II

Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa

suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon.

Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle

ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä

saappaitaan ja multaisia sormiaan.

Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten

hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla

pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan

hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa.

Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin

menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.

Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa

puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua,

terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia

ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa

välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen

toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli,

oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt

se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen —

»missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt

millään tavoin sitä hyvittämään.

Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä

ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen

loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt

poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti.

O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan

auliilla kädellä!

Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän

päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota.

Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan

toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen

palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen

herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa

kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis

kymmenessä minuutissa.

Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.

»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen

kysymyksen kuuluvasti.

Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään

osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta,

joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen

eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan

ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana

sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli,

mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli

itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa

määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän

viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.

Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa

olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä

tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä

uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista,

kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta

persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti

tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä

uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä

nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän

ei voinut kiertää.

Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi

esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti,

hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja

sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja

hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui

hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä

muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän

etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään,

tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa

tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti

kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi

valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että

aamiainen odotti.

Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen

merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten

töykeästi syrjään.

»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä

ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen

mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä

niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu

silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka

ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti

ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen

toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli

huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen

kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten

tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät

selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet

hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja

tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden

raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia

tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia

kulkuneuvoja kohtaan.

Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun

miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen

aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja

syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin

portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja

hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.

Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä

tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa,

lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen

käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja

hän astui askeleen eteenpäin.

»Pois tieltä!» käski hän käheästi.

Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.

»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.

Craven keikautti päätään.

»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.

Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan;

sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja

hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista,

puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli

tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden

väistyessä varman pelon tieltä.

»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan

takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli

erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta

kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä

huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden

eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä

hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä

tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän

pielusläjän ääressä.

Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan

ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena

ja syöksyi sitten ulos huoneesta.

Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui

herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi

sitten ja polvistui verkkaisesti.

»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara

San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.

Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle,

toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan

alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen

nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven

oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli

kuollut.

Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta

tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien

välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta,

joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli

liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven

kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen,

mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa

tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.

Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha

se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi

iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen

tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän

ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin

liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän

tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli

saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen

kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt

tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä

käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö

oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi

häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara

San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli

käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa

näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään

eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen

tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan

surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä

jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski

kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti

pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.

* * * * *

Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni

hillitsemään itseään.

Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli

ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät

olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara

San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt

yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei

ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.

Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui

kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä

ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin

suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti

sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen

esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut.

Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.

Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran

silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa.

Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän

oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin

hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät.

Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta

— kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan

lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko,

jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha

palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli

symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui

raskain askelin.

Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.

Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni

kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä,

koettaen rauhoittua.

»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja

väsyneesti.

Jaappanilainen kohautti olkapäitään.

»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen

amerikkalaiseen tapaan.

»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»

Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.

»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti,

ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se

ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen

valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes

koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti

ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja

hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian

ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen

hattua hänen käsiinsä.

»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen

jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.

Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät

Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen.

Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä

joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan

palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta,

jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti,

melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä

vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut

tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä

näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi

kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen

silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion

ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan,

ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.

Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha

kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi

hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se

käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista

kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä

elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta;

elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.

Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan

ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä.

Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti

amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako

hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli

kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt.

Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli

mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän

meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin,

kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen

hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän

kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi

pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes

vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski

päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis

näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa

hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki,

hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin,

kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.

Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä.

Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa.

Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O

Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta

hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän

kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli

mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla

silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin,

soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä,

puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven

yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä,

kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti

ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian

jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan,

jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven

oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota

tarjottiin ujosti.

Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää

kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia.

Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön

ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista

tullut tottumus.

Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli

luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja

ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa

hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä

tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta

sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan

O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen

äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen;

hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla

— sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä

taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli

ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli

taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän

vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.

Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen

valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia

haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.

Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä

ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta

rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt

tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä:

hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa.

Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen

ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut

määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui

hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut

tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja

hyviteltävä.

Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta

naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San

oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut

kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin

— ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta

turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O

Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä

puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen

tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa.

Katumus tuli liian myöhään.

_Liian myöhään! Liian myöhään!_ Ne sanat kaikuivat hänen päässään,

ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei

mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei

mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San

olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän

oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen

tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän

enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.

Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi

korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä

arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän

oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden.

Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä

tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia.

Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen

tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien

tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli

riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.

Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja

piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei

ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut

koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä.

Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se

raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista

pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan?

Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä

arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen

suoritus.

Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista

ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka

olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä

ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan

jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa

mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja

hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen

pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta.

Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä

kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä

mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta,

lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»

Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta

leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut

sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän

helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti

palvelijan olkaan.

»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta

jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen

hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi

tarjotinta.

»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta

tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin.

Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien

ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi

syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti

raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen

rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta

meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi

jäädä sinne, mihin hän sen pani.

Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa

käsiinsä.

Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa

osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin.

Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne

takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta

savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen

tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja

repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn.

Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!

Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne

kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat

kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä

katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli

kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin.

Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka

ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla,

paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.

»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan

olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi —

mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on

kaikki _mañana_ jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien

viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin

oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina

siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja

koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän

urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen

— sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun

mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja,

tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani

olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni

olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni —

kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä

etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan

— ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan

olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on

myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava

heti tai luovuttava koko aikeesta.

Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni

tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan

toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma

ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole

tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa;

otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi

pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen

ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota.

Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen

loistavampaan asemaan.

Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen

tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa

pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä

sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen,

joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua

kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin;

ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka

hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa

niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja

vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan

sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken

kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun

kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta

vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta

mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen

apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta!

Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään

muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin

sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se

on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani

Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta —

viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen

luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu

sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja

kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja

puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen

koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut.

Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, _quien sabe?_ Enää en saa siihen

tilaisuutta...»

Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi

epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta

kädestä.

Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin

kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden

sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi

hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle

ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja

tyrmistyneenä.

Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua

lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn

hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa

lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta

olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan —

vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan

uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide

armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.

Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia

sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä

vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä,

tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen,

maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse,

heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen

käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.

Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä —

hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle

uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt,

olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen»

hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.

Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä

voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa

parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut

korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut,

pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä

hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan

— oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka

painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen

taskuunsa.

Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut,

asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi

ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun

oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt

asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.

Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.