Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme
ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita
tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan,
aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu,
ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi,
olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät
vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee
kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora
mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä,
ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.
Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se
tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.
Sanotaan itseluottamuksen antavan voimaa, ja sitä sanotaan varsinkin
ranskalaisista. Niinkauan kun he marssivat eteenpäin ja toivovat
voittoa, pysyvät he yhdessä niinkuin sormet kädessä, ja johtajan
tahto on kaikkien laki; he tietävät, ettei menestys ole mahdollinen
ilman kuria. Mutta kun täytyy peräytyä, luottaa jokainen ainoastaan
itseensä, eikä kukaan kysy muitten käskyjä. Ja nuo ylpeät soturit,
jotka iloisesti marssivat vihollista vastaan, hiipivät nyt tiehensä
joka taholle, milloin yksinänsä, milloin pienemmissä ryhmissä. Ja ne,
jotka ennen vapisivat heidän lähestyessään, tulevat rohkeammiksi; he
etenevät aluksi pelokkaina, mutta tulevat julkeiksi, kun näkevät,
ettei ole vaaraa. Kolme neljä heitä hyökkää yksinäisen kuljeskelijan
kimppuun, niinkuin korpit talvella iskevät kuolleeseen hevoseen,
johon eivät uskaltaneet katsoakaan silloin, kun se vielä pääsi
jaloillaan kulkemaan.
Olen nähnyt sellaista. Olen nähnyt kasakkain -- oikeitten
ryysykerjäläisten ja heittiöiden, joilla oli vanhat, koinsyömät
nahkalakit korvissa, ruumiinsa täynnä syöpäläisiä ja joiden parta
on koko ijän ollut ajamatta, jotka ratsastivat vanhoilla, loppuun
kuluneilla hevosluuskilla satulatta, jalat jalustimen virkaa
tekevissä nuoransilmukoissa, vanha, ruostunut revolveri ampuma-aseena
ja naulalla varustettu seiväs keihäänä -- olen nähnyt tuollaisten
vanhain, nälkiintyneitten kaupustelijain näköisten ryysyläisten
hyökkäävän 10 -- 15 -- 20:n sotamiehen kimppuun ja ajavan heitä
edellään niinkuin lammaslaumaa.
Ja talonpoikain, noitten pelkurien, jotka muutamaa kuukautta
aikaisemmin vapisivat kuin haavanlehdet, kun heihin vain vihaisesti
katsoikin -- heidän olen nähnyt esiintyvän röyhkeästi vanhoja
sotureita, kyrassierejä, espanjalaisia rakuunoita vastaan, miehiä
vastaan, jotka olisivat voineet kurittaa heitä pikkusormellaan;
olen kuullut heidän väittävän, ettei heillä ollut leipää myydä,
vaikka vastaleivotun leivän tuoksu tuntui pitkän matkan päähän, ja
ettei heillä ollut viiniä eikä olutta eikä mitään muutakaan, vaikka
tinakannujen kannet kalkkuivat kaikkialla kuin kirkonkellot. Vaan
heihin ei uskaltanut käydä käsiksi, noille heittiöille ei uskallettu
antaa ojennusta, sillä meitä ei ollut enää riittävän monta, vaan
jokainen kulki yksikseen tunnustamatta päälliköitä tai tottelematta
ketään.
Sen lisäksi sitten nälkä, väsymys, tauti, jotka kaikki yhtaikaa
meitä rasittivat; taivas oli harmaa, sade ei tuntunut lakkaavankaan
ja syystuuli jähmetytti meitä. Kuinka olisivat nuoret, parrattomat
rekryyttiparat, jotka olivat niin kuihtuneita, että päivä näkyi
kylkiluitten välistä, kuinka olisivat he kestäneet niin suurta
kurjuutta? Heitä kuoli tuhansittain; niitä näki kaikkialla pitkin
tien varsia. Se kauhea tauti, jota sanotaan tyfukseksi eli
lavantaudiksi, seurasi meitä kinterillämme; muutamat sanovat sen
olevan eräänlaista ruttoa, joka syntyy liian matalaan haudatuista
ruumiista; toiset selittävät sen syntyvän liian suurista
kärsimyksistä, joita ihmisvoimat eivät kestä; siitä en tiedä mitään,
mutta Elsassin ja Lothringin kylät, jonne toimme lavantaudin,
muistavat sen kauan aikaa; sadasta sairaasta parani ainoastaan 10 tai
12
Mutta saadakseni nyt tämän surullisen kertomuksen loppuun,
leiriydyimme illalla lokak. 19 p:nä Lützenin luo, missä rykmenttejä
koetettiin koota niin hyvin kuin saatettiin. Aikaiseen seuraavana
aamuna, kun olimme marssineet Weissenfelsiin, täytyi meidän vastata
westfalilaisten laukauksiin, sillä he ajoivat meitä takaa aina
Eglaystadtiin saakka. 22 p. majailimme Erfurtin linnoitusten lähellä,
missä saimme uusia jalkineita ja vaatteita. Viisi kuusi komppaniaa,
jotka olivat joutuneet erilleen pataljoonistaan, yhtyi meihin; ne
olivat melkein kaikki rekryyttejä, jotka olivat niin nääntyneitä,
että tuskin pysyivät koossa. Uudet vaatteemme ja jalkineemme olivat
aivan liian suuret, mutta olivat kuitenkin lämpöiset ja ihanat, niin
että elämä tuntui kuin uudestaan alkavalta.
22 p. täytyi meidän jälleen lähteä ja seuraavina päivinä kuljimme
Gothan, Eislebenin ja Saalmünsterin läpi. Kasakat tähystelivät meitä
koniensa selästä; muutamat husaarit hätyyttivät heidät pois ja he
pakenivat kuin varkaat, mutta palasivat heti takaisin.
Monet tovereistamme, rumasti kyllä, tapasivat karata iltaisin
yhteisestä leiristä, ja usein he toivatkin jotain saalista, mutta
seuraavassa aamuhuudossa puuttui aina joitakuita heistä, ja vahdit
saivat käskyn ampua niitä, jotka lähtivät sellaisille retkille.
Minä olin ollut kuumeessa aina siitä saakka, kun Leipzigistä
lähdimme; tauti tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi, minua hiotti ja
vilusti vuorotellen yötä ja päivää. Olin niin heikko, että tuskin
jaksoin nousta ylös aamuisin matkaa jatkamaan. Sepeteus katseli minua
surullisesti ja sanoi väliin:
"Rohkeutta, Juuse! Me kyllä pääsemme kotiin."
Ne sanat virkistivät minua; kasvoni olivat tulikuumat.
"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy
nähdä kotini".
Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:
"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse -- kaksi
viikkoa enää, siinä kaikki."
Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa
kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni
horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni:
"Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee
kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa
sinua. Kaikki käy hyvin ... ja te pääsette naimisiin."
Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut
läheskään niin huono.
Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan
lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi
ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän
piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi
rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni
olivat turhat.
Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin,
ja yritin nousta.
"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"
Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:
"En voi!"
"Nousehan", sanoi hän.
"Jumalani, en voi, en voi."
Otin kiinni hänen käsivarrestaan ... kyyneleet juoksivat pitkin
hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En
tahtonut päästää häntä, ja huusin:
"Sepeteus, älä jätä minua!"
Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:
"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut ...
pääset niihin."
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta
luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:
"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani ... lupaathan!
Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että
tuot hänelle jäähyväissuuteloni."
"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle ... voi
sinua, Juuse parka".
En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni
nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan ...
katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon
katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten
suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti
minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse
pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin
muutamia sairaita, ja minä huusin:
"Ottakaa minut! Ottakaa minut!"
Mutta kukaan ei kuullut huutoani, he marssivat vain eteenpäin ja
kanuunan jyry kasvoi. Enemmän kuin 10,000 miestä kulki sillä tavoin
ohitseni, ratsuväkeä ja jalkaväkeä; minä en jaksanut enää huutaa.
Vihdoin tuli jälkijoukko; näin reppujen ja hattujen katoavan
kaukaiseen notkoon ja aioin juuri laskeutua kuolemaan, kun taaskin
kuulin suurta jyryä tieltä. 5-6 kanuunaa, joita rotevat hevoset
vetivät, tuli täyttä laukkaa, kanuunamiehet kummallakin puolella
paljastetuin sapelein; perässä tulivat ampumavaravaunut. En toivonut
heistä sen enempää kuin muistakaan, mutta seurasin heitä kuitenkin
silmilläni. Silloin huomasin erään kanuunan vieressä pitkän, laihan,
punatukkaisen alaupseerin, jolla oli punainen nauha napinlävessä, ja
tunsin hänet Zimmeriksi, vanhaksi Leipzigin-aikaiseksi toverikseni.
Hän ratsasti ohitse katsahtamatta minuun, mutta minä rupesin kaikin
voimin huutamaan:
"Risto ... Risto hoi!"
Kanuunanpaukkeesta huolimatta pysähtyi hän, kääntyi katsomaan ja näki
minut puun juurella; hän näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Risto", huusin, "armahda minua".
Silloin ratsasti hän takaisin, katseli minua ja kalpeni.
"Mitä näenkään, sinäkö siellä, rakas Juuse?" sanoi hän hypäten maahan.
Hän otti minut syliinsä niinkuin lapsen ja huusi miehille, jotka
ajoivat viimeistä varastovaunua:
"Seis! Pysähtykää!"
Hän kantoi minut vaunuihin ja asetti minut niihin pannen repun
päänalaiseksi. Näin myöskin, että hän levitti suuren ratsuviitan
jalkaini päälle. Sitten sanoi hän:
"Ajakaa nyt! Tuolla edessä on kuumat paikat!"
Siinä kaikki, mitä siitä muistan, sillä heti sen jälkeen menin
tainnoksiin. Luulen sitten kuulleeni hirmuista melua, huutoja ja
komennussanoja ja nähneeni, miten pitkäin honkain latvat lipuivat
ohitseni pimeällä iltataivaalla, vaan se kaikki on niinkuin unta.
Mutta varmaa on, että Hanaun metsässä, Saalmünsterin takana, oli sinä
päivänä suuri tappelu baijerilaisten kanssa, jotka saivat selkäänsä
perinpohjaisesti.