Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä,
ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän
ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko
mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että
naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi
koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»
Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna
korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista
hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa
sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan
keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa
jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti
muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin
koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»
Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen
keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa
vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.
»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu
luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.
»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia
avioliittoja?» huomautti Peters.
Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se
on — varmempi», sanoi hän hitaasti.
»Ja siis onnellisempi?»
Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten
tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa
— luonnollisesti, koska se oli kiellettyä, _que voulez vous_?» Hän
hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa
järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen
sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon
sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset
ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian,
joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää
enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.
»Entä ovatko ystäväsi onnellisia?» tiedusti neiti Craven
suorasukaisesti.
»He ovat tyytyväisiä.»
Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti.
»Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin
laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»
Tytön kasvoille lehahti varjo.
»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän
kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle
loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni
hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi
kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää,
että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä
— luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti
Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni
uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä
kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä
palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän
tahallaan hukutti itsensä?»
Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton»,
virkkoi hän vienosti.
Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa
kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut
pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen
suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta,
ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan
ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi,
ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että
oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja
arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä
neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen
pikku tarina, rakas.»
»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään
hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten
samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.
Gillian nousi muiden mukana.
»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut
aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.
V
Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut,
mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt
lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin
aatoksiin.
Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja
kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.
Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka
iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen
huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä
heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita,
seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja
sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita
myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin
sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä
sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä,
jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi
ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin
mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin
koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa
kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli
päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia.
Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien
vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto
vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella
vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen
vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni
miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina,
käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen
jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.
Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa,
joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin
lämmintuntuinen.
Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä.
Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin
suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan.
Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli
voimakas.
Talo ja suku — ne olivat erottamattomasti liittyneet toisiinsa.
Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan... isästä
poikaan... Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan
nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi
kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen
kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt.
Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten
ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa
kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä
voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea
marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka
huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat
pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan
hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.
Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli
näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli
kiehtova.
Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja
mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa
rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui
likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja
länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat
pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä
vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää
lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon
etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.
Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain
riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen
tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne
tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin,
penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät
häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan
pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne
ensimmäisen kerran.
Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin.
Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän
istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti
vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste
kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä
toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän
aikoi kirjoittaa.
Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman
eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota
käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli
sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen
rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään
ja painoi kädet kasvoilleen.
»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden»,
supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan,
sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa.
Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana
pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen
loimuavien halkojen sekaan.
Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen
selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän
sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta
hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus,
ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua
kirjettä tuleen.
Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan
nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa
koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut
lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään
haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun
ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten
helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.
»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua
yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta
mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta
tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»
Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi
selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja
sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina,
varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä
hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen
harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen
useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän
oli kahdella päällä.
»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa
on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti
ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen
Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas
vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista,
mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti
savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.
»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni
päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä,
mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.
»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut
koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse
tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei
virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä
ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt
umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat
hämmästyttäneet häntä.
»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan
myrskyyn.
»Niin. Hän söi aamiaista epä-inhimilliseen aikaan ja lähti varhain.
Säästä hän ei näy välittävän, mutta kyllä hän kastuu likomäräksi.»
»Hän on karaistunut mies», vastasi Peters lyhyesti. »Arvelinkin
hänen olevan ulkosalla. Tullessani äsken sisälle, vetelehti Joshio
eteishallissa, vilkuillen ajotielle. Odottamassa isäntäänsä kaiketi»,
lisäsi hän, karistaen savukkeestaan tuhkakokkareen tuleen. »Hän on
verraton kamaripalvelija», täydensi hän puhettaan jotakin sanoakseen.
Mutta neiti Craven ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän tuijotti yhäti
lepattaviin liekkeihin, naputellen sormillaan tuolin käsinojia. Kerran
hän yritti puhua, mutta sanoja ei lähtenyt hänen huuliltaan.
Peters odotti. Hänellä oli selittämätön, mutta varma tunne, että neiti
Craven toivoi hänen odottavan, että hän yllyttämättäkin toisi julki
mielessään ilmeisesti pyörivän asian. Neiti Cravenin käytös osoitti
hänen olevan harvinaisen jännittyneen — hän oli tänään kokonaan
toisenlainen kuin tavallisesti. Vain kerran tai kahdesti koko heidän
elinkautisen ystävyytensä aikana hän oli näyttänyt Petersille vakavaa
puoltaan. Silloin hän oli pyytänyt apua — nytkin mies aavisti hänen
olevan avun tarpeessa. Peters ylpeili siitä, että tunsi hänet yhtä
hyvin kuin hän itsekin, ja ymmärsi, kuinka vaikeata hänen oli puhua.
Vaikka Peters arvasikin hänen huolestumisensa syyn, ei hän silti
tahtonut jouduttaa sen lausumista. Neiti Craven tarvitsi siihen oman
aikansa, hän ei voinut mennä puolitiehen vastaan. Hänen täytyi odottaa
syrjässä. Milloin olisikaan hän menetellyt muulla tavoin Craven
Towersissa! Hänen silmänsä välkkyivät omituisesti takkatulen hohteessa,
ja hän upotti kätensä takintaskuihin, tehden äkillisen liikkeen. Äkkiä
neiti Craven katkaisi äänettömyyden.
»Peter — olen kauhean huolissani Barrystä.» Sanat tulivat kiivaasti.
Mies ymmärsi häntä liian hyvin tekeytyäkseen ymmälläolevaksi.
»Mylady, niin olen minäkin», vastasi hän kerkeästi, mikä ei ollut
suinkaan rauhoittavaa.
»Peter, mikä on vikana?» jatkoi toinen hengähtämättä. »Barry on tyyten
muuttunut. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. En käsitä sitä — olen
ihan ymmällä — tarvitsen apuasi. En voi keskustella hänestä kenenkään
muun kanssa, mutta sinä — sinä olet yksi meistä, olet aina ollut yksi
meistä. Kaikissa säissä olet ollut tukenamme. Miten meidän olisi käynyt
ilman sinua, sen tietää yksin Jumala. Pidät Barrystä, rakastat häntä
yhtä paljon kuin minäkin, etkö osaa tehdä jotakin? Hänen kärsivät
kasvonsa — hänen murheelliset silmänsä — herään öisin unestani ja näen
ne! Peter, etkö voi _tehdä_ jotakin?»
Hän seisoi Petersin vieressä takertuneena uuninreunukseen ja vapisten
liikutuksesta. Mies tyrmistyi nähdessään hänet niin masentuneena,
melkeinpä sekavana. Hän tajusi, kuinka syvään asia oli häneen osunut —
totisesti syvään, kun tulos oli tuollainen. Mutta pyyntöä oli mahdoton
täyttää. Peters teki pienen epäävän eleen ja pudisti päätään.
»Mylady, en voi tehdä mitään. Enkä tiedä, uskotko, kuinka kipeästi
sen sanominen minuun koskee. Oma poikani ei voisi olla minulle
rakkaampi kuin Barry on — hänen äitinsä tähden.» Hänen äänensä särkyi.
»Mutta tosiasia on — hän ei ole minun poikani. Olen vain hänen
tilanhoitajansa. On asioita, joita en voi tehdä enkä lausua, vaikka
minua kuinka haluttaisi», lisäsi hän hymyillen väkinäisesti.
Neiti Craven näytti tuskin kuuntelevan.
»Se on tapahtunut Jaappanissa», vakuutti hän kiivaasti, mutta hiljaa.
»Jaappani! Jaappani!» jatkoi hän rajusti. »Kuinka paljon suruja se
maa vielä tuottaa suvullemme! Se on tapahtunut Jaappanissa, ja mitä
se lieneekään, Joshio tietää sen! Puhuit hänestä äsken. Kerroit hänen
vetelehtivän — odottamassa — tähyilemässä. Peter, niin hän vartioi
aina. Hän tähyilee yhtenään. Barryn ei milloinkaan tarvitse lähettää
noutamaan häntä — hän on aina saapuvilla, odottaen kutsua. Kun Barry
on ulkosalla, on mies rauhaton, kunnes hän palaa, liikkuen kuin haamu
hallissa — se käy hermoilleni. Mutta oikeastaan en kuitenkaan pysty
moittimaan häntä mistään. Hän ei häiritse, hän on meluton kuin kissa
ja katoaa heti ihmisen nähtyään, mutta sittenkin aina tietää, että
hän on lähistöllä, parhaiksi poissa näkyvistä — odottaen, kuunnellen.
Peter, mitä hän oikein odottaa? En usko, että taloutemme muut jäsenet
ovat sitä huomanneet, en itsekään pannut sitä aluksi merkille. Mutta
muutamia kuukausia sitten tapahtui jotakin, enkä senjälkeen nähtävästi
saa sitä mielestäni. Oli yö, kello kaksi, olin valveilla, en saanut
unta. Arvelin lukemalla saavani unen päästä kiinni. Huoneessani
ei ollut ainoatakaan huvittavaa kirjaa, mutta muistin jättäneeni
kirjastoon romaanin, jota olin alkanut lukea. En ottanut valoa —
tunnen Towersin jokaisen käänteen ummessa silmin. Kuten tiedät, on
mentävä Barryn oven ohitse päästäkseen minun huoneestani portaille,
ja Barryn huoneen ovella törmäsin pimeässä johonkin olentoon — jolla
oli teräksenlujat kädet. Ne pelastivat minut pahasti kompastumasta ja
kiidättivät minut käytävää myöten kuutamoiselle parvekkeelle, ennenkuin
ehdin sanallakaan puolustautua. Joshio tietysti. Olin tapahtuman
johdosta luonnollisestikin hämmästynyt ja äkäinen. Vaadin selitystä, ja
kauan epäröityään hän jupisi jotakin sellaista että Barry muka tarvitsi
häntä — mikä on suorastaan naurettavaa. Jos Barry olisi tosiaankin
häntä tarvinnut, olisi hän ollut huoneessa eikä kyyrötellyt matolla
oven ulkopuolella. Hän tuntui olevan hyvin kiihtynyt ja rukoili, etten
hiiskuisi siitä mitään. En muista hänen sanojaan, mutta sen vaikutelman
sain, ettei Barryn olisi hyvä tietää sitä. En ymmärrä sitä — Barry
luottaa häneen ehdottomasti — mutta kuitenkin tämä. Minua peloittaa,
enkä tätä ennen ole pelännyt eläissäni.»
Neiti Cravenin äänen vähäinen särähdys koski Petersiin. Tilanne tuntui
hänestä kummallisen ylivoimaiselta. Toisen kertomus huolestutti häntä
enemmän kuin hän halusi näyttää neiti Cravenin ollessa niin harvinaisen
kiihtynyt. Kahdesti ennen he olivat tukeneet toisiaan hyvin vaikealla
hetkellä, ja nainen oli silloin osoittanut harkitsevansa varovasti,
pyrkivänsä varmasti päämäärään, näyttänyt suorastaan miesmäistä voimaa
ja tervettä punnitsemiskykyä. Hän oli ollut tuiki asiallinen, vapaa
haaveilusta; hän ei ollut antanut mitättömien seikkojen horjuttaa
itseään, ja hänen päätöksensä olivat olleet kantavia. Hän oli ollut
tyynen maltillinen, jättäen tunteet miltei tyyten syrjään, ja niinpä
olikin Peters voinut esiintyä hänelle kuin jollekin toiselle miehelle,
varmana siitä, että hän ymmärtäisi eikä todennäköisesti aavistamatta
sortuisi naisten tavalliseen heikkouteen. Peters oli luullut, että
hän tunsi hänet perinpohjin, etteivät mitkään mahdolliset olosuhteet
pystyisi muuttamaan hänen vakaasti juurtunutta käsitystään hänestä.
Mutta nyt tämä mielenliikutus, joka niin vaarallisen likeisesti
muistutti hysteriaa, paljasti hänet uudessa valossa, tehden hänet
melkein ventovieraaksi. Tämä havainto saattoi Petersin hieman ymmälle.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli uskomatonta, ikäänkuin olisi
hänen vankaksi kivirakennukseksi luulemansa talo sortunut hänen
ympärilleen kuin korttikyhäys. Hän tuskin jaksoi sitä tajuta. Hän
tunsi, että kaiken sen takana piili enemmän kuin neiti Craven myönsi.
Hänen teki mielensä kysyä sitä suoraan, mutta tarkemmin ajateltuaan hän
päätteli, että se olisi erehdys, että hän siten käyttäisi arvottomasti
hyväkseen toisen heikkoutta. Tämä riitti täksi päiväksi — nyt hänen
oli vain autettava neiti Cravenia tasaantumaan normaaliseen tilaansa.
Ja sitä varten hänen oli unohdettava puolet siitä, mihin toisen sanat
tuntuivat tähtäävän. Hän tunsi selvästi, kuinka masentunut nainen
oli, hän ei saisi virkkaa mitään, mikä olisi omiaan pahentamaan
hänen levottomuuttaan. Oli parempi näyttää tunteettomalta kuin liian
sydämellisesti ottaa osaa pelkoon, jonka muistaminen, siitä hän oli
varma, rauhallisempana hetkenä harmittaisi toista itseään. Neiti Craven
ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi — mitä vähemmin hänellä olisi
unohdettavaa, sen parempi. Hän luotti mieheen. Siitä Peters oli varma
ja oli ylpeä hänen luottamuksestaan. He olivat aina olleet ystävyksiä,
mutta nyt neiti Cravenin heikolla hetkellä tunsi Peters olevansa häntä
lähempänä kuin koskaan ennen. Nainen odotti, että hän sanoisi jotakin.
Hän valitsi sellaisen tavan, joka tuntui olevan vähimmän omiaan
herättämään väittelyä. Vihdoin hän alkoi puhua, tyynesti, haluamatta
näyttää epäilevältä tai kovin huolestuneelta, lämpimästi sulkien toisen
vavahtelevat sormet isoon, vankkaan käteensä.
»En usko, että on mitään aihetta — mitään järkisyytä epäillä
Joshion uskollisuutta. Mies on hartaasti kiintynyt Barryyn. Hänen
käyttäytymisensä tosin kyllä tuntuu — kummalliselta, mutta se,
siitä olen varma, johtuu liiallisesta innosta. Hän on muukalainen
vieraassa maassa, hänellä ei ole tilaisuutta viettää aikaansa eikä
huvitella omalla, luontaisella tavallaan, ja kun hänelle jää runsaasti
aikaa, pukeutuu hänen isäntäänsä kohtaan tuntemansa kiintymys
silmäänpistävämpiin muotoihin kuin englantilaisten miespalvelijani
keskuudessa on tavallista. En jaksa uskoa, että hänellä on mitään pahaa
mielessä. Hän on ollut Barryn palveluksessa jo kauan — oletko niinä
monina kertoina, jolloin hän on isäntänsä kanssa majaillut luonasi
Lontoossa, huomannut hänen käytöksessään jotakin samanlaista kuin olet
äsken pannut merkille? Et? Siispä pidän luultavana, että se johtuu
samasta levottomuudesta, jota me itse olemme tunteneet Barryn palattua.
Mutta Joshiolla se otaksuttavasti pohjautuu varmaan tietoon, kun taas
meillä se on pelkkää arvailua.
— Barrylle on epäilemättä sattunut jotakin — mullistavaa. Näin meidän
kesken voimme myöntää sen avoimesti. Hän palasi luoksemme ihan
muuttuneena miehenä — emmekä me voi muuta kuin olla entiseen tapaamme
ikäänkuin emme huomaisi mitään. Hän koettaa unohtaa jotakin. Kotiin
saavuttuaan hän on raatanut kuin orja, uurastanut tilan konttorissa
ikäänkuin hänen olisi siellä ansaittava leipänsä. Hän tekee kahden
miehen työn — ja inhoaa sitä. Olen joskus nähnyt hänen unohtavan,
missä on, ja tuijottavan ulos ikkunasta, ja hänen kasvojensa ilme saa
tukahduttavan möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Jumalan kiitos, että hän
on nuori — ajan mukana kenties —» Hän kohautti olkapäitään ja katkaisi
lauseensa kesken, käsittäen tyhjät sanat turhiksi.
Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän ei osannut ehdottaa
mitään, ei tehdä mitään. Historia toistui; taaskin hänen oli pysyttävä
syrjässä ja katseltava kärsimystä voimatta auttaa, kykenemättä sitä
lievittämään. Ensin äiti ja nyt poika tuntui melkein siltä kuin hän
olisi pettänyt heidät molemmat. Avuttomuuden tunne oli karvas, ja hänen
kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet hänen äänettömänä tuijottaessaan
ikkunaan, johon myrsky puski raivoaan entistä kiukkuisemmin.
Luonnonvoimien myllerryksen näkeminen tuntui miltei tyynnyttävältä,
siinä oli sellaista, mitä vastaan hän saisi ponnistaa, minkä hän voisi
voittaa, mikä taltuttaisi häntä kuohuttavaa, voimattomuuden tunteen
nostattamaa kiukkua. Äkkiä alkoi huone tuntua hänestä tukahduttavalta,
hän kaipasi kylmiä, pistäviä sadepisaroita kasvoillaan, tuulen ulvontaa
puissa. Hän pani nopeasti takkinsa napit kiinni, valmistautuen
lähtemään. Neiti Craven reipastautui ja laski kätensä pidättävästi
hänen käsivarrelleen.
»Peter», virkkoi hän hitaasti, »luuletko, että Barryn vaiva on jollakin
tavoin — veljeni yhteydessä? Taulujen vaihtaminen ruokasalissa — se oli
niin omituista. Hän sanoi, että kysymyksessä oli korjaus. Arveletko
Barryn — saaneen jotakin selville Jaappanissa?»
Peters pudisti päätään. »Jumala tietää», vastasi hän jörösti.
Hetkisen olivat molemmat ääneti; sitten neiti Craven huoahti ja meni
soittokellon luokse.
»Jääthän teelle?»
»Kiitos, en. Minua tulee muuan mies tapaamaan, minun on mentävä. Kerro
parhaat terveiset Gillianille ja sano hänelle, etten pian anna anteeksi
hänen tämänaamuista karkaamistaan. Onko hän jo päässyt ilkeästä
yskästään?»
»Melkein. En olisi tahtonut päästää häntä Horringfordeille, mutta hän
lupasi olla varovainen.» Hän pysähtyi hetkeksi. »Mitä tekisimme, jollei
Gilliania olisi, Peter?» lisäsi hän sitten, naurahtaen omituisesti.
»'Panetpa minut arvaamaan', kuten Atherton sanoo. Hän on velho, jumala
häntä siunatkoon!» vastasi Peters ja ojensi molemmat kätensä. Neiti
Craven tarttui niihin ja piti niitä jonkun aikaa omissaan.
»Oletpa paras kumppani, mitä minulla on ikinä ollut», sanoi hän
epävarmasti, »ja olet omistanut koko elämäsi meille Craveneille».
Miehen käsien äkillinen kouraisu oli tuskallinen, sitten hän kumartui
ja painoi odottamatta huulensa lujasti pitämilleen sormille.
»Olen aina täällä — kun tarvitset minua», virkkoi hän käheästi ja
poistui.
Neiti Craven seisoi paikallaan, katsellen hänen jälkeensä, huulillaan
kummallinen hymy.
»Jumalan kiitos, että meillä on Peters!» kuiskasi hän hartaasti ja
palasi entiselle paikalleen ikkunan ääreen. Oli tuntuvasti pimeämpi
kuin äsken, mutta molempia tallille vieviä lehtokujia pitkin näki
jonkun matkan päähän. Katsellessaan ulos, hajamielisesti hypistellen
uutimen punosta, hän ajatteli sitä pitkää aikaa, jonka Peter Peters
oli ollut hänen sukunsa talossa. Kolmekymmentä vuotta — elämänsä
parhaan osan. Ja vastalahjaksi hän oli saanut surua ja häipymättömän
muiston. Hänen rakastamansa nainen ei ollut valinnut häntä, vaan
komean, epäjohdonmukaisen Barry Cravenin ja saanut vaalinsa tähden
kokea surkeutta ja yksinäisyyttä. Ja koska hän oli tiennyt, että
välttämättömyyden pakosta tulisi aika, jolloin nainen tarvitsisi
hänen apuaan ja tukeaan, oli hän haudannut omat tunteensa ja jäänyt
paikalleen. Naisen lyhyttä onnenaikaa oli ollut raskasta tarkkailla —
sitä seuraavat pitkät hyljätyn yksinäiset vuodet jatkuvaa rääkkäystä.
Hän oli ollut raivoissaan oman avuttomuutensa tähden. Ja tietämättä
mitään hänen rakkaudestaan, aavistamatta, mikä häntä pidätti Craven
Towersissa, oli nainen turvautunut häneen ja kertonut kaikki hänelle.
Ilman hänen huolellista hoitoaan olisi Cravenien tilukset saatettu
rappiolle, ja Cravenien omaisuus olisi joutunut auttamattomasti
hunningolle.
Jonkun aikaa ennen kälynsä kuolemaa oli neiti Craven sen aavistanut,
kuten vain nainen osaa aavistaa, mutta vasta nyt hän oli ensi kerran
kuullut Petersin omin huulin puolittain tunnustavan rakkautensa, jonka
hän oli niin tarkoin pitänyt salassa kolmekymmentä vuotta.
Harvinaiset kyyneleet, jotka tänään tuntuivat olevan niin kumman
lähellä pintaa, kihosivat vastoin hänen tahtoaan silmiin, ja hän
räpytti häpeilevän ärtyneesti silmiään poistaakseen niistä kosteutta.
Sitten osui hänen katseensa tallilta tulevaan olentoon, jota hämyssä
tuskin saattoi erottaa, ja hän huoahti voimakkaasti huojennuksesta.
Mies käveli verkalleen, kädet syvällä taskuissa, hartiat kumarassa
hänen leveään selkäänsä pieksävää tuulta ja sadetta vasten.
Hänen liikkeistään näkyi, että hän oli lopen uupunut, mutta
hänen lähestyessään taloa, kävivät hänen askeleensa vieläkin
vitkallisemmiksi, ikäänkuin hän ruumiillisesta väsymyksestä ja kolkosta
säästä huolimatta olisi pikemminkin pakottautunut palaamaan sisälle
kuin tuntenut luonnollista halua päästä suojaan.
Hänen käyntinsä oli raskas, hänen entisten, kimmoisten askeleittensa
jyrkkä vastakohta.
Kun hän meni sen ikkunan ohitse, jonka ääressä neiti Craven seisoi,
näki viimemainittu, että hän oli kurassa päästä jalkoihin saakka.
Säälien täti ajatteli sitä hevosta, jolla Craven oli ratsastanut.
Muutamia viikkoja sitten hän oli ollut tallissa, kun Barry oli
luovuttanut toisen nääntyneen, mutaisen eläimen, jonka jokainen jäsen
vapisi ja jossa näkyi säälimättömän ratsastuksen merkkejä, tallimiesten
vanhalle esimiehelle, joka velvollisuuden mukaisesti oli pysynyt
äänettömänä kuin kivi, mutta jonka tuikeat kasvot kaunopuheisesti
ilmaisivat kaikki, mitä hän ei saanut lausua. Häikäilemätön
ajattelemattomuus oli tyyten vieras piirre Barryssä, eläimiä kohtaan
hän oli aina ollut erikoisen helläsydäminen.
Täti riensi eteishalliin, ollen vähällä törmätä pienikokoiseen,
tummapukuiseen olentoon, joka väistyi syrjään kumartaen syvään,
itämaalaisten kunnioittavaan tapaan.
»Isäntä on hyvin märkä», mutisi mies ja katosi.
»Hänessä on järkeä», jupisi neiti Craven nyreästi. Mutta ihan
äkkiä virisi hänen mielessään odottamaton myötätunto tutkimatonta
jaappanilaista kohtaan, joka siihen saakka oli hänestä ollut
vastenmielinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia tunteittensa
selittämätöntä muutosta, sillä sisäoven lasin lävitse hän näki Cravenin
eteisessä jäykästi kiskovan vettä valuvaa sadetakkia yltään. Se ei
ollut kyennyt suojaamaan häntä, sillä vinhasti pieksävä sade oli
tunkeutunut sen sisälle, ja hänen hitaasti hypistellessään nappeja
kohmettunein sormin, juoksi vettä kapeina, lirisevinä juovina hänen
vartaloaan pitkin matolle.
Neiti Craven ei lainkaan halunnut näyttää varronneensa häntä. Hän meni
Barryn luokse ikäänkuin sattumalta ja tervehti häntä, teeskennellen
hämmästystä, joka kuulosti vilpittömältä.
»Kas vain, Barry, parhaiksi teelle! Tiedän kyllä, ettet tavallisesti
ole kovin hempeän herkkä noudattamaan toisten mieltä, mutta tällä
kertaa voit tehdä laupiaan teon huvittamalla minua, kun olen yksin.
Peter pistäytyi luokseni kymmeneksi minuutiksi, mutta hänen oli
kiiruhdettava tapaamaan jotakin ihmistä, eikä Gillian ole vielä
palannut.»
Cravenin kasvot olivat riutuneen näköiset, mutta hän hymyili
vastatessaan: »Hyvä! Kirjastossako? Siis viiden minuutin kuluttua —
olen hieman märkä.»
Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui tädin seuraan yllään toiset,
tahrattomat vaatteet. Teekeittiön ääressä hyörivä täti katsoi häneen,
tuntien mielihyvää, jota veljenpojan komea ulkonäkö aina hänessä
herätti. »Sinäpä olit nopea!» kehui hän.
»Joshio», vastasi Craven lakoonisesti, ojentaen hänelle paahdettua
voileipää.
Itse hän söi vähän, mutta joi kaksi kuppia teetä, polttaen sen ohella
lukemattomia savukkeita. Neiti Craven pakisi keveästi, kunnes teepöytä
oli korjattu pois ja Craven oli siirtynyt tavalliselle paikalleen
uunimatolle ja nojasi uuninreunustaan.
Sitten täti vaikeni, vilkaisten tavantakaa vaivihkaa Barryyn,
rauhattomasti liikutellen käsiään sylissänsä ja kooten rohkeutta
alkaakseen puhua. Sitä, mistä hänen nyt oli haasteltava, vieläkin
vaikeampi pukea sanoihin kuin hänen Petersille uskomaansa asiaa.
Mutta se oli lausuttava julki, eikä hän ehkä milloinkaan saisi tämän
suotuisempaa tilaisuutta. Hän rohkaisi itseään, ja virkkoi empien:
»Tahtoisin keskustella kanssasi Gillianista.» Barry katsahti häneen
terävästi. »Mitä Gillianista?» Kysymys oli jyrkkä, miehen äänessä
melkein epäilyksen vivahdus, ja täti liikahti rauhattomasti.
»Herran nimessä, poika, älä vain karkaa kurkkuuni», torjui hän,
naurahtaen hermostuneesti. »Gillianista ei ole sanottavaa muuta kuin
kaikkea kaunista, hyvää ja herttaista, mutta siinä ei sittenkään ole
kaikki — on vielä muutakin. Minun on vaikea sitä lausua. Se on vakava
asia, Barry, ja koskee Gillianin tulevaisuutta.» Hän pysähtyi, toivoen
Cravenin huomauttavan jotakin, mikä helpottaisi hänen tehtäväänsä.
Mutta mies ei virkkanut mitään, ja vilkaistessaan häneen salavihkaa
täti näki hänen kasvoillaan omituisen kivettyneen ilmeen, johon hän oli
viime aikoina tottunut. Outo vaiteliaisuus, joka hänestä vielä tuntui
niin kummalliselta, näytti taas äkkiä vallanneen Barryn. Hän tukahdutti
huokaisun ja ehätti jatkamaan.
»Onkohan mieleesi koskaan johtunut ajatella Gillianin tulevaisuutta? Se
on usein askarruttanut minun mieltäni, ja viime aikoina on minun ollut
omistettava sille vakavampaa huomiota. Aika on kulunut niin nopeasti.
On vaikea uskoa, että hänestä tuli sinun holhokkisi jo lähes kaksi
vuotta sitten. Hän täyttää kaksikymmentäyksi vuotta maaliskuussa —
tulee täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen. Kysymys on — mihin hän
ryhtyy?»
»Ryhtyy? Ei ole kysymystäkään, että hän ryhtyisi mihinkään», vastasi
Craven lyhyesti.
»Tarkoitatko, että hänen tultuaan täysi-ikäiseksi pysyy kaikki
ennallaan, ettei sitten mikään muutu?» Neiti Craven silmäili häntä
uteliaasti.
»Kyllä. Miksi en tarkoittaisi?»
»Tunnet Gilliania huonommin kuin luulin.» Vanha pureva sävy soinnahti
terävästi tädin äänestä.