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan

ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien

näköpiirin ulkopuolella.

Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle

ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy

verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan.

Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää

tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»

Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin

luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti,

mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren

arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se

edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven

arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten

talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti

hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä.

»Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna

tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.

»Et tänään; kiitos, Danny.»

»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian

käännähti nopeasti häneen päin.

»Sehän puri sinua viime kerralla.»

Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa

välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure»,

vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa

teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen

korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa

minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi

hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen

syrjäsilmäyksen.

Nauraen Gillian taputti hänen olkapäätään.

»Pelkäänpä, että se on sellainen», myönsi hän pahoitellen.

Poika keikautti päätään taaksepäin ja kerskasi ylpeästi: »Minä en sitä

pelkää. Noudanko sen?»

»Emmeköhän anna sen olla siellä, missä on, Danny», virkkoi tyttö

vakavasti ja tutunomaisesti. »Sen on luultavasti oikein hyvä olla. Ja

nyt juokse kotiisi ja tule jälleen lauantaina!»

Heilautettuaan väriin tahrattua riepua poikaan päin hän kääntyi

uudelleen katsomaan maalausta. Tottelevasti pikku mies lähti ovea

kohti, mutta pysähtyi äkkiä, vilkaisi epäröiden Craveniin pian ja

sipsutti sitten varpaillaan takaisin telineen luokse.

»Ne esineet tuolla lippaassa», jupisi hän salaperäisesti ja hiljaa,

ettei uuninmatolla seisova, suurta kunnioitusta herättävä henkilö

kuulisi.

Gillian pyörähti ympäri katuvan näköisenä. »Danny, minä unohdin ne!»

puolustihe hän, nykäisi mustaa kiharaa, meni lipastolle ja otti esille

neliskulmaisen pahvilaatikon. Danny pisti sen kainaloonsa, jupisten

kiitoksen ja nyökäten päätään, hiipi kuulumattomasti lattian poikki

ovelle, pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

Craven tuli hitaasti Gillianin luokse. Tyttö siirtyi sivuun antaakseen

hänelle tilaa maalaustelineen edessä. Hän silmäili valppaita,

ruskeita kasvoja, kummallisia, mustia silmiä, joista säihkyi melkein

yliluonnollista hilpeyttä, punaisia huulia, jotka kaareutuivat

ylöspäin arvoitukselliseen hymyyn, ja hänen ihmettelynsä ja ihailunsa

lisääntyivät.

»Kuka se poika on?» kysyi hän uteliaana; hän oli hämärästi muistavinaan

jonkun samannäköisen henkilön, mutta ei jaksanut muistaa, kuka se oli.

»Danny Major — erään riistankaitsijanne poika», vastasi Gillian. »Hänen

äidissään on mustalaisverta.»

Craven vihelsi. »Muistan kyllä», virkkoi hän huvitettuna. »Vanha

Major oli riistankaitsijain päämies. Nuori Major menetti sydämensä

mustalaistytölle, ja isä potkaisi hänet pellolle. Tapansa mukaan

Peters koetti tyynnytellä ja otti miehen palvelukseensa, vaikka monet

panivatkin vastaan — hän oli nähnyt tytön ja saanut oman mielipiteensä.

Tiedustin asiaa kerran tai pari, ja hän selitti kaiken järjestyneen

tyydyttävästi. Tämä siis on poika — hän näyttää hupaiselta pikku

veitikalta.»

Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston

kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan

on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän

lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä

on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä

tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»

»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä.

Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison

taulun varassa.

Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen

kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa

kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.

»Se on Danny, sellaisena kuin _minä_ hänet näen», selitti hän äänessään

omituinen sointu.

Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti

maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään

olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli

sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan

faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista

tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin

ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien

kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea;

alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden

häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta

tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui

mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti

tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien

vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei

milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka

merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta,

pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin

amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi

hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna

miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry

laski luonnoksen varovasti syrjään.

»Teillä on ihmeelliset lahjat», lausui hän hitaasti.

Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka

hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.

»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten

nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.

Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden

äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen

maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle

kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan

hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään

silmiään. »Armollinen Jumala... ei täällä... ei nyt!» rukoili hän

hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi

itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.

»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri

silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt

ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä

laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi

synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille

tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä

kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma,

eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti

hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa

ruokasavunsa.»

Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle

kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen

takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo.

Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi

hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä

vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä

katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen

Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli

riistänyt hänen nuoren elämänsä.

Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt

istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon

missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen

omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan

tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.

»_Monsieur est servi_», sanoi hän naurahtaen.

Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen

herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla

alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli

naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli

vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin

kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen

tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä.

Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän

haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän

tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa

keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki

tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi.

Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä

luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain

hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin

seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän

nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä

suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat

tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä

olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus

ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen

mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven

oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle

tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei

milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa

mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.

Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa,

isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli

kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön

hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua —

mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä

tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta,

ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä

suojeluspyhimyksenään.

Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut.

Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua,

vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään

omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta

hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän

ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli

aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen

vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan

ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen,

selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan,

kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut

olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu

kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.

Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä

olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan

pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata

maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon

ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui

hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä,

janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman

taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa,

kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko

tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö

rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa

ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut

luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön

harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen

sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen

ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta

halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies,

ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui

kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää

sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin

hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen

suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi

tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.

Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli

tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään

verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian

oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin

onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen

voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän

vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet

kävisivät liian raskaiksi.

Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi

itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla

ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen

onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia

sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän

ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma

auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden

pienen, kärsimättömän liikkeen.

»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun

yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en

tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» —

hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön

ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon

muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään

Towersista.»

Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta

hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä

tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän

ei liikahtanut.

»Miksi sitten lähteä täältä?» huomautti hän ynseästi.

Tyttö nojasi otsaansa kylmään ruutuun, ja hänen silmänsä sumenivat.

»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli.

»Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja

omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa

auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidän _täytyy_

kuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla,

ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy

osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet,

kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein.

Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa,

jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen

äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi

Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä

jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena

Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.

Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte»,

vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna

ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».

»Neuvokaa se keino», kuiskasi tyttö innokkaasti, kun hän vaikeni.

Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan

voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi

tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.

»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne

tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään

miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän

koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne

tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö

siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla

ehdolla, jonka voin tarjota?»

Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja

mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui

Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi,

ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua

vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus

otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää,

kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut

sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa.

Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan

ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta

antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta

sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin

suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto

vain nimeltään —»

Vapisten Gillian koetti irtautua hänestä, huudahtaen katkerasti. »Te

tarjoatte minulle _almua_», valitti hän, kiskoen käsiään irti.

Mutta Craven puristi niitä entistä lujemmin. »Pyydän sinua säälimään

kovin yksinäistä miestä», vakuutti hän hellästi. »Pyydän sinua

hyvin yksinäisen kodin hoitajaksi. Sinä olet tuonut päivänpaistetta

Towersiin, olet luonut päivänpaistetta monen tällä tilalla asuvan

ihmisen elämään. Pyydän sinua jäämään tänne, missä sinua niin paljon

kaivataan — niin paljon — rakastetaan.»

Sitten hän päästi Gillianin irti, ja epävarmoin askelin tyttö meni

takan luokse. Hetkisen hän seisoi siellä, tuijottaen hiipuviin

kekäleihin, sormiensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti, ja vaipui

sitten tuolille, sillä hänen tutisevat jalkansa pettivät. Craven tuli

hänen luokseen ja kumartui kohentamaan tulta palamaan. Tyttö katseli

salaapäin hänen punertavan hohteen valaisemia kasvojaan, ja hänen

silmiinsä kihosivat kirvelevät kyyneleet. Mutta omituista, hän ei

ajatellut yksinomaan itseään. Tuntien toivotonta, sietämätöntä tuskaa

hän kadehti sitä toista naista, jota Barry oli rakastanut. Sillä Barryn

sanoilla oli saattanut olla vain yksi merkitys, ja hänen kuvittelemansa

suuri murhe näytti äkkiä saavan selityksen. Minkähänlainen se

nainen oli ollut, oliko hän kuollut — vai oliko hän osoittautunut

arvottomaksi? Ja viimeinen ajatus nostatti hänen mielessään rajun,

äkillisen harmin puuskan — miten oli nainen, joka oli saavuttanut

Barryn rakkauden, saattanut viskata sen takaisin miehen jalkoihin,

tarpeettomana? Kateellisia kyyneliä kumpusi ilmoille, ja hän pyyhki ne

salaa pois.

Mutta sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat Craveniin, ja hänet valtasi

sääli. Kuoleman tai uskottomuuden tähden ei rakkaus ollut tuottanut

hänelle riemua — hän oli kärsinyt, kuten hän itse, Gillian, nyt

kärsi. Hän vilkaisi miehen tukassa välkkyviin hopeisiin hiuksiin ja

kasvojen syviin ryppyihin, ja hänen silmiensä tuskainen ilme muuttui

ihmeellisen helläksi. Hän oli rukoillut tilaisuutta voidakseen osoittaa

kiitollisuuttaan; jos tuon pyynnön täyttäminen huojentaisi miehen

elämää, jos hänen läsnäolonsa voisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen,

niin eikö sekin ollut enemmän kuin mitä hän olisi koskaan rohjennut

toivoa? Helposti saattoi käsittää, että Craven oli turvautunut häneen.

Barryllä oli yllin kyllin miesystäviä, mutta naisia hän karttoi

avoimesti ja peittelemättä. Hän oli tottunut nuoren holhokkinsa

läsnäoloon Towersissa, hänen ehdottamansa avioliitto ei aiheuttaisi

kovinkaan suuria muutoksia elämän jokapäiväiseen kulkuun, johon hän oli

sopeutunut. Jos siis suostumalla siihen voisi jossakin määrin maksaa...

Kohennettu tuli täytti huoneen pehmeällä, lepattavalla valolla,

loi kummallisia varjoja verhotuille seinille ja paljasti tytön

pingoittuneet, kalpeat kasvot säälimättömästi. Craven oli noussut

pystyyn ja silmäili häntä. Gillian huomasi toisen tarkastelevan häntä

ja säpsähti, samalla kun kuuma, tuskastuttava puna hitaasti levisi

hänen kasvoilleen ja kaulalleen. Craven puhkesi puhumaan äkkiä,

ikäänkuin olisi väkisin työntänyt sanat suustaan:

»Tahtoisin sinun täydelleen tajuavan, mitä minun kanssani solmittu

avioliitto merkitsisi, sillä pyydän sinulta hyvin suurta uhrausta. Mitä

tapahtuisikin, sinä olisit sidottu minuun. Jos» — hänen äänensä petti

hetkiseksi — »jos joskus kohtaisit miehen — johon rakastuisit — ja

olisit vaimoni, et olisi vapaa noudattaaksesi sydämesi ääntä».

Gillian tuijotti suoraan eteensä kädet tiukkaan kierrettyinä polvien

ympäri ja värisi hieman. »En milloinkaan — tahdo mennä naimisiin —

sillä tavoin», virkkoi hän tukahdutetusti.

Craven hymyili surumielisesti. »Nyt ajattelet siten — olet hyvin

nuori», huomautti hän, »mutta meidän on muisteltava tulevaisuutta».

Tyttö ei vastannut, ja alkaneen hiljaisuuden aikana mies aprikoi, mikä

oli saanut hänet lausumaan huomautuksen, joka saattaisi tehdä hänen

aikeensa tyhjäksi. Missä muussa tapauksessa hyvänsä se olisi saattanut

olla suorastaan rehellisyyden vaatima, mutta nyt hänen ei olisi

pitänyt sitä uskaltaa. Hän liikahti kärsimättömästi. Sitten hän äkkiä

kumartui eteenpäin, laski kätensä Gillianin olkapäille ja nosti hänet

hellävaroen pystyyn.

»Gillian!»

Hitaasti tyttö kohotti päätään. Hän tuskin jaksoi kestää Barryn

kosketusta, mutta hän koetti hillitä vapisevia jäseniään ja katsoi

uljaasti Cravenia silmiin, kun hän alkoi uudelleen puhua.

»Jos suostut tähän — vaikka se liitto on _mariage de convenance_ — teen

kaiken voitavani tehdäkseni elämäsi onnelliseksi. Olet vapaa kaikissa

suhteissa. En pyydä muuta kuin sitä, että pidät minua ystävänä,

johon aina voit turvautua kaikissa vaikeuksissa ja pulmissa. Saat

olla täydelleen oma itsesi, määrätä aikasi ja harrastuksesi. Minä en

sekaannu asioihisi millään tavoin.»

Hän silmäili tyttöä tarkoin, koettaen lukea, mitä hänen tutkimattomien

ilmeittensä takana piili. Hänen katseensa oli lempeä, mutta hänen

silmissään oli kummallinen välke, jota Gillian ei ymmärtänyt. Ja hänen

äänensä pani tytön ymmälle. Gillian oli hämmentynyt, hänen mielessään

risteili ristiriitaisia epäilyksiä. Miehen selittämätön ehdotus sai

hänet arkailemaan, hän ei jaksanut käsittää tämän hämmästyttävän

esityksen voivan johtua muusta kuin tavattomasta auliudesta ja

hyvyydestä, joka täytti hänen mielensä kiitollisuudella, mutta jota

vastaan hänen luontonsa kapinoi.

»Te teette sen säälistä!» parahti hän surkeasti.

»Jumalan edessä vannon, etten tee sitä säälistä», vastasi Craven

niin odottamattoman kiivaasti, että se hämmästytti Gilliania, ja

hänen olkapäitään puristavien väkevien käsien äkillinen kouristus

osoitti ensi kerran hänelle, kuinka voimakas mies oli. Hän ajatteli

sitä ihmeissään. Jos asianlaita olisi ollut toisin, jos Barry olisi

rakastanut häntä, niin kuinka ilomielin hän olisikaan antautunut.

Se olisi erottanut hänet tuntemattomasta maailmasta, joka hänen

itseluottamuksestaan huolimatta joskus näytti synkältä ja jonka

uhkaavia kauhuja hän ei silloin uskaltanut kuvitella. Barryn

turvallisessa sylissä hän ei olisi ikinä pelännyt mitään, Barryn

voima olisi ollut hänen turvansa koko elämän ajan. Ja saisihan hän

vieläkin turvautua Barryn voimaan, jos tahtoisi, vaikkakaan ei niin

läheisesti. Äkkiä kuvastui suunniteltu tulevaisuus hänelle uudessa

valossa, hänen itsevarmuutensa raukesi äkkiä, jättäen hänet pelon ja

yksinäisyyden kauhun valtaan. Cravenin kosketus oli tuhonnut hänen

itseluottamuksensa. Se oli tehnyt muutakin. Hänestä tuntui, että mies

oli kosketuksellaan jollakin selittämättömällä tavalla vaatinut häntä

omakseen. Ja Barryn käsien yhäti painaessa hänen olkapäitään hänellä

oli kummallinen tunne, ettei hän kyennyt vastustamaan. Barry oli

vakuuttanut, ettei hänen tarjouksensa vaikutin ollut sääli. Hän oli

väittänyt, ettei rakkaus ollut häntä varten. Mikä sitten saattoi hänen

vaikuttimensa olla? Gillian ei jaksanut sitä käsittää.

»Ettehän valehtele minulle?» kuiskasi hän epäilyksen kiusaamana.

»Toivotteko — tätä avioliittoa — tosissanne?»

Craven katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Toivon sitä todenteolla», vastasi hän lujasti.

»Sallisitteko minun jatkaa työskentelyäni?» sopersi tyttö, tahtoen

voittaa aikaa.

»Johan sanoin, etten sekautuisi asioihisi millään tavoin, että saisit

olla vapaa kaikissa suhteissa», sanoi Barry ja ikäänkuin luvatun

vapauden vakuudeksi hänen kätensä heltisivät Gillianin olkapäiltä.

Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin

erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan

jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:

»Voitko antaa minulle vastauksen, Gillian?»

Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään ja tunsi hänen vapisevan.

»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian

rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»

»Saat aikaa niin paljon kuin tahdot», lupasi Craven ja poistui hiljaa.

Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen

teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä,

taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä.

Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli

sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.

Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen

lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä,

mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta.

Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut

tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen

hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt

hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia

myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa,

suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.

Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt

ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä,

niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen

ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana,

jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän

kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli

Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön

holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin

inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden

olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan

mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut

aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa

olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten

toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin

murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin

kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa

vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden

aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos

hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän

sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan

oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen

kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se

pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen

rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain

ymmärsi ja häpeissään vieroksui.

Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät,

rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt,

surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut,

ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut

ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään

kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan

kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui

hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti

ympärilleen.

Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä.

Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli

puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului

hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut

aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla.

Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku

saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet

tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan

ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi

silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja

hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.

Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat

väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut

niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti

päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan

eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä

tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta.

Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella

loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili

katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen

ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli

terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt

hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän

oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli

kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui

nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus,

jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.

Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään

vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli.

Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus

hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset

herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän

soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen

palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan,

valittaen syyksi päänsärkyä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta

hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja

monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä,

kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi,

löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden

syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti

täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä

omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä

tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja

jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen

tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia,

viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman

lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi

varoitellen.

Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja

levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa

oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan

kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta,

ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista

päätöstä.

Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään.

Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti

viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes

Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka

huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan

aamuun asti.

Ovelle koputettiin, ja neiti Craven ilmestyi huolestuneena ja

kyselevänä.

»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen

istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen

varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä.

Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle

kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään.

Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että

sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret

ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä

niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin —

et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin

itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja

silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi

ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se

nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja

pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan

vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä

iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan

avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi

Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta —

hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas —

Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen

hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.

»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti.

»Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että

herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä.

Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi

— »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».

»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan

tunneaallon Gillianin kaulaan.

»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi

hän kaihoisesti.

Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi

ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut

sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat

henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun

kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse

raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen

elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja

mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä

ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen

naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut

onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa,

täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on

tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja

turvaa.»

Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä

ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.

Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten

myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on

kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa

entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian,

olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä

tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla,

kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja

Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton

mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän

pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.

Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä

ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta.

Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat

luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla

hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi

ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen

tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen

tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis

laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei

pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä

tulisi hänen osakseen.

Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka

täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla

ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä

tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä

Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää

Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut

puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka

rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi

turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti

hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen

vaimokseen — vanhempani —»

»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman

epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän

kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin

kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on

maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui

ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja

minulle, tämän suuren onnen?»

Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn.

Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan.

»Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei

se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan

kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni

teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en

voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle

ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten

pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin

palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi

on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä

sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on

rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi

kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»

Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi

huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen

lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen

pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka

hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden

ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt

typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi,

ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut

liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti

päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena

ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä

hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti

sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin

hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä

hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään

ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.

Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta.

Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi

istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen

oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti

pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti

uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä

mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia

kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla

pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin

olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan

olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon

mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin

huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.

Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys,

joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn

nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen

pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa —

vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen

kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta.

Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet

siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän

säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka

hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen

— voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle

tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko

se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja,

joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus

nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat

halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut

lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden,

joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin

kuin se oli ollut isän kirouksena?

Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen

lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen

vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon

ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli

syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista

lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä,

hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja

toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka

olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan

hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa

oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti

niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää

keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi

hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi

katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan

olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty

syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli

yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän

sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.

Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä

itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko

hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan

oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen

yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen

huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten

itsesyytösten kalvamana.

Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi

päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan

myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan

kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa.

Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän

tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen

pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa?

Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan...

Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen

puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään

kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen

levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän

hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä»,

mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen

mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä

niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä

kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä

vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun

hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta

— päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?... Hän

levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.

»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja

onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»

Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi.

Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennä

Barryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensä

Barrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanut

sanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.

Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan

työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat

täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen

kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei

uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli

siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä

uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle

päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus,

joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö

Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean

päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta,

huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen

ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi

mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman

silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti

käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät

maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti,

ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä

hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti;

se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän

työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota

himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu

— Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden

vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa,

ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä,

oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun

lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti

häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui

ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän

kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin

huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä

hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein

lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti

jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin

ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.

Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja

sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta.

Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn

ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta

näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten;

Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta

peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen

ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote

ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät

hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän

kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen

äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi

hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan,

niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen

huokauksen tapaiset sanat.