Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.
I
Jokohaman satamassa keinui keulasta perään saakka kirkkaasti valaistu
amerikkalainen huvipursi. Sen ja rannan välillä kimalteli täyden
kuun välke vedenpinnalla, hipoen mustien, leveiden rantaportaiden
askelmia. Itäisen yön viehätysvoima ja kuutamo loivat yhdessä tenhoista
hohdetta näyttämölle, joka päivisin on meluisa ja räikeän kirjava, ja
lukemattomat värilliset lyhdyt, joita tuikki pitkin laituripatoa ja
rantakallioita, muuttivat jaappanilaisen kaupungin tarumaaksi.
Yö oli lämmin ja tyyni; meren pinnalla liikkui vain vähäisiä kareita.
Lahti oli täynnä aluksia — postihöyryjä, rahtilaivoja ja huvipursia,
jotka verkalleen kääntyivät vuoroveden mukaan, sekä sinne tänne
kiitäviä ja sekavasti pujottelehtivia sampaneja ja moottoriveneitä.
Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla.
Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha
amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät
erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan
reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin
ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen
pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden
päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta
lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut
liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen
asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin
olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois
näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat
saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä
hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.
Englantilainen hymyili.
»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna
saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius
ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman
raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa
melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on
noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin —
ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha
shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»
»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää
harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun
täytyy lähteä merelle tänä yönä.»
»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä
olet poissa?»
»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut
niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen
kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa
jotensakin äkkiä.»
Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta
Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään,
puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä
paritonta silmälasia.
»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin,
on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia,
jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi.
Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes
minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla
kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma
hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus
välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla;
ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin
kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään
todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas
tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran
huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»
»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä,
uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies
reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla
on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen
vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän,
kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin
tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään,
ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä
olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut
Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen
pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa
moskiittoa.
»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen
venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään.
Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina
haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään
tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»
Leslie Atherton kiskaisihe uudelleen istumaan.
»_Taivutit_!» pamautti hän. »Kirotun kummallinen käsitys
taivuttamisesta. Shanghaijasit, niin minä sitä nimitän. Keksi minut
käsiinsä kerhosta kello viisi, ja lähdimme merelle kello kahdeksan.
Jollei palvelijani olisi pitänyt merestä ja kovin mielellään itse
tullut mukaan retkelle, olisin joutunut matkaamaan maapallon ympäri
siinä asussa, joka oli ylläni — ja Jermynin keikarivaatteista olisi
ollut minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin jostakin valmiiden
vaatteiden myymälässä riippuvasta puvusta. Taivutti? Hölynpölyä!
Jermynistä oli leikillistä lähteä valtamerelle muutamien minuuttien
pituisen valmistusajan jälkeen ja näyttää Ninalle, ettei hän
häikäillyt. Mielipuolista huumoria.» Hän laskeutui veltosti selälleen
ja levitti kasvoilleen laajan silkkisen nenäliinan.
Barry Craven kääntyi isäntänsä puoleen harmaissa silmissään huvitetun
utelias ilme.
»No?» kysyi hän vihdoin.
Atherton vastasi hänen katseeseensa hymyillen hieman hämmentyneenä.
»Se ei sittenkään ole ollut niin moitittavan hullua», virkkoi hän
rauhallisesti.
»Kiinalainen ruumisarkkulaiva 'Friscosta olisi ollut riemuisa
verrattuna tähän matkaan», tokaisi purevan ivallinen ääni silkkisen
nenäliinan alta.
»Olen tuntenut olevani raakalainen aina siitä saakka, kun loittonimme
Sandy Hookin näkyvistä», jatkoi Atherton, katsellen rannalla tuikkivia
tulia, »ja tänne saavuttuamme en enää jaksanut kestää, vaan sähkötin
Ninalle palaavani heti. Olen varsin valmis kärsimään nöyryytyksen ja
kaiken muun — oikeastaan nautin siitä», lisäsi hän, ujosti naurahtaen.
Valtaisin ponnistuksin hänen veljensä kiskoi suunnattoman ruhonsa
kansituolilta.
»Nöyryytyksen! Huuh!» murahti hän halveksivasti. »Nina teurastaa
juotetun vasikan, laskee kunniakkaan sädekehän päähäsi ja kutsuu
pitoihin kaikki naapurit, 'sillä tämä tuhlaajapuolisoni on palannut
luokseni'!» Hämmästyttävän vikkelästi hän kumartui väistääkseen kirjan,
jonka Atherton sinkautti hänen päätänsä kohti, ja pudisti moittivasti
paksua etusormeaan.
»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on
rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn,
tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle
retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun
sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja
pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä
hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja
paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää
päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken;
joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven;
oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä
Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin
Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja
mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen
meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.
Jermyn Atherton katsoi etääntyvää veljeään ja nauroi.
»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen.
Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on
pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»
Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen
pöydän ylitse.
»Ei, kiitos. Mieluummin poltan savukkeen.»
Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse
ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien
kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi
oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin,
kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen,
aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa
yhteen näitä kahta henkilöä.
Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos
sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä.
Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli
nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin
silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton
huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.
»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu
samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja
se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä
miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut
täällä jo aika tovin, etkö olekin?»
»Vähän toista vuotta.»
»Pidätkö siitä?»
»Kyllä, Jaappani on imeytynyt ytimiini.»
»Laiskanlaista elämää, eikö niin?»
Athertonin venyttelevä ääni ei ollut muuttunut huomattavasti, mutta
Craven käänsi nopeasti päätään ja katsahti häneen, ennenkuin vastasi.
»Minä olen laiskanlainen mies», sanoi hän sitten rauhallisesti.
»Kalliovuorilla et ollut laiska», muistutti Atherton tiukasti.
»No, kyllä minä olin. Laiskuutta on monenlaista.»
Atherton viskasi sikaarinsa pätkän mereen, valitsi uuden ja katkaisi
sen pään huolellisesti.
»Onko sinulla vielä se jaappanilainen poika, joka oli palveluksessasi
Amerikassa?»
»Joshio? Kyllä. Otin hänet hoiviini kymmenen vuotta sitten San
Franciscossa. Nyt hän ei enää lähde luotani.»
»Pelastit hänen henkensä, eikö niin? Hän kertoi minulle pitkän tarinan
eräänä päivänä leirissä.»
Craven naurahti ja kohautti olkapäitään. »Joshiolla on itämaalaisen
mielikuvitus, ja hän vainuaa kaikessa romanttisuutta. Pelastin hänet
pinteestä 'Friscossa, mutta hän itse antoi samalla aika kauniin
näytteen kunnostaan. Hän on sitkein pikku pahus mitä ikinä olen
tavannut eikä tunne pelon merkitystä. Jos milloinkaan joudun pahaan
pulaan, toivon Joshion olevan takanani.»
»Sinut nähtävästi tunnetaan tuolla varsin hyvin», virkkoi Atherton,
nyökäyttäen epämääräisesti päätään rantaan päin.
»Se ei ole suurkaupunki, eikä siellä ole kovin paljoa ulkomaalaisia.
Sitäpaitsi se on perinnöllistä. Minä olen toinen Jokohamassa asuva
Barry Craven — isäni vietti täällä useita vuosia ja lopuksi kuolikin
täällä. Hän oli hullaantunut Jaappaniin.»
»Ja jaappanilaisiin?»
»Ja jaappanilaisiin.»
Atherton silmäili sikaarinsa hehkuvaa päätä otsa rypyssä.
»Ollessamme viime vuonna häämatkallamme Englannissa Nina ja minä
pistäydyimme katsomassa Craven Towersia», sanoi hän vihdoin,
näennäisesti poiketen asiasta. »Isännöitsijäsi, herra Peters, näytteli
meille sitä.»
»Kelpo Peters», jupisi Craven veltosti. »Ilman häntä olisi tila jo
aikoja sitten mennyt hunningolle. Hän jumaloi äitiäni, mutta minusta
hänellä on mahdollisimman huonot käsitykset. Mutta hän on uskollinen
mies, ja teille hän otaksuttavasti kehui minua kaikkien hyveiden
esikuvaksi.»
Atherton ei ollut kuulevinaan toisen huomautusta. Kiilloitettuaan
silmälasiaan pontevasti hän kiinnitti sen tanakasti paikalleen.
»Jos minä olisin englantilainen ja minulla olisi Craven Towersin
kaltainen maatila, joka olisi ollut sukuni hallussa miespolvia», puhui
hän vakavasti, »menisin kotiin, ottaisin puolisokseni jonkun herttaisen
tytön ja asettuisin tilalleni».
»Ihan sama on Petersin mielipide», vastasi Craven kerkeästi, naurahtaen
hyväntuulisesti. »Saan häneltä melkein joka postissa pitkiä, siihen
tähtääviä kirjeitä, joissa hän yksityiskohtaisesti kuvailee sopivina
pitämiään, vaalikelpoisia nuoria neitoja. Usein olen aprikoinut,
pitääköhän hän tilaa hoitaessaan myöskin naimatoimistoa vuokramiesten
tarpeiksi.»
Atherton yhtyi hänen nauruunsa, mutta jatkoi hellittämättä:
»Jolleivät oman maasi naiset miellytä sinua, niin tule käymään
Yhdysvalloissa katsomassa, mitä me saamme aikaan hyväksesi.»
Nauru häipyi Cravenin silmistä, ja hän liikahti rauhattomasti
tuolissaan.
»Se ei hyödytä mitään, Jermyn. Minä en aio mennä naimisiin», murahti
hän lyhyesti.
Atherton hymyili jurosti muistellessaan, kuinka jyrkästi hän itse oli
lausunut samanlaisen väitteen heidän viimeksi tavatessaan.
Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kumpikin vaistosi toisessa
tapahtuneen epämääräisen muutoksen niiden vuosien aikana, jotka olivat
vierineet heidän edellisestä kohtauksestaan. Se oli näkymätön toe,
joka teki heidän välillään aikaisemmin vallinneen avoimen luottamuksen
mahdottomaksi.
Alkoi olla myöhäistä. Sampanit olivat melkein kaikki kadonneet, ja vain
jokunen moottorivene kiiti satamassa.
Lähellä olevan purren soittokunta, joka oli ollut hiljaa viimeksi
kuluneen tunnin ajan, alkoi uudelleen soittaa — ympäristöön sopivaa
kappaletta, Puccinin tunnettua oopperaa. Sävelet kantautuivat
hillittyinä, mutta selvinä vedenpinnalla tuoksuisessa ilmassa.
Craven istui etukumarassa tuolissaan, kantapäät kannella, kädet
höllästi ristissä polvien välissä, ja vihelsi hiljaa konsulin sooloa
ensimmäisessä näytöksessä. Sikaarinsavun muodostaman pilven takaa
Atherton tähysti häntä terävästi, samalla ajatellen ankarasti. Hän
oli tottunut tekemään päätöksensä ripeästi — tottunut panemaan
alttiiksi niin paljon, että toiset sellaista kaihtoivat, mutta hänen
nyt miettimänsä uhkayritys oli sellainen, että hän aikoi ottaa
itselleen epäoikeutetun vapauden, joka ehkä synnyttäisi pahastumista
ja mahdollisesti veisi häneltä arvossapidetyn ystävän. Mutta hän
antautuisi siihen vaaraan — kuten oli antautunut niin moneen muuhunkin
— hän oli tiennyt sen alusta alkaen. Hän kiersi silmälasinsa tiukemmin
paikalleen — se oli luonteenomainen liike, joka tunnettiin hyvin New
Yorkin pörssissä.
»Oletko oopperassa nähnyt _Madame Butteflyta_!» kysyi hän äkkiä.
»Kyllä.»
Atherton puhalsi uuden laajan savupilven.
»Aika narri, se Pinkerton», virkkoi hän äreästi. »En koskaan ole
jaksanut käsittää, mikä vetovoima siinä on — tanssivia tyttöjä —
mantelisilmiä — ja kaikkea muuta sentapaista.»
Craven ei vastannut mitään, mutta hänen vihellyksensä katkesi jyrkästi,
ja hänen ristissä olevien käsiensä rystöset vaalenivat. Atherton
kääntyi nopeasti katsomaan toisaalle, ja hänen silmälasinsa putosi
hiljaa kilahtaen liivinnappia vasten. Taaskin syntyi pitkä äänettömyys.
Vihdoin lakkasi soittokin, ja hiljaisuutta rikkoi vain veden vieno
loiske aluksen laitoja vasten.
Otsa rypyssä Atherton tuijotti tahrattoman valkeihin purjehduskenkiinsä
ja tarttui sitten uudelleen päättävästi silmälasiinsa.
»Kuulehan, Barry, sinä pelastit henkeni ollessamme retkeilyllä
Kalliovuorilla, ja pelastettu pystynee vaikuttamaan pelastajaansa
paremmin kuin kukaan muu. Joka tapauksessa minä yritän, ja jos
hävyttömästi sekaannun vieraaseen asiaan, on sinun se sanottava,
jolloin minä pyydän anteeksi — kauniisti. Oletko pulassa?»
Craven nousi pystyyn, meni purren laidalle ja nojasi kaiteeseen,
tuijottaen veteen. Yksinäinen sampan lipui leveänä kuutamojuovan
poikki, ja hän katseli sitä tarkkaavasti, kunnes se katosi pimentoon.
»Olen ollut tavallinen hupsu», virkkoi hän vihdoin rauhallisesti.
»Voi, hemmetti!» kuului hiljainen pahoittelu hänen takaansa. »Anna
palttua koko jutulle, Barry! Lähde näiltä mailta heti — meidän
kanssamme! Minä siirrän lähtömme huomiseen.»
»Minä — en voi.»
Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi
nuoremman miehen olalla.
»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi
hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme,
ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin
harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa
minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan
joudun perhehautaamme ennen aikaani.»
Craven hymyili väkinäisesti.
»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta
minun on vastattava teoistani.»
Amerikkalainen pyörähti kantapäällään kahden vaiheilla.
»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi
kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi
jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.
Craven naurahti pakotetusti kaataessaan wiskyä lasiin.
»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se
ei ole minun tapani etsiä unohdusta».
Tukahduttaen huokauksen hän laski suipon pikarin kädestään.
»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle.
Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi.
Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä
onnellinen pahus!»
Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen
laskeutuessaan veneeseen.
»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi,
nojautuen kauas kaiteen ylitse.
Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei
vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.
Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen
takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli
portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat
maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja
toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn,
samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen
rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään.
Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan
nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana
kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla
teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia
huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.
Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei
kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti
valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen
vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu
käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun
kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa
ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen
kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen
houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja
pakoehdotuksen.
Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten
huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen
kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu
toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan
rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin
eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin
puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.
Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen,
eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa
maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti
pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi
pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen
isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin
lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien
poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen
huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti
helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt
näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin
saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen
vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna!
Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän
ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen
äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi
palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli
Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen
samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen
rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi
ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui
ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan
itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?
Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua
lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.
»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja
pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin
sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen
lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja
johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja
solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden
varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa
polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä
ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle
raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan,
köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.
Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta
oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten
portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään
lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä
sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli
kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään,
kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä
likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin
ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan
paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä
sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?
Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli
herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle,
jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta.
Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti
hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi
ruohikossa hänen jalkojensa juurella.
Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn
vienoa, suhisevaa ääntä.
»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin
hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti
ja huolellisesti.
Craven ei liikahtanut.
»Yritä uudelleen, O Hara San!»
Helähti hiljainen, tyttömäinen naurunpurskahdus.
»Tulehan toki sisälle, Bar-rii!»
Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna
edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli
vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin
posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle
mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei
salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu,
valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen
länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi
suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.
Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen
henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.
»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa
likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä
suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä,
ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.
»Oletko kaivannut minua, O Hara San?»
»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus
värähtelevänä kuiskauksena.
»Oletko iloissasi nähdessäsi minut?»
Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli
äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.
»Tiedäthän sen, Bar-rii. Oi, Bar-rii!»
Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva
sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei
karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen
ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö
pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi
seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen
näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.
»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden
vaatimukset. Suothan anteeksi?»
Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa
taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään
tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman
harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti.
»Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»
»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä
unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen.
O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa
laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui
hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa
kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan
jaappanilaisten kansalliseen asentoon.
Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara
San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia
kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai
neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän
tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen
käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle
matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen
ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka
ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan
väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan
synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi
nostettuna puoliväliin matkalla huulille.
»Oliko sinulla hauska Tokiossa?»
»Kyllä.»
Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan
kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin
tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti
pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin.
Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään.
Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti
jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa,
tietämättään jäljitellen häntä.
»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut
Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.
Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä
ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan
epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.
»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen
lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.
Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin
kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi
lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi
päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen,
kärsivälliseen tapaan.
Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi
yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa,
käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli
vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava
valtameri.
Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä
seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen
ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen
runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja
voiman runoelma.
Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin,
ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä
äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat.
Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein
nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.
»Pidätkö siitä?» kuiskasi hän kaihoisasti.
»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on
ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä,
riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen
merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»
O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja
hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.
»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi
hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein
kuulumattomasti.
Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon
ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.
»Sinä teet minusta jumalan, O Hara San», virkkoi hän käheästi.
»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti
väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja
sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.
»Minä puhun nyt», sanoi hän omituisesti. »Minulla on paljon
kerrottavaa.»
Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi
jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa
hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään
ohuiden sormiensa ympärille.
Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona
rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta
sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva
puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille
vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen
hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa
pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin
tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja
sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään
kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus.
Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä
oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine,
koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine
gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt
enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen.
Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä
se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein
epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja
läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä
väijyviä, uhkaavia aaveita.
Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta —
niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli
näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa
asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa
oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen
kyllästämä.
Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja
salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet
monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille
vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt
vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli
kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin
houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän
etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä
lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta
raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen,
joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.
Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä
ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa
lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä
hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon
etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän
oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja
kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä
kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään
lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan
väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman
seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja
palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja
sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli
astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä
kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille
kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman
kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään
kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen
henkeään.
Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu
hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton
uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli
edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli
nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet
syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään
vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän,
vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli
saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt
harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten
sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa
vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin
ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen
kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin,
pikku pojuni?»
Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen
kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa
varsinaiseksi osaksi.
Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä
ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.
Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin,
dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen
miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä
huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten
ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt,
kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa
mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa
syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle
pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin
rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui
rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki
vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa
ehdoton.
Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt
Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle
paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja
nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia
hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin
kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän
ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin
vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi
Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen
sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen
voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan
kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.
Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas
huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.
»Nukutko?» kysyi hän hellästi.
Tyttö naurahti hilpeästi vihjaisulle ja nousi pystyyn istumaan
näyttääkseen, kuinka täysin valveilla hän oli. Lyhdyn valo osui
hänen kasvoihinsa, ja Craven silmäili niitä tarkkaavammin kuin itse
oikein aavistikaan. O Hara San kesti tarkastusta äänettömänä muutamia
minuutteja, mutta kääntyi sitten katsomaan toisaalle, vääntäen hieman
kasvojaan.
»Pidätkö minua kovin rumana?» tokaisi hän koetteeksi.
»En. Hyvin kauniina», vastasi Craven totuudenmukaisesti. Tyttö
kallistui eteenpäin ja painoi sekunniksi poskensa hänen poskeaan
vasten, sykertyen sitten jälleen hänen syliinsä ja naurahtaen
onnellisena. Mies sytytti savukkeen ja heitti tulitikun kuistin kaiteen
ylitse.
»Mitä sinulla on kerrottavaa, O Hara San?»
Tyttö ei virkkanut mitään vähään aikaan eikä sittenkään vastannut
kysymykseen. Hän kiersi kätensä Cravenin kaulaan, veti hänen päätään
lähemmäksi itseään ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
»Rakastatko minua?» kysyi hän, hiukan arkaillen.
»Tiedäthän, että rakastan sinua», vakuutti mies rauhallisesti.
»Hyvin paljonko?»
»Hyvin paljon.»
O Hara Sanin silmät värähtivät, ja hänen käsiensä ote heltisi.
»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin
kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten
äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman
kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä
lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja
hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.
Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina
ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli
karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan,
huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta
nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja
nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut
savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen
pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui
liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui
onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää
pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä
tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli
antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys
merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi.
Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn
kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.
»Bar-rii, ethän ole minulle vihainen?» supatti hän epätoivoisena.
»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara
San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.
»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei
virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen
sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian
rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven
veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan
tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä.
O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan
odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe
kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä
julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt
tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin
tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin
nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen,
puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen
hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja
pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena
huuliensa vavahdellessa.
»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen
nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.
»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän
kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä
kertaa sitä estänyt.
Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan.
Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän
todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen
surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä,
jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli
yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän
oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä,
sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin
salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen
merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen
suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat
saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä,
pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa
hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja
rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle
tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä
Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa.
Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä
erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun
erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut
Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän
ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi
salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki
kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan
onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa
väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin
teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.
Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui
ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi
hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut
Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen»,
»made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu
sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat
kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi
tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.
»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen
hermostuneesti.
Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen
mielialaansa.
»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta
kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika
sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta
kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet,
huudahtaen äkkiä:
»Mutta totisesti! Minulta oli vähällä unohtua.»
Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille.
Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet
pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä.
Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin
pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen
taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.
»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla
kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa
vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen
onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja
pisti sen kimononsa povelle.
»Nyt minulla on kaksi», jupisi hän hiljaa.
»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä
tarkoitat?»
»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon.
Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen
häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.
Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä
isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli
piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen
avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten
hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.
»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja
kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut
sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut
hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen
äiti-vainajansa rinnalle.
Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä
kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka,
kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat.
Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta;
samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen
äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka
riippui Craven Towersin ruokasalissa.
»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San
tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun
säikäyttämänä.
»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii.
Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon
sisäpintaan kaiverrettua nimeä.
Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa
humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina
karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen
jalkojensa juuressa.
Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti
suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli
muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys,
jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti
pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi
välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi
kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.
»Kirottu! Kirottu olkoon hän!»
Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut
tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman
perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen
päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen
kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko
ehkä, vielä joku pelastusaukko?
»Mitä hän oli sinulle?» kysyi hän käheästi tuntematta omaa ääntään.
O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin,
parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa
kallistuneita vääntyneitä kasvoja.
»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista
kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta.
Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille.
Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa
rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.
O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli
tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä,
joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut
miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien
länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta,
ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt
hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli
harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta,
joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen,
että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen
huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki,
takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin
käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.
»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii,
rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun
Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin
silmin.
»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti
sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön
hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen
aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten
puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle
nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä
mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön
epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan
lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon
takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.
Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet.
Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin
luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä,
kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon
lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen
silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli
märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan,
johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.
Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden
lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi
kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui
sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja
hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen,
kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana
kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti
häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti,
kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista.
Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän
oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut
pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä
hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti
pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli
korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama.
Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka
elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä
iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.
Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain
moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin
tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin
hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin
rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin
häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen.
Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän
mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän
ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin
ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että
rakastajattarelleen. _Häneen_ piti moitteen kohdistua.
Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä
synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat
puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko
voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä.
Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan.
Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen
alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa.
Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien
isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän
hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen
äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän
oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti,
kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan
nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja
jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein
kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.
Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana —
talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet
päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten
takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin
jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo
silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut
unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille,
että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän
sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä
haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen
sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut
vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua,
mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut
loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen
vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni —
loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä
salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten
oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana.
Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän
vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin
hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa.
Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja
nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut,
vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja
rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin
katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen
ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien
isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti
ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä
tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»
Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta,
joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle
hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset,
voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja
olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me _murjoudumme_ niin helposti»,
oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin
puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä
kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.
Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen
niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan.
Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka,
mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt
hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä
katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni.
»Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna
perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee
nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»
Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja
sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren,
kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi
rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät,
raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.
Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt
pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät
haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä
sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen
mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui
halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää
isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen
muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta
tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse
hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan
hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen
isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut
huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus.
Häneen yksin piti moitteen kohdistua.
Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti,
ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni
ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa
herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes
puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita
viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti
hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.
Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava
hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi
vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui
väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä
kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva.
Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen
käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi
mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi,
eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan
vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.
Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja
paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä
ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla.
Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin,
ennenkuin päivä valkenisi.
Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki
makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen
jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa
ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi
muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.