IV

Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla

kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua.

Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla

hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt

päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun

seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he

olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo

ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.

Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous

oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika

oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän

elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa

vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui

siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus

aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin

hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti,

että uni uudistuisi.

Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella;

hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja

paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen

sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen

lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi.

Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin

kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai

kaikki tuntumaan epätodelliselta.

Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä

avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa,

tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö

edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin

makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa,

joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen

vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen

tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään

muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se

oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä,

äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui

häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle

läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.

Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto

soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja,

harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän

ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen

tullutta rakkautta ja huolenpitoa.

Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä

hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen

mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset

olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa,

eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville

ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus

pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien

vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen

puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat

supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä,

ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää.

Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi

ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei

osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin

suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä

koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja

riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan

ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat

olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli

uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä

enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään

kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta

hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä

romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys;

nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain

ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan.

Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi

kuin hänen rakkautensa.

Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien

silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän,

ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman

murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata

oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa

jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän

tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä

ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen

oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin

vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli

salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut

kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä

elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että

kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen

lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut

hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse

ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.

Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän

muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva

oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi

rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa

— joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari.

Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen,

pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin

saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa

hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain

tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai

nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä

oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista

naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri

kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja

kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta,

epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.

Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli

näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden

lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut

uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat

harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä

lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin

tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli

unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi

tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen

ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä

oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha

käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti

ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että

hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa

kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen

hän itse oli.

Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan

isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää

voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli

kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut

lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet

häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei

hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt

hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava.

Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli

nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana

epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän

kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien

totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja

vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan.

Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli

hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen

tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden

miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi

ritarikseen.

Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto,

että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut

minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla,

että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset

jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli

milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä

herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut

mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan

ennen.

Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan,

että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen

omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet

hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei

tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka

rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan

ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut

lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä

suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat

voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut

kestää.

Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen.

Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka

isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä

tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi

kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan,

kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.

Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen

mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä

itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle

ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan

ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen

totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä.

Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa

armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän

vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha —

kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.

Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli

hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla

pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista

rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti

ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta,

johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan

luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään,

Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi

selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin

silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita

hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan

heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen

mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään.

Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?

Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva

kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan

joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä

läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän

voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten

tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut,

että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa

holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut

Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli

piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden

naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.

Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut,

sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän

oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän

pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta.

Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä

huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia

hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut

parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä

kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta

hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi

hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi

ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi

empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset

äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet,

antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi;

hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan

tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi

kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja

huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.

Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät

Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen

mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli

välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen

sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat

damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori;

tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi

kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski

häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista

kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi,

ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot

kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi

itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu,

jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan

harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin

tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei

ollut silloin ymmärtänyt.

Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa,

jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja

siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen

arvovaltansa neiti Cravenille.

Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania

— tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt

Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin

Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle

tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut —

koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan

toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat

estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän

oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta

hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän

oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen

kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa

sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.

Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon,

kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja

intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.

Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa

tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin

persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä

naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa

hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä

todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.

Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa

huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota

hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin

kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein

liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä

— miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta?

Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan,

haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen,

laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla

silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa,

ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.

»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen?

Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskin _kuuluu_ jollekulle?» Hän

hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli

hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli

kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran

hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta,

joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus

osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja

kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se

avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen

poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se

aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin

välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.

Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä

ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle.

Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti

häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni

pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta

kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke?

Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli

vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli

vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku

tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus

oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein

yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.

Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta

sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia

epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa

viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta —

muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys

miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti.

Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia

kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi

piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei

pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta

kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän

itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut

hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia

kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui

muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei

tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan

ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin

luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen.

Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut

siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan

kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut

luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut

mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin

epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä

kysymystä hän ei ollut ratkaissut.

Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret

ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti

kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään.

Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin

hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen,

korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli

kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko

kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia

ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.

»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän

nauraen.

Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään

olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että

harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta

sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani

moittivan vastalauseensa.

Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää

yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko

laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta

veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan.

Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko,

jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän

puiston paksut rungot.

Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä

näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla

kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina;

mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi,

jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili

lapsellisille kuvitteluilleen.

Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo

vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä

rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta

asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli

voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat

kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan

talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut

sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän

ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille

mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.

Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän

oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat

viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon

muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä

oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut

lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit

olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta

olivat aineellisesti hyödyttömät.

Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan

ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä

rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta

juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.

Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen

koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle,

johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan

ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli

korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät

pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina

kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo

oli saanut nimensä.

Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen

ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän

takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa

tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran

nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa

asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa

oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin

vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta

hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua

syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle

uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien

rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta

Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti

käsiensä väliin.

»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän

kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön

suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin

ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.

Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja

harsopuseronsa liepeellä.

»Ihojauhetta», ilmoitti hän totisena.

»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin,

»kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu

luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti

nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista

Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka

oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita

ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin

sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan

— itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli

sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven

oli sen unohtanut.

Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä

pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin

sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen

seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina

kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan

kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut

puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi

osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi

luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää

tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä

edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään

muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä

saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä

ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa

yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka

suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä

— John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei

holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut

Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään

päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka

ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui

Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle

rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi —

mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.

Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi

hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi

koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan,

ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi

pyydellen.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin,

kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei

tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha

taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt

olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun

viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti

hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin

ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin

asuttuna.»

Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman

tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien

huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella

matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia

perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven

vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa

jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin

koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja

sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä

lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät

silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.

»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen

sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui

mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti

levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta

tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin

uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja

ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen

muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti,

kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen

peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan

Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen

yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi

Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää?

Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt

hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli

uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena

haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.

Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä

tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan

Petersin kanssa.

Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen

arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine

kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli

järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli

vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit

paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.

Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin

lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen

onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi

outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka

ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.

Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden

aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se

olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa

asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka

nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä

poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan

rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo

uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin

se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta

ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota

hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli

tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta,

liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen.

Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua.

Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan

salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen

hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen

lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä.

Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi

ollut valmis menemään vaikka tuleen.

Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan

olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti

Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen

selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan.

Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja

nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa

eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja

häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin,

vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan

pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita

ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin

raikkaan uutta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven

istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja

Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu,

lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut

väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen

häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.

Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin

jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa.

Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli

matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa

lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli

taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli,

halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään

luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle,

joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut

useiden maiden taiteeseen.

Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman

ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi

sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan

itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi

osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut

menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen

pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi

hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu;

hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava

laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä

seikasta kuin seurustelusta.

Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli

vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli

suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla

— sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin

luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut

olla muuta kuin ikävystyttävä. _Tant pis!_ Hän saattoi ainakin koettaa

olla kohtelias.

Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun

vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa

ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä,

jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden

sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä

oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki

ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden

merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen

rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä,

eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja

sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli

oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli

alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun

hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan

lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten

käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja

ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»

Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa,

pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen

yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas

käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan

olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen

mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin

pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi,

kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten

kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko

hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että

Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti,

ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen

pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili

sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän

kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat

ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän

tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi

syrjään.

Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä

niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt

häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan

ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta

holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille

ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli

rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään

eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.

Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen

Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko

kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi

ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin

muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin

terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt

mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi

suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään,

että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan

— näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen,

että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen.

Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän

sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen

väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan

jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat

sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä

ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia

kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä

hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät

hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut

hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin

asioita.

Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan

seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä

kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla

holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi

tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän

oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat

toisensa — teräspukimissa.

Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin

aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita,

huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka,

jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin

omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään

ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli

maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti

yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn.

Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat.

Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta

maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton

asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut

traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan

elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa

suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun

nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja,

oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet

tunnontarkasti kuvatut.

Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry

Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on

tavaton, eikö totta?»

Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti

hymyilevää tilanhoitajaa.

»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla

entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun

maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»

Peters naurahti.

»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että

myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt

kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä

nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön

mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli

Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä

— kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva

marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti

Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä

monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti.

Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin

lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki

— kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran

harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki

hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja

näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee

siitä päiväkirjassaan:

— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä

ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'

— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea

ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä

olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään

ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille

naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen

nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla

itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimen _L'amant

d'Amour_.

— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti

retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan

teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä

Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain

kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa

tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä

alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen

häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista

pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä —

hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien

lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei

kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen

Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.

Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi,

vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan

hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli

kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja

eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien

linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili

kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän

sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»

»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin

hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli

pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut,

kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.

»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä

lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme

traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen

liiallista palvomista.»

»Barry, sinä olet kamala!»

»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven

kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka

tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»

Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut

asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin',

Barry!»

Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin

harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen

hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys

häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui

huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.

Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen,

pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän

oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka

Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus.

Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin

ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta

tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä

ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä

vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli

kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka

pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis,

että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry

puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi

koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän

hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.

Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi

neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa

luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen

huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja

katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla

sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten

huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen

kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän

soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki

olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt

niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta

huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin

aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen

harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi

ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä

hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen,

jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut

taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla,

sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle,

minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena

kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.

»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien

sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin

kasvoihinsa.

»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai

ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan

hylättyjen korttien läjästä.

Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki

vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään

taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu,

valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva

loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli

villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua.

Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama

pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut

muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten

viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan

surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli

tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä

itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja

hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin,

siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt

kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä.

Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät

sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen

osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.

Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi

päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen

niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman

epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden

olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman

hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen

vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen

olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi?

Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa

osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään

istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan

vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa

eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi

huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven

oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi

välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä

kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä.

Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän

aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä

tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan

kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen

poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena

rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli

sellainen kuorma!

Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme,

kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen

innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen

kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin

tahdissa.

Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon

äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti

Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja

nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat

mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin

näkisi sinut Queen's Hallissa.»

Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle

korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.

»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksi

Gillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»

Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime

aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on

kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa

parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten

yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin

sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin

varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa,

kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja.

Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena

vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»

»Hevosasioita otaksuttavasti. Miten Horringfordit voivat?»

»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan

syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi

hän hämärästi.