Mitä siitä päivän nousuun saakka tapahtui, siitä en mitään tiedä --
luultavasti jatkui silloin kuormaston, haavoitettujen ja vankien
kulkua sillan yli; mutta äkkiä heräsimme hirmuiseen meteliin.
Kiireesti hyppäsimme jalkeille, sillä luulimme vihollisen hyökänneen
päällemme. Silloin saapui pari husaariupseeria, jotka huusivat,
että ruutivaunu vaan oli räjähtänyt Ranstadtissa. Tummanpunainen
savu ryöppysi korkealle ilmaan ja hälveni vähitellen; maa ja vanhat
rakennukset tärisivät.
Hiljaisuus palasi. Muutamat rupesivat uudelleen makuulle saadakseen
unen päästä kiinni, mutta päivä jo nousi ja näimme jo joukkojamme
marssivan Elsterin ja Pleissen viiden sillan yli, jotka oikeastaan
ovat vaan yksi silta. Tuo silta, josta tuhansien ihmisten oli
kuljettava, saattoi meidät hyvin pelokkaiksi. Siihen kuluisi
kauan aikaa, ja kaikki ihmettelivät, miksei siltoja oltu tehty
useampia, kun vihollinen millä hetkellä hyvänsä saattoi hyökätä
kimppuumme, jolloin peräytyminen olisi tullut hyvin vaikeaksi. Mutta
keisari ei ollut muistanut antaa sellaista määräystä, eikä kukaan
uskaltanut tehdä sitä ilman käskyä; ei yksikään Ranskan marsalkka
olisi rohjennut hänelle sanoa, että kaksi siltaa olisi parempi
kuin yksi! Niin oli Napoleonin hirmuinen kuri karsinut kaikki nuo
vanhat sotaherrat; he tottelivat häntä aivan konemaisesti, eivätkä
uskaltaneet ajatella itsenäisesti peljätessään herransa siitä
närkästyvän!
Nähdessäni tuon pitkänpitkän sillan ajattelin heti: "Kunhan nyt
vaan pääsisimme yli, sillä jopa olemme tarpeeksi nähneet tappeluja
ja verenvuodatusta! Jospa pääsisimme toiselle puolelle, olisi
sieltä suora tie Ranskaan, ja minäkin saisin ehkä vielä nähdä
Katrin, Kreetta-tädin ja vanhan Guldenin!" Sitä ajattelin, ja
sydämeni heltyi, ja kateellisesti katselin kaikkia noita ratsastavia
tykkiniekkoja ja kuormamiehiä, jotka katosivat sinne kaukaisuuteen
niinkuin muukalaiset, ja vanhaa karhunnahkalakkista kaartia, joka
seisoi liikkumatta virran toisella puolella, kivääri olalla.
Sepeteus, joka ajatteli samaa asiaa, sanoi minulle:
"Ollapa siellä _heidän_ sijassaan, Juuse!"
Kun kello 7 aikana kolme muonavaunua ajoi luoksemme jakamaan meille
leipää ja patruuneja, tuntui se minusta sangen katkeralta. Nyt oli
selvää, että me kuuluimme jälkijoukkoon, ja nälästä huolimatta oli
minulla halu paiskata leipäni lähimpään seinään. Hetkisen kuluttua
tuli jokivartta ylös kaksi joukkuetta puolalaisia lansiäärejä.
Näiden jäljessä tuli viisi taikka kuusi kenraalia, joista yksi oli
Poniatowsky. Hän oli viisikymmenvuotias, jotenkin pitkä ja hoikka
ja surumielisen näköinen mies. Hän ratsasti ohitsemme katsahtamatta
meihin. Kenraali Fournier erosi esikunnastaan ja huusi meille:
"Ruoduttain vasempaan!"
En ole koskaan tuntenut suurempaa ahdistusta, henkeni tuntui
viidenpennin veroiselta. Mutta täytyi pysyä rivissä ja jättää silta
selän taakse.
Puistojen päässä tulimme Hinterthor nimiselle vanhalle Kannevitzin
tielle vievälle portille; oikealla ja vasemmalla on vanhoja valleja,
ja taustassa on rakennuksia. Meidät asetettiin suojatuille teille
tämän portin lähelle, jonka sapöörit olivat lujasti varustaneet.
Kapteeni Vidal komensi nyt 325 mieheksi supistunutta pataljoonaa.
Esivarustuksinamme oli joitakuita vanhoja, puoleksi lahoja
hirsiaitoja. Kaikilla edessämme olevilla teillä eteni vihollinen,
tällä kertaa valkoisessa takissa ja matalassa lakissa, jonka edessä
oli jonkinlainen Itävallan kotkan kuvalla varustettu otsakilpi. Vanha
Pinto, joka heti tunsi heidät, sanoi:
"Ne ovat keisarillisia! Me olemme voittaneet heidät viisikymmentä
kertaa vuoden 1793 jälkeen, mutta se ei kuulu tähän; jos
Marie-Louisen isällä olisi vähääkään sydäntä, olisivat he nyt meidän
puolellamme."
Kanuunanpauke oli sillä välin alkanut kaikkialla. Toisella puolen
kaupunkia kävi Blücher Hallen esikaupungin kimppuun. Heti sen
jälkeen levisi tuli oikealle. Bernadotte hyökkäsi Kohlgartenthorin
esikaupunkia vastaan, ja melkein yksin ajoin rupesivat
itävaltalaisten kranaatit satamaan meidän joukkoomme; useimmat luodit
lensivät kuitenkin ylitsemme ja räjähtivät esikaupungin taloissa ja
kaduilla.
Kello 9 muodostivat itävaltalaiset hyökkäyskolonneja Kannevitzin
tiellä ja kävivät ylivoimallaan meidän kimppuumme joka puolelta;
yhtäkaikki pidimme puoliamme kello 10:een saakka. Silloin täytyi
meidän peräytyä vanhain vallien taakse, jonne keisarilliset tulivat
perässä aukoista kahden rykmentin ristitulessa. He eivät olleet niin
hurjia kuin preussiläiset, mutta osottivat tosi urheutta, sillä kello
puoli 12 olivat he vallanneet vallit, ja me ammuimme heitä kaikkien
lähellä olevain talojen ikkunoista voimatta heitä karkottaa. Puolen
vuotta aikaisemmin olisin kauhistunut sellaisesta, mutta nyt olin
siihen tottunut. Olin tunteeton kuin vanha sotilas, enkä välittänyt
vähääkään siitä, kaatuiko sata miestä enemmän tai vähemmän.
Tähän saakka oli onni meitä seurannut, mutta miten pääsisimme
taloista? Koko vallikuja oli vihollisen hallussa, eikä meillä
ollut muuta peräytymispaikkaa kuin katot. Se oli sietämättömimpiä
hetkiä mitä muistan. Ajattelin, että meitä oli piiritetty kuin
kettuja, joita savustetaan ulos luolastaan. Menin ikkunaan, josta
näin, ettei tästä talosta ollut mitään ovea pihaan päin. Kuvailin,
miten itävaltalaiset, joille olimme tehneet niin paljon pahaa,
nyt pistäisivät meidät yksitellen kuoliaaksi paineteillaan.
Epätoivoissani palasin huoneeseen, missä kymmenisen miestämme oli, ja
näin siellä kersantti Pinton istuvan seinän nojassa kalman kalpeana
ja kädet roikkuen. Hän oli saanut luodin vatsansa pohjaan ja ärjyi
kesken ampumista:
"Pitäkää puolianne, rekryytit! Näyttäkää keisarillisille, että olette
parempia miehiä kuin he! Voi, niitä roistoja!"
Portilla kuului kanuunanlaukauksen tapainen jyminä. Me ammuimme ja
ammuimme, mutta toivottomina. Silloin kuului hevosten kavioitten
kopinaa. Tuli lakkasi ja me näimme 4 keihäsmiesskvadroonaa syöksyvän
leijonaparven tavoin itävaltalaisten sekaan. Heidän tieltään
väistyivät kaikki. Keisarilliset pakenivat, minkä koivet kannattivat,
mutta pitkät, sinervät keihäät punaisine vihmeen iskivät kuin nuolet
pakenevain selkään. Nämä keihäsmiehet olivat puolalaisia ja urheimpia
sotamiehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja meidän ystäviämme ja
veljiämme. He eivät kääntäneet meille selkäänsä vaaran uhatessa,
vaan uhrasivat viimeisen verenpisarankin puolestamme. Mutta mitä
olemme me tehneet heidän onnettoman maansa hyväksi? Kun ajattelen
kiittämättömyyttämme, niin sydäntäni vihloo.
Sanalla sanoen, puolalaiset nytkin pelastivat meidät. Kun näimme
heidän urheutensa, hyökkäsimme esille kaikista porteista, kävimme
painetit ojossa itävaltalaisten kimppuun ja häädimme heidät
vallihautoihin. Olimme voitolla, mutta kiire oli peräytymään, sillä
viholliset täyttivät jo koko Leipzigin. Hallen ja Grimman portit
olivat räjähytetyt ja ystävämme badenilaiset ja saksilaiset olivat
jättäneet Pietarin portin oman onnensa nojaan. Sotamiehet, porvarit
ja ylioppilaat ampuivat meitä ikkunoista.
Me hädin tuskin ehdimme kokoontua ja rientomarssissa kulkea Pleissen
pitkän puistokäytävän päähän. Siellä odottivat keihäsmiehet meitä,
me marssimme heidän taaksensa ja kun itävaltalaiset ahdistivat
meitä, tekivät he vielä hyökkäyksen ajaakseen heidät pois. Kuinka
urhoollisia sotureita ja erinomaisia ratsastajoita nämä puolalaiset
olivatkaan! Ken vaan on nähnyt heidän hyökkäyksensä, etenkin
tällaisena hetkenä, ei voi olla sitä ihailematta.
Divisionamme, joka oli vähentynyt 8,000 miehestä l,500:aan, siis
peräytyi vihollisen 50,000 miehen tieltä, mutta silloin tällöin
pysähdyimme ja vastasimme heidän tuleensa.
Lähestyimme jo suureksi riemuksemme siltaa. Mutta sinnepä ei
ollut helppo päästä, sillä puistokuja oli koko leveydeltään niin
täyteen ahtautunut lähikaduilta tulevia jalan ja hevosella kulkevia
ihmisiä, että koko joukko oli niin sanoakseni yksi ainoa möhkäle,
pää pään vieressä. Vaan askel askeleelta pääsimme eteenpäin kuullen
ampumisen väliaikoina ähkyviä ja tukahtuvia huutoja. Voi niitä, jotka
olivat sillan reunustoilla, ne syöstiin jokeen, eikä kukaan heitä
kysynyt. Ne, jotka olivat keskellä, pääsivät ihmisvirrassa itsestään
eteenpäin. Mutta miten päästä sinne? Vihollinen lähestyi joka
silmänräpäys. Oli tosin asetettu pari kanuunaa ampumaan puistokujia
ja valtakatua ja oli tosin varalla joukkoja ensi hyökkäyksien
torjumista varten; mutta myöskin preussiläisillä, venäläisillä ja
itävaltalaisilla oli kanuunoita, joilla voivat ampua siltaa, ja ne,
jotka jäisivät viimeisiksi suojelemaan muitten peräytymistä, saisivat
kestää luodit, kranaatit ja karteshit. Sen ymmärsi jokainen, ja siksi
pyrkivät kaikki yhtaikaa sillan yli.
Ollessamme parin sadan askeleen päässä sillasta sain palavan halun
juosta rivistä, mennä väkijoukkoon ja siten päästä toiselle puolelle;
mutta kapteeni Vidal, luutnantti Bretonville ja muut vanhat soturit
huusivat:
"Ensimmäinen, joka lähtee rivistä, ammutaan paikalla kuoliaaksi!"
Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:
"Minun täytyy jäädä!"
Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä,
vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta
ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja
Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten
sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä
saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi
pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka
askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku
jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.
Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka
hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla
kamalampaa olevankaan ... mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin
rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa
kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia
joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.
Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.
Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät
on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa.
Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan
niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe
eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat
aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja
upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet
seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus,
että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti
joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä
päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon
kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen
sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä,
veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.
Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli
ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti
sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:
"No, nyt on kaikki mennyttä!"
Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti
ja kysyi:
"Mitä tahdot, poikani?"
"Herra kapteeni", vastasin minä -- sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt
päähäni, -- "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta,
olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".
"Missä se on?"
"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."
Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:
"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"
Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle;
satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan,
yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset
olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka
oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien,
jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki
oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme
vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli
perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä
joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli,
eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella,
kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki.
Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja
sieltä kuljimme Lindenauhin.
Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua
jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat
huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme;
vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon
sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin
pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet
vaunujen raskaaseen ratinaan.