»Hyvä!» Neiti Craven naurahti omituisesti. »Se on pieni sana
merkitäkseen niin paljon. Kyllä, hänen on hyvä — hyvä olla kaiket
päivät — mutta se ei pidätä häntä täällä. Hän rakastaa Towersia, hän
on ihastunut tilaan, hänen laajassa sydämessään on sopukka kaikille
täkäläisille, mutta sekään ei häntä pidätä. Oman ajatustapansa mukaan
hänen on maksettava velka, ja opiskellessaan, työskennellessään,
toivoessaan hän on kaikkina näinä kuukausina pyrkinyt siihen
päämäärään. Hän on päättänyt itse raivata itselleen tien maailmassa,
korvata kaikki, mitä hänen tähtensä on kulutettu —»
»Tuo on typerää hölynpölyä», keskeytti Barry kiivaasti.
»Se ei ole hölynpölyä Gillianin näkökannalta katsottuna», vastasi
neiti Craven kerkeästi, »vaan tavallista rehellisyyttä. Me, hän ja
minä, olemme pohtineet sitä asiaa moneen kymmeneen kertaan. Olen yhä
uudelleen vakuuttanut, että sinä hänen holhoojanaan olet _in loco
parentis_ ja että sinun oikeudenmukainen velvollisuutesi on senvuoksi
huolehtia hänen tarpeistaan ja hänen taiteellisesta koulutuksestaan,
niin kauan kuin hän on holhokkisi, ja ettei sen korvaaminen voi
tulla kysymykseenkään. Mutta hän ei näe sitä siinä valossa. Omasta
puolestani — vaikka en mistään hinnasta sallisi hänen tietää sitä —
ymmärrän häntä ja olen täydelleen yhtä mieltä hänen kanssaan. Hänen
riippumattomuudenkaipuunsa ja ylpeytensä ovat ihan suhteettomat
hänen voimiinsa verrattuina. En voi tuomita häntä, saatan ainoastaan
ihailla — vaikka visusti varon näyttämästä ihailuani, ja jos voisitkin
taivuttaa hänet jättämään entisyyden silleen, on sittenkin vielä
kysymys hänen tulevaisuudestaan.»
»Jonka minä voin turvata.»
Neiti Craven pudisti päätään.
»Jota sinä et voi turvata», sanoi hän vakavasti.
Tämä suora vastaväite ärsytti Cravenia. Hän nykäisi itsensä pystyyn
veltosta asennostaan, oikaisihe täyteen mittaansa ja katsoi tätiinsä
otsa rypyssä. »Miksipä en?» tokaisi hän kopeasti.