Petersin kulmakarvat värähtivät omituisesti.
»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen
käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään
minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin
monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen
oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen
suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»
»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden
kätensä tukkaansa.
»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters.
»Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että
agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä
keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.
»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena
maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille
kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»
»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni
sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen
harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän
on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti,
järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä
erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma
lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot —
sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni
muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä.
Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä
on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu
oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi,
kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei
hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta.
Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin
harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä,
mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin
olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli
mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen
johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford
käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin
muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna
hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän
riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän
luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen
murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti
Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta
hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä
ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen:
piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja
puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin
jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»
»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmän
Sandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita.
Peters pudisti päätään.
»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän
verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun.
Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla
koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford
oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut
harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla
ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford
ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra
empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan
yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja
niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä
enemmän kuoreensa.»
»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys
säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan
keskustelua.
Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi.
»Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän
vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen
mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia
ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»
»Minkä tähden?»
»Sen tähden, että Horringford Egyptissä ja Horringford Englannissa ovat
kaksi hyvin erilaista ihmistä. Tiedän sen — koska olen sen nähnyt.
Se on vain ajatus; se saattaa luonnistua. Joka tapauksessa kannattaa
koettaa.»
»Entäpä jos lady Horringford ei taivu sulavan kielesi neuvoihin?»
»Kyllä hän taipuu — ennenkuin jätän hänet rauhaan», vakuutti Peters
jurosti, purskahtaen sitten nauramaan. »Hänen tämänaamuisesta
haastelustaan arvasin hänen hieman säikähtäneen, että oli pistänyt
sormensa mehiläispesään. En usko hänen olevan pahoillaan päästessään
vähäksi aikaa muuanne antaakseen kaiken jälleen rauhoittua. Siihen
mennessä hän voi hiljalleen tasaantua ja ilmoittaa Egyptiin lähdön
syyksi vetäytyäkseen lopullisesti pois koko hommasta.»
»Onko Sandrassa mielestäsi suurempi syy kuin Horringfordissa?» kysyi
neiti Craven äänessään uhitteleva soinnahdus.
Peters kohautti olkapäitään. »Minusta on vikaa heissä kummassakin.
Mutta ennen kaikkea moitin järjestelmää, josta koko pulma on saanut
alkunsa.»
»Tarkoitatko, että Sandran olisi pitänyt itsensä saada valita puoliso
itselleen? Hän oli vasta lapsi —»
»Ja Horringford oli niin helkkarin oivallinen sulhanen», pisti
Craven kyynillisesti väliin, siirtyen tuoliltaan pieluspeitteiselle
pesäristikolle.
Gillian istui neiti Cravenin tuolin käsinojalla, sovitellen
pasianssikortteja nahkaiseen koteloon. Hän katsahti nopeasti toisiin.
»Minä olen luullut, että Englannissa kaikki tytöt valitsevat puolisonsa
ja että he menevät naimisiin oman mielensä mukaan», virkkoi hän
kummastuneena.
»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta
käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse
tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon
vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta
määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että
vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus.
Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on
valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän
otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin
ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»
»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters
lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai
pari —»
»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin
tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla
täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on
vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi,
»Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos
olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon
täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies
ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»
»Et usko meidän olevan varsin korkealla tasolla, mylady», pahoitteli
Peters.
»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä
liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.