VARRO (tulee. Liina nousee, koettaa salata kyyneleitä). Mitä nyt on
tapahtunut?
LIINA. Te, herra tohtori, olette mieheni paras ystävä, teiltä ei minun
siis tarvitse mitään salata. Kaarlo on ollut hyvin häijy minulle tänään,
vaikka on syntymäpäiväni. Hän ei rakasta minua enää, muuten hän ei voisi
olla niin julma. Minä olen varma siitä, että hän rakastaa toista.
VARRO. Ja te olette arvanneet kuka tuo toinen on?
LIINA (epäröiden). Niin, olen sen arvannut.
VARRO. Ette suinkaan, hyvä rouva, luulen, että erehdytte. Tuota tunnetta
ei voi sanoa rakkaudeksi. Kaarlo pitää häntä arvossa, ihailee hänen
sulouttaan, viehättäväisyyttään ja hyviä ominaisuuksiaan, joita hän
joka päivä on tilaisuudessa näkemään. Mutta, että Kaarlo rakastaisi
häntä -- -- -- se ei ole totta.
LIINA. Häntä? Siis on olemassa todellakin joku hän.
VARRO (itsekseen). Nytpä hairahduin. (Ääneen.) Mutta hyvä rouva, se ei
ensinkään ollut aikomukseni.
(Tädit tulevat. Oortta, turkki nurin, päässä kultanen kruunu,
kädessä sauva ja toisessa omena.)
LIISA. Onko se hammas vedettävä pois?
VARRO. Ei suinkaan se muuten parane.
RIIKKA. Sinä, Oortta, olet vallan väärin käsittänyt osasi, Skottlannin
kuningas Duncan ei suinkaan ole näyttänyt tuonlaiselta.
OORTTA. No olethan sinä käsittänyt oikein. Noita-akka on ihan varmaan
ollut sinun näköisesi.
VARRO. Oikeinko te puvuissa esiinnytte loppuharjoituksessa?
OORTTA. Riikka kokee vaan solvaista minua, herra tohtori. Onko teillä
jotakin muistutettavaa pukuni suhteen? Tässä on valtion omena sekä
valtikka, ja kärpän nahka vaippa. Se kyllä on vaan jäniksen-nahkainen,
vaan niin kovin tarkka ei tarvis olla.
VARRO. Luonnollisesti ei, mutta luulin minä sentään teidän esiintyvän
housuihin ja takkiin, eikä mustaan hameesen puettuna.
RIIKKA. Saman sanon minä.
OORTTA. Hiljaa Riikka! Minä, Jumalan kiitos, ymmärrän kylliksi hyvin
mikä on sopivaa. Minä en tahdo näytellä kuningas Duncania miehen
vaatteissa. Ainoa seikka, josta en vielä ole selvillä, on: pitääkö minun
tulla sisään syöden valtio-omena, sillä nämä suomalaiset omenat ovat
hyvin happamia?
VARRO. Kuningas saa usein maistaa karvasta omenaa, neitiseni.
OORTTA. Te olette oikeassa, kyllä koetan. Mutta mikä Liinaa vaivaa?
Näytäthän niin onnettomalta lapseni.
LIINA. Minä vaan harjottelen rooliani. (Itkuansa pidellen.)
Eisentaanilla oli vaimo; missä hän nyt on?
RIIKKA. Hyvä, mainiosti näytelty. Nyt koetamme osaako Liisa vastaelmat.
(Nipistää häntä samalla.)
LIISA. Ai, ai!
RIIKKA. Meillä on loppuharjoitus.
LIISA. Vai niin. "Terve Macbeth! Sinust' kuningas on tuleva", hi, hi,
hi!
OORTTA. Mene sinä Riikka nyt kyökkiin, ruokia valmistamaan Katrin
kanssa. Liisa saa lukea tässä niinkauan kuin minä annan puvun
tohtorille. Muutaman tunnin perästä ovat vieraat jo täällä. (Menevät.)
LIINA (itsekseen). Mutta, kuka se nainen mahtaa olla jota Kaarlo
rakastaa ja jonka hyvät ominaisuudet hänellä on tilaisuus joka päivä
nähdä?
LIISA. Tämäpä vasta on hirveä kertomus. Aatteles, että eräs mies
Itaaliassa on myrkyttänyt itsensä, sen tähden, että rakasti vaimonsa
sisarta.
LIINA (hyppää ylös äkisti). Mitä sanot täti?
LIISA. Hän rakasti vaimonsa sisarta. Sen ilmoitti hän kirjeessä ja sitte
otti hän arsenikkia. Vaimo on tullut mielipuoleksi ja käly on mennyt
luostariin.
LIINA (itsekseen). Olisiko tuo viittaus minulle? Rakastaisiko Kaarlo
Annaa? Olisiko Kaarlon ystävällisyys ja sydämmellinen hellyys häntä
kohtaan muuta, kuin veljellistä rakkautta? -- -- --
LIISA. Tässä on myös hauska kertomus eräästä englantilaisesta, joka
putosi korkealta tunturilta päänsä halki, mutta voi, asianhaaroihin
katsoen, sangen hyvin. Luenko sen sinulle?
LIINA. Kiitos vaan, ei tarvitse.
OORTTA (tulee Varron kanssa). Nyt ei ole enää aikaa lukemiseen, sinunkin
pitää miettiä pukuasi. Tule nyt.
LIISA. Minulla on vaan eräs lapsenmurha lukematta, jahka sen lopetan,
niin sitte tulen.
OORTTA. Ei semmoiseen nyt enää ole aikaa. (Vetää käsivarresta). Tule nyt
vaan, niin puen sinunkin. (Menevät.)
VARRO. Jos te vaan voisitte taivuttaa miehenne muuttamaan maalle, edes
vähäksi aikaa, jolloin teillä olisi paremmin aikaa seurustella miehenne
kanssa, niin, minä ainakin luulen, että hän piankin unhottaisi sisarenne
hyvät ominaisuudet, joita hän kunnioittaa ja ihailee; mitään
syvällisempää rakkautta ei heidän välillään vielä ole, sen voin
vakuuttaa, mutta täkäläisissä oloissa voi siitä ajanmittaan olla
pahemmatkin seuraukset.
LIINA. Kyllä Anna saa tarkoituksensa perille, vaikka missä.
VARRO. Nyt te tuomitsette väärin. Annalla ei ole aavistustakaan miehenne
onnettomasta suhteesta; Anna on viatoin.
LIINA. Teistä näyttävät kaikki asiat erinomaisen valoisilta, vaikka ne
olisivat kuinka mustia. (Kaarlo tulee sisään vaan jää ovelle katsomaan,
häntä ei huomata.) Kiitos ystävällisyydestänne, jos vaan voisin luottaa
sanoihinne niin olisin onnellinen.
VARRO. Niinkuin tiedätte, puhun minä aina suoraan ja ilman verukkeita,
luottakaa minuun. Jos vaan saatte miehenne muuttamaan maalle, niin
tulette vielä onnelliseksi. Mutta ennen kaikkia, pitäkää kaikki vielä
salassa, sillä hutiloiminen voi asian pilata.