Barry erotti hänen äänensä uhittelevan sävyn ja meni hetkeksi
hämilleen. »Olisi keinoja —» virkkoi hän kovin epävarmana. »Jotakin
voitaisiin järjestää —»
»Tarjoisitko hänelle — almuja?» huomautti neiti Craven itsepäisen
jäykästi.
»Lempo vieköön almut!»
»Niin ajattelevat tavallisesti ne, joiden niitä on siedettävä. Niin,
Barry; se ei vetele.»
Craven kilisteli taskussaan olevia avaimia, ja hänen kasvonsa kävivät
yhä synkemmiksi.
»Voisin siirtää hänelle jonkun hänen tarpeittensa mukaisen rahasumman,
ja hänelle voitaisiin selittää, että jotkut hänen isänsä vanhat
osakkeet ovat odottamatta muuttuneet tuottaviksi.»
Mutta neiti Craven ravisti päätään toistamiseen. »Se on taitavasti
suunniteltu, Barry, mutta ei kyllin taitavasti. Gillian ei ole typerä.
Hän tietää, ettei hänen isällään ollut rahaa, vaan että hän eli
vuotuisen määrärahan varassa, jonka kiukustuneet sukulaiset olivat
hänelle luvanneet ja joka lakkasi hänen kuollessaan. John Locke oli
viimeisessä kirjeessään ilmoittanut hänelle suoraan, ettei hänellä
ollut mitään turvaa maailmassa — paitsi sinun armeliaisuuttasi.
Ajattele, millainen Gillian on ja mitä hänen on täytynyt kärsiä —
odottaessaan, kunnes sinä saavuit Jaappanista ja — vähemmässä määrin —
ollessaan sinusta riippuvainen näiden viime vuosien aikana.»
Barry liikahti rauhattomasti ikäänkuin olisi paheksunut tätinsä sanojen
suorasukaisuutta, otti savukkeen ja viritti sen verkkaisesti. Sitten
hän meni ikkunan ääreen, jonka eteen ei oltu vielä pantu luukkuja, ja
jäi katselemaan pimeään selkä jörösti käännettynä huoneeseen päin.
Hänen välinpitämätön asentonsa näytti melkein vihjaavan, ettei asia
ollut hänestä erittäin tärkeä.
Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan
hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen
kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien
maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin
vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä
ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus
piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua
jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa
olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on
perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä
huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva
ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle
sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»
Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään
pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi
hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona
tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:
»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista
hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada
häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi
tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus
tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin
harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan
säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi
minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt,
en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta
minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian
Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle
rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi.
Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään
ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena
harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.
»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi
hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.
»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?»
»Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen
nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisesti _pidän_ hänestä.
Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä.
Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko
tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni
siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä
vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni
ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman
selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan
— hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt
sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti
lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.
»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu
oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri
huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili
hänelle.
»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän
aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on
ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan
tyhjäntoimittajana markkinoilla.»
»Mutta oletko varma? Lääkärit eivät ole erehtymättömiä.»
»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli
hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan
myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana
mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään,
mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet
ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut
ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan
touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se
jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä
ylös ja meni takan ääreen.
»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen
Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton
valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen
suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan
kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»
Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen
kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja
häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein
samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta.
Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen
luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan,
ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.
Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian
alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.
»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään.
Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen
ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä
sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät,
takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei
näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen
ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi
keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä,
edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan
— sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen
mielenliikutustaan vastaan.
Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt,
hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli
jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että
veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten
kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin
talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta
välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa
Pariisiin.
Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut
kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut
niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa
erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka
päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi,
ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä
lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut
hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu
isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti
Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli
ponnistettava.
Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa
määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen
se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan
tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä
mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun
se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku
harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen
surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli,
siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.
Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan
Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen
näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen
toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja
saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli,
oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli
muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän
ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen
toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan
myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja
nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien
avuttomuutensa.
Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka
kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet.
Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä.
Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän
rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi
jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta;
olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään.
Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt
toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos
hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä
jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän
oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä
lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen
hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua
sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa
vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei
tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään
saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti
olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi
kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi.
Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta
mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan
totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti
talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean
miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus —
siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa
kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä
oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten
tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata
uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä,
jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan
häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva
viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja
kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.
Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli
jälleen täydelleen oma itsensä.
»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun
pyytävän Gilliania vaimoksesi.»
Craven hätkähti, ikäänkuin täti olisi iskenyt häntä puukolla.
»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti
Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois
veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien,
että peräytyminen oli nyt mahdotonta.
Hän vastasi lempeästi, vaivoin kyeten hillitsemään ääntään:
»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni?
Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on
täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen
— kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua
hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten
siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se
tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»
Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan
vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun
huostassani — _hyvä Jumala!_» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.
Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja
hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen
voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet,
jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.
»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut
sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa
minulle — kaikkea?»
Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että
se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi
loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.
»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää
mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin
tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani...
Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät
minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»
Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta
neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen
näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää
kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut
suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen,
mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos
Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma.
Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia
tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt
sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa
tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen
— varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi
surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut
harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin
hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle
sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista
sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton
Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus
turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin
luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä,
horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton
ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut
pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli
luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi
vieläkin koettaa.
»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän
hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden
mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana
unohtaa mennyttä?»
Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin,
mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan
jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille
viimeisen korttinsa.
»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin
paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.
Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä
ja yksitoikkoinen.
»Minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan — en kenenkään kanssa.»
»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti
hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta,
tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.
Mutta Barry vastasi tyynesti, yhtä soinnuttomasti kuin ennenkin: »En;
en ole naimisissa.»
Täti tarttui pelastavaan oljenkorteen, jonka nämä sanat tuntuivat
hänelle tarjoavan. »Jollei ole mitään estettä —» alkoi hän innokkaasti.
Mutta Craven katkaisi hänen lauseensa kesken. »Olen heittänyt kaikki
sellaiset asiat mielestäni», murahti hän äreästi.
»Minkä tähden?» tiukkasi täti yhtä itsepäisenä kuin Cravenkin. »Jos
olet kokenut murhetta, niin merkitseekö se, ettet enää koskaan voi
tuntea onnea? Täytyykö sinun — muiston tähden — peruuttamattomasti
kääntää selkäsi kaikille mahdollisuuksille, jotka saattaisivat
palauttaa mielenrauhasi? Minä uskon, että sinulle nyt tarjoutuu
sellainen mahdollisuus.»
Barry katsoi häneen omituisen tutkivasti. »Minulle...» Hän hymyili
katkerasti. »Jospa tietäisit!»
»Sen tiedän, että sinä emmit ottaessasi sellaista, mitä muut
miehet innokkaasti tavoittelisivat», vastasi neiti Craven, äkkiä
tajuten, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi voimattomasti takomalla koettanut horjuttaa
graniittikalliota. Cravenin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei
virkkanut mitään, ja pian tädin valtasi katumus. Hän lähestyi Barryä
kiihkeästi. »Anna minulle anteeksi, Barry! Minun ei olisi pitänyt
sanoa niin, mutta toivon sitä niin epätoivoisesti. Olen varma, että
se koituisi onneksi teille, teille molemmille. Ja kun ajattelen,
että Gillian jäisi yksin — taistelemaan maailmaa vastaan —» Hänen
itsehillintänsä romahti täydelleen, ja Barry tarttui hänen käsiinsä
niin lujasti, että hän vavahti.
»Hänen ei ikinä tarvitse sitä tehdä, jos minä voin sen torjua», ehätti
Craven vakuuttamaan.
Neiti Craven katsahti häneen toivon äkkiä viritessä. »Kysytkö häneltä?»
kuiskasi hän odottavasti.
Craven työnsi hänet hellästi luotaan. »En voi luvata mitään. Minun
täytyy ajatella», väitteli hän harkitsevasti, ja hänen kasvojensa ilme
riisti sanat toisen suusta.
Sekavin tuntein täti katseli, kun hän poistui huoneesta.
Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan.
Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt
korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse
tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen
kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi
hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut
liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä
ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto,
joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän
kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa.
Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan
ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä
seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut
ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi
epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa
vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt
toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä
hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista,
voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän
oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut
siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että
se oli tuntunut kohtalon tahdolta.
Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa
selkänojaan.
Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä
Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka
oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn
ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut
niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle
oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi.
Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli
täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa
valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään,
olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat
piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi
pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti
mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman
harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa
herättävältä.
Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa,
loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut
kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui
lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän
oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun
aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään
levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen
hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään.
Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli
puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi
hellästi hänen kylmiä käsiään.
»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua
torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan
sävyyn sekaantui huolestumisen häive.
Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen
nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen
häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi
aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.
»Laiskuutta, rakas, pelkkää laiskuutta», vakuutti hän varmasti.
Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko
varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat
ihan valkeat.»
»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska?
Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»
Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä
sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja
tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina
Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti
sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan
hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin
käsinojalle.
»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja
tänään iltapäivällä.»
He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea
amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari
kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja
kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.
Sitten Gillian kiersi käsivartensa tiukemmin neiti Cravenin ympärille.
»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin
työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin
tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin
kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä
tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit
ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti
hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö
ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun
ajattelevan, että olin järjiltäni.»
Neiti Craven istui hyvin hiljaa.
»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisi
Gillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.
»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli
seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella,
että olit yksin.»
»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti
armahtaa minua.»
»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, että
_le five o'clock_ kiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä
sopeutunut perhe-elämään kuin David.»
»Kuin kuka, rakas?» kummasteli neiti Craven tuijottaen häneen.
»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei
siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen
laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen
ikänäni kuullut.»
»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli
neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut
hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta
saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei
ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»
»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla,
ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana
hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen
laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että
minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki,
että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se
ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan
yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut;
hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti.
Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»
»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen
hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen
nuhtelunsa ei peloittanut.
»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin
käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa,
joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon
paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen
käsiään.
Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä
hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua
tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi
tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen
myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja
he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja
pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut
kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen
huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä
rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi,
saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna
alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin
suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin
tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli
hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli
vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua
kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä
täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja
istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin
koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon,
yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot
olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään
laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi
takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että
ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.
»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli
kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen
tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen
hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut
hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi
hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti
loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti
pieniä hiilipihtejä.
»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään
kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli
kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä.
Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan
verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse,
istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman
naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy
kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.
»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa, _chérie_», alkoi hän
verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni
Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä'
lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä.
Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen
heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn
ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen
kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten
milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti
on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen
kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee
sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän
järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme
yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen
surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä
rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä
vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä
pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla,
ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja
kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja
kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra
Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja
hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota
on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet
joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme.
Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten
istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra
Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme,
ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi,
jättäen minut _plantée'la_. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani
portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa
ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin
häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna.
»Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen,
hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan
syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt
lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten
epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi
järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni,
mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»
»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista
makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat
kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää
tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa.
»Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten
vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.
Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen
ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta,
toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän.
»Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa;
loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja
suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten
egyptologien kanssa.»
»Hm! Entä Sandra — vieläkö hän on innostunut muumioihin?»
»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli
hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja
tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford
nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää
häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen
tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»
»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole
koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi.
»Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen,
josta lupaa tulla pysyvä.»
Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia
ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen
herkille kasvoilleen lehahti puna.
Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen
menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen
rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton
lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa
leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä
haaksirikkoon?»
»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen
levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.
Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista
kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.
»Mon père m'a donné un petit mari,
mon Dieu, quel homme!»
Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti,
sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa.
Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot.
Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi,
niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten
hämmästyneenä kelloonsa.
»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen
yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon... Mutta ei
koko viisautesi pysty auttamaan _minua_.»