Tammikuun 14 p:nä 1814, puolenkolmatta kuukautta Hanaun tappelun
jälkeen, heräsin hyvällä vuoteella, joka oli pienessä, lämpimässä
huoneessa. Katselin kattopalkkeja ja pieniä ikkunoita, joihin
pakkanen oli levittänyt valkoisia lyhteitänsä ja ajattelin: "Nyt
on talvi." Samalla kuulin kaukaa kumeaa jyryä, joka muistutti
kanuunanpauketta; väliajalla en kuullut mitään muuta kuin
takkavalkean räiskettä. Muutaman silmänräpäyksen perästä käänsin
kylkeä ja näin nuoren, kalpean naisen, joka istui uunin edessä kädet
ristissä polvella, ja silloin tunsin hänet Katriksi. Tunsin myöskin
huoneen, jossa olin viettänyt niin hauskoja sunnuntaipäiviä, ennenkun
läksin sotaan. Ainoastaan kanuunanpauke, joka tavan takaa uudistui,
saattoi minut epäilemään oloni todellisuutta.
Kauan makasin siinä katsellen Katria, joka näytti hyvin kauniilta,
ja minä ajattelin: "Missähän on Kreetta-täti? Kuinka olen päässyt
takaisin kotiin? Olemmeko naimisissa Katrin kanssa? Hyvä Luoja, ettei
tämä vain olisi unta!"
Vihdoin tulin rohkeaksi ja lausuin hiljaa: "Katri!" Silloin käänsi
hän päätään ja sanoi: "Juuse ... tunnetko minut?"
"Tunnen", sanoin ja ojensin hänelle käteni.
Hän tuli lähelle vapisten ja me yhdyimme pitkään syleilyyn. Itkimme
kumpikin.
Kun kanuunanpauke taas kuului, tunsin ahdistusta. "Mitä sieltä
kuuluu, Katri?" kysyin.
"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin
rintaansa vastaan:
"Kanuunatko?"
"Niin, kaupunkia piiritetään."
"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"
Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista
kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla
uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi
kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni
rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä
tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä
katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on,
että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten,
venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten
herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme,
rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja
jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat,
vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta
kunniasta.
Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin ja
Bautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meille
Belgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekä
Savoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämä
ehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuin
Ranskan onnea!
Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun
jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut
saapua Ranskaan Strassburgin -- Nancyn tietä. Se jono ulottui
Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.
Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä
surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin
1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään
niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä,
seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan
palata kotiinsa löytämättä lastansa!
Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa,
toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia,
nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.
"Se on hän -- siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä:
Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa,
ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet
vaunuista. Se on meidän Juusemme!"
Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt
ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin
lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä
toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta
pelasti minut.
Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa
häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli
ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä,
samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia
ihmisiä.
Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen
kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig
XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden
aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin.
Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä
ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa
kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä
toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen
asevelvollisuusaikansa jälkeen.
Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten
ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa
oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja
että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin,
että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa ...
mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat
lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.
Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle.
Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on
kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos
viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani
sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään
sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten
tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta -- no niin,
silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.