RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua
Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia
myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut
makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja
istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman
vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan
puutteesta.
Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus
vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.
Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa
kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin
odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi
hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen.
Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin
varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa
rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä
tottuneen välinpitämättömästi.
Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä,
omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen
ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa,
ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja
itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään.
Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti
säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen
hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä,
ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä
hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli
tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja
hilpeihin huvituksiin.
Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla
marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät
huojennusta.
Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa
häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka
olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin
verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin
äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.
Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa
tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta
palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut
kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton,
pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi
toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä
välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin
huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen
hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle
palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden
velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään
Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa
syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä
oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven
saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole
samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian
vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta
merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja
kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa
hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä —
mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen
vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.
Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään
muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat
neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui
ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa
siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen
hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen,
selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja
rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen
kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla
tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.
Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton
neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta,
pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin
aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä
torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä
nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli
luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä
olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui
isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla
seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan
kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon
kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.
»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli
toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua
perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan
tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän
ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti
maksunsa ajurille.
Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne
kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka
hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.
Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota
hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka
ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut
tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin
yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot
kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.
»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla
edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän
mennessään edellä käytävää myöten.
Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä
jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman
miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun
taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään.
Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.
»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua
_tuntikausia_. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan
kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä.
Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa
— ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta!
Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin
sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua
huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen
tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu?
Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on
tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut?
Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin
ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän
ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla
sivuheilautuksella.
Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia
mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä
naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien
kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen
omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät
jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.
»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.
Neiti Craven naurahti säyseästi.
»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka
vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»
Craven katsahti häneen uteliaasti.
»Entä minua, täti Caro?» kysäisi hän äänessään omituinen soinnahdus.
Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää
kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa
ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.
»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista
veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».
Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta
huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti
Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.
»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista
ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen
korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan
ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin
kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli
on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä
suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista
mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan
peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin
paljon muistoja. Craven punehtui.
»Sinä olet sukumme paras, täti Caro.»
»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä.
Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa
tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.
»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi,
ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen
luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.
»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi
hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä
tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon
tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen
hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme
— ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen
hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon
hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi
kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän
sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti
tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi
toisiaan.
Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi
hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän
ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa,
kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.
»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen
sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On
hävyttömän julkeata pyytää sinua —»
»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin.
»Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi
sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja
virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta
hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa
puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi
hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»
Barry jäykistyi silminnähtävästi.
»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.
Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän
nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.
»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,
Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»
Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun
toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.
»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi
esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme
laukesi.
»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan
innokkaasti.
Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.
»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan
kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen
luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta
minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»
Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa
hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.
»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka
siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»
»Meitä odottaa», oikaisi Craven.
»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän
kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka,
kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.
Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen
kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry
usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään
matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta
pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet
hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi
mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana
itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.
Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena
hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin
kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa.
Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta
luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja
kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet
häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka
oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä —
vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä
saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen
lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa
oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan
hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa
kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi
uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin
hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he
kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä
sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma
heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry
oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja
raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut
häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi
hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa
perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä,
vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.
Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui
hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut
lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista,
mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon
enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä
miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin
omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa
silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei
enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen
suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus,
jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli
kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.
Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton
auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen
yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu
veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut
asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon
naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen
muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan
jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen
vastassaan oli tyyten outo ihminen.
Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään
pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen
niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen
aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti.
Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin
tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.
»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti
itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.
»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»
Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut
tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman
tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut
hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut
millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli
sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut
äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin
taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.
»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia.
»Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää
varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset
epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen
persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi.
Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois
vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä
tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen
tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui
tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot
savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven
luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä,
rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä
kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan
puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.
Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.
»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.
Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten
ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista
kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja
huojennuksen sekainen ilme.
»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen
Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»
Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi
liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.
Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen
merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta
epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn
luonteen huomattavia piirteitä.
»Etpä totisesti kuhnustele käydessäsi käsiksi asiaan.»
Craven keikautti päätään kärsimättömästi.
»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen
olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa
mahdollisimman pian.»
Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy,
joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.
»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit
omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin
liehumaan.»
Miehen silmistä pilkahti heikosti entisen tapainen hymy.
»Lähde sinä saattajakseni, täti Caro!»
Täti pudisti nauraen päätään.
»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni
ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on
esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary
otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta,
ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonut _Au Paradis
des Enfantsin_, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi
lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus
hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain
syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka
Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti
mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein
valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista
rosvoamista.»
Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan
kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John
Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen.
Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen
kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema,
johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin
käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se
muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut
hänen kiusoistaan vähäisin.
Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa,
ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla
virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja
natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.
Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista
Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä
synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien,
ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta.
Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.
Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän,
liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat
kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena
jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi
todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna,
jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien
vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja
paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä
iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja
poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko
tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti
siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat
liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei
osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet
tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa
harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.
Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien
hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä
rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla
sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan
laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan
valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen
täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että
hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme
vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä
kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä
hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli
jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö
ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa
kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa
sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön
edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli
kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan
huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen,
lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet
rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio
oli tuntunut ymmärtävän.
Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä
järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut
sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin
todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi
horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi,
ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan
lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää
kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka
pitkälle se ajaisi hänet?
Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista,
se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä
uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli
hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli
ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän
perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni
itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui
nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä
paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko
elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia
mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia,
matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt
ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja
ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt —
ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen
voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa
kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja
ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti
pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei
mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa
paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.
Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä
käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen
väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä
hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se
oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen
omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta
hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon
liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet
hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian
myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua
vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä
menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.
Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia,
ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana
hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan
itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja
erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma
siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut
kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän
oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan
lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti
Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa,
jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta
syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa
että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt
toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan
väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista.
Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että
vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän
neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään
pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi
sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan
huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina
poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa
täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua
helvetiksi — mutta olihan aina Peter.
Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin,
ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi
melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar,
joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset,
sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen
hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät
olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa.
Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi
kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade
oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle
kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi
vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin
ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi
joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan
ennen ollut kosketuksissa.
Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät
koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä,
suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla
alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä
kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät
siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli
samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen
toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden
kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin,
ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista
liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että
täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan
lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava
käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte,
pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka.
Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän
punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut
arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli
heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi.
Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti
harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien
hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön
ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko
saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli
ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti
taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.
Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja
hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi
avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.
Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen
ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi
jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette — _monsieur_
Craven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.
Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen
kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi
täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin.
Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan
salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi
hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan
riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta
tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna
kohosi johtajattaren poskille.
»_Monsieur_ on kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän
vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta
miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen
silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven
äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään
oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut
otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella
äänellään jatkoi selittelyään.
»_Monsieur_ suonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon
vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven
vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta
johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen
nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen
nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos
johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa
voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin
saastaa peläten.
Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan
ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän
vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen
halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut
ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä
pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin
sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään.
Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta
häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka
rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla.
Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän
oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen
herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei
ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton
sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu.
Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin
turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen
hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen
olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen
kieltäymyksen avulla.
Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti
Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta.
Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki
johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan
luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli
lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin.
Hän terästi mieltään.
»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä.
Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa
kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.
»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän
tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.
»Tätini on hyväntahtoisesti luvannut — apuaan», lopetti hän avuttomasti.
Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui
huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan
kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä
keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin
tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei
saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä
tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä
esitystä.
Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä,
jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.
»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen
vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen
tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä
olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän
kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt
meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä
vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty —
Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti
katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.
»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään
mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin
näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli
huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen
kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään
muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen
persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä.
Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan
johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, _monsieur_, kaikkea tätä
arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä
harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo
rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»
Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin
tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen
mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten
kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa,
katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar
tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista,
hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota
miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka
oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti?
Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen
kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa
liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen
puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on
harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.
»Ei kai hän _tanssi_?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.
»Tanssiko, _monsieur_ — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen
pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.
»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää —
muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät
ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat
myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten
hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta
niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut
huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi
hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan
jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven
täydensi katkenneen lauseen.
»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi
hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän
armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»
Johtajatar kohotti kättään torjuvasti.
»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti
hän.
Craven otti taskustaan maksuosoituslehtiön.
»Kuinka paljon on suoritettavaa, kaikesta?» sanoi hän mutkattomasti.
Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta
kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.
»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen ei
_monsieur_ Locke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva
sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja
periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus
on usein suuri. Pää ja sydän — _voyez vous, monsieur_ — vetävät eri
suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen
koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin
ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen
tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.
»Mutta _monsieur_ on kirjoittanut kolminkertaisen summan», jupisi hän.
»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään,
»holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen
tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että
meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»
Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan
otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä,
mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin
taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein.
Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin
sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi
saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä,
mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä
epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei
ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu
oli Jumalan kädessä.
»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme
toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää
ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»
Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa
ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän
odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja
puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät
ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella
laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan
tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi
hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä
kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen
kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat
hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon
ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.
Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen
hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta.
Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi
kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen
vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi
repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä
ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita —
niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen
kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva,
kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava
keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti
hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli
väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous,
hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein
ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä
kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.
Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se
oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin
paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat.
Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken
löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien
hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle.
Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin
eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia
sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan.
Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri
Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat
kaihoisimmin.
Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa.
Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä,
ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa
pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut
ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin
muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta
pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita
ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju —
kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!
Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa,
ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan
avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui,
ja hän kääntyi vastahakoisesti.
Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti
tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean
tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen
katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten
kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli
osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi
voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan
naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John
Lockea.
Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli
valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle,
jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen
tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan
naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen
tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen
eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.
»Minä olen Gillian Locke, _monsieur_.»