Meidän näin miettiessämme rupesi päivä jo sarastamaan. Vielä ei ollut
liikettä, ja Sepeteus sanoi minulle:
"Kuinka onnellista, jos vihollinen ei uskaltaisi hyökätä päällemme."
Upseerit puhuivat keskenään aselevosta. Mutta äkkiä, kello 9 ajoissa,
tulivat etuvartijamme täyttä laukkaa ja huusivat, että vihollinen
alkoi liikkua joka taholla, ja melkein samalla hetkellä alkoivat
kanuunat jyristä Elsterin tienoolla oikealla kädellä. Me olimme jo
aseissa ja marssimme kenttien ylitse Parthaan päin palataksemme
Schönfeldiin. Niin alkoi tappelu.
Kukkuloilla virran luona oli pari kolme divisionaa kanuunat välissään
ja ratsuväkeä sivustoillaan valmiina ottamaan vastaan vihollisia;
kauempana, pistimien kärkien takana näkyivät preussilaiset,
ruotsalaiset ja venäläiset lähestyvän joka taholta tiheissä,
suunnattomissa joukoissa.
20 minuuttia myöhemmin, sijoituimme me asemillemme kahden kukkulan
välillä ja näimme edessämme 5-6,000 preussiläistä, jotka kahlasivat
virran yli ja huusivat yhdestä kurkusta "Isänmaa! Isänmaa!" Se oli
kauheaa melua; sellaista, jota korpit pitävät, kun kokoontuvat
lentääkseen pohjoiseen.
Samassa alkoi kiväärituli kummaltakin jokirannalta ja kanuunat
jymähtivät. Noro, jossa Partha joki juoksee, tuli savua täyteen;
preussiläiset olivat jo kimpussamme, mutta me emme ehtineet paljon
vilaistakaan heidän ilkeisiin silmiinsä, vääriin suihinsa ja
eläimellisen hurjiin naamoihinsa. Me nostimme yhdestä suusta kaikuvan
huudon: "Eläköön keisari!" ja ryntäsimme heitä vastaan. Syntyi
hirmuinen käsirysy; parissa sekunnissa kalahtivat aseet toisiinsa,
tunkeiltiin edes ja takaisin, ammuttiin toisia kiväärinpiippu
rintaa vastassa, lyötiin toisia kuoliaaksi pyssynperällä; rivit
sotkeentuivat toisiinsa, kuka kaatui se poljettiin maahan, kanuunat
paukkuivat, noroon ahtautuva savu, kuulain vingunta ja kiväärin
räiske tekivät koko noron ikäänkuin pätsiksi, johon ihmiset ajettiin
polttopuiksi.
Meitä kannusti epätoivo ja halu kostaa, ennenkuin kaaduimme;
preussiläiset ajattelivat kunnianhimoisesti, kuinka he voittaisivat
Napoleonin. Ei ole ylpeämpiä ihmisiä kuin preussiläiset;
Grossbeerenin ja Katzbachin voitoista he olivat aivan hullaantuneet.
Mutta monetpa heistä joutuivat jokeen, -- sangen monet. Kolmasti
he tulivat joen yli ja hyökkäsivät suunnattomilla voimilla meitä
vastaan. Meidän täytyi väistyä ylivoiman tieltä, ja siitäkös he
rääkymään! Olivat ihan syödä meidät. Se on ikävää joukkoa. Heidän
upseerinsa hokivat sataan kertaan miekat pystyssä: "Eteenpäin,
eteenpäin!" ja he etenivät vakavasti niinkuin muuri ja urheasti,
se täytyy tunnustaa. Meidän kanuunamme niittivät heitä, mutta he
etenivät yhtäkaikki. Kukkulalla otimme me uutta vauhtia ja ajoimme
heidät hurjalla rynnäköllä takaisin jokeen. Olisimme surmanneet
heidät kaikki, ellei eräs heidän patterinsa olisi ampunut meitä
sivulta ja estänyt meitä ajamasta heitä takaa kauemmaksi.
Sitä kesti kaksi tuntia; puolet upseerejamme oli joutunut riveistä
pois, majuri Gemeau oli haavoittunut, eversti Lorain kaatunut, ja
pitkin joen rantoja oli kasottain kaatuneita, ja haavoittuneet
koettivat ryömiä pois taistelun melskeestä. Muutamat hurjistuneet
nousivat polvilleen vielä kerran tehdäkseen painetinpiston tai
laukaistakseen kiväärinsä. Ei milloinkaan ole nähty sellaista. Joessa
kellui rivittäin ruumiita, toisista näkyi kasvot, toisista selkä,
toisista jalat. Ne kulkivat perätysten niinkuin tukkilautta, vaan ei
kukaan joutanut niitä katselemaan. Meille saattoi milloin hyvänsä
käydä samalla lailla.
Tämä suuri verilöyly tapahtui Parthan rannalla, Schönfeldin ja
Grossdorfin välillä.
Ruotsalaiset ja preussiläiset marssivat vihdoin jokivartta ylöspäin
saartaakseen meidät kauempaa ja suuria venäläisjoukkoja tuli heidän
tilalleen. Venäläiset jakautuivat kahteen kolonnaan, tulivat
notkoon ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä ja hyökkäsivät kahdesti
kimppuumme urheasti, vaikka eivät ulvoneet preussiläisten tavoin
niinkuin villipedot. Heidän ratsuväkensä tahtoi vallata Schönfeldin
vanhan sillan; kanuunat pamahtelivat yhä hurjemmin. Joka taholla,
mihin vaan savulta näki, vilisi vihollisjoukkoja, jotka järjestyivät
uudelleen: joka kerta kun olimme lyöneet yhden kolonnan, ryntäsi
uusia joukkoja esille, ja meidän täytyi alkaa leikki taas alusta.
Kello kahden ja kolmen välillä saimme tietää, että ruotsalaiset
ja preussiläisten ratsuväki olivat päässeet joen yli Grossdorfin
yläpuolella ja että he aikoivat hyökätä takaa päällemme; se oli
heistä sopivampaa kuin edestäpäin hyökkääminen. Heti toimitti
marsalkka Ney rintamanmuutoksen, siirtäen oikean sivustan taaksepäin.
Meidän divisionamme nojautui edelleenkin Schönfeldiin, mutta kaikki
muut vetäytyivät pois Parthajoelta ja levisivät tasangolle, joten
koko armeija nyt oli yhdessä linjassa Leipzigin ympärillä.
Kello kolmen aikaan rupesivat Mockernissa päin olevat venäläiset
varustautumaan kolmanteen rynnäkköönsä. Meidän upseerimme
valmistautuivat heitä vastaanottamaan. Silloin kävi väristys koko
armeijan läpi, toisesta päästä toiseen, ja muutaman minuutin
kuluttua tiesivät kaikki, että keskustassamme olleet 16,000
saksilaista ja württenbergiläinen ratsuväki olivat menneet vihollisen
puolelle. Niin, he olivat niin halpamaisia, että heti kun pääsivät
pyssynkantamaa kauemmaksi rupesivat 40 kanuunallaan ampumaan entisiä
asetovereitaan.
Mutta sen sijaan, että olisimme siitä masentuneet, raivostutti tuo
teko meitä niin, että, jos olisimme saaneet tehdä oman päämme mukaan,
olisimme menneet virran yli ja panneet toimeen yleisen verilöylyn.
Nuo herjat saksilaiset sanovat puolustaneensa isänmaataan, mutta se
on selvä valhe. He olisivat voineet luopua meistä jo Dubenin tiellä,
mutta eivätpä sitä tehneet. He olisivat niinkuin baijerilaiset,
voineet valita osansa jo ennen tappelua. He olisivat voineet pysyä
puolueettomina; mutta nyt he pettivät meidät siitä syystä, että
meille kävi huonosti. Jos me olisimme voittaneet, olisivat he
kyllä pysyneet puolellamme saadakseen palkkansa niinkuin Jenan
ja Friedlandin tappelujen jälkeen. Niin ajattelivat kaikki, ja
siksi tullaan näitä saksilaisia pitämään pettureina niinkauan
kun maailma seisoo. He eivät ainoastaan hyljänneet tovereitaan
onnettomuudessa, vaan murhasivatkin heitä liehakoidakseen muita.
Mutta Jumala on oikeudentuntoinen, ja heidän uudet liittolaisensakin
halveksivat heitä niin, että tappelun jälkeen jakoivat keskenään
puolet heidän valtakuntaansa. Ranskalaiset nauroivat preussiläisten,
itävaltalaisten ja venäläisten kiitollisuudelle.
Siitä hetkestä iltamyöhään saakka ei tappelu ollut tavallista sotaa,
vaan kostosotaa. Ylivoima musersi meidät, mutta kalliisti saivat
liittolaiset maksaa voittonsa.
Hämärissä, kun 2,000 kanuunaa yht'aikaa mylvi, otimme me
Schönfeldissä vastaan vihollisten seitsemännen rynnäkön. Toiselta
puolen preussiläiset, toiselta puolen venäläiset tunkivat meitä
suureen kylään. Me otimme lujan jalansijan jokaisessa talossa,
jokaisessa kujassa. Kanuunankuulat murskasivat seinät, katot
putoilivat päällemme, huutoja ei enää kuulunut niinkuin taistelun
alussa, vaan taistelimme kylminä ja kalpeina rajattomassa
raivossa. Upseerit tempoivat itselleen kaatuneitten kiväärejä ja
patruunataskuja ja purivat patruuneja niinkuin halvat sotamiehet.
Talot menetettyämme puolustimme puutarhoja ja kirkkomaata, jossa
edellisenä yönä olin lepäillyt, mutta tällä kertaa oli siellä enemmän
ruumiita maan päällä kuin maan alla. Kaatuneet eivät päästäneet
ainoatakaan valitushuutoa; henkiin jääneet kokoontuivat muurien,
rauniokasain, hautakivien taakse. Jokainen tuuma maata maksoi
verivirtoja.
Ilta oli jo pimennyt, kun marsalkka Ney toi meille apuväkeä, tiesi
mistä: ne olivat Ricardin ja Souhanin toisen divisionan jäännöksiä.
Kaikki meidän rykmenttiemme jäännökset koottiin yhteen ja venäläiset
ajettiin takaisin vanhan sillan yli, josta kaikki kaidepuut oli
ammuttu pois. Me ajoimme sillalle kuusi 12-naulaista tykkiä, ja nyt
ammuimme me täällä toisiamme kello 7 saakka. Meidän pataljoonamme
jäännökset ja jotkut muut suojelivat tykkejä, ja muistan vielä,
kuinka joka kerta niiden tulta tuiskiessa sillan alla näkyi ihmisten
ja hevosten ruumiita sekaisin; ne näkyivät vaan sekunnittain, mutta
näky oli kauhistuttava.
Kello puoli 8, kun ratsuväkijoukkoja saapui vasemmalle puolellemme
ja näimme niiden laukkaavan kahden suuren jonon ympärillä, jotka
peräytyivät askel askeleelta, saimme vihdoinkin peräytymiskäskyn.
Meitä oli jälellä pari kolme tuhatta miestä ynnä kuusi kanuunaamme.
Palasimme Kohlgarteniin vihollisen meitä häiritsemättä ja aioimme
leiriytyä Rendnitziin. Sepeteus oli vielä hengissä; marssimme
rinnatusten neljännestunnin ajan äänettöminä ja kuuntelimme
kanuunainpauketta, joka pimeästä huolimatta jatkui Elsterin puolella;
silloin sanoi hän äkkiä:
"Kuinka kummallista onkaan ajatella, että me kaksi vielä olemme
hengissä, vaikka niin monet tuhannet toverimme ovat kaatuneet. Nyt en
enää uskokaan, että voimme kuolla."
En vastannut hänelle mitään.
"Minkälainen tappelu!" jatkoi hän. "Onkohan koskaan ennen tapeltu
tällä tavoin? Se on mahdotonta."
Oikeassa hän oli, se oli jättiläistaistelu. Kello 10:stä aamulla
kello 7:ään illalla olimme pitäneet puoliamme 360,000 vastaan,
vaikka meitä oli vaan 130,000! Ei koskaan oltu sellaista nähty.
Luoja varjelkoon puhumasta pahaa saksalaisista, jotka taistelivat
isänmaansa puolesta, mutta minusta ei heillä olisi aihetta viettää
vuotuisesti Leipzigin tappelun muistoa; siellä oli kolme yhtä
vastassa, ja siitä ei kannata kerskailla.
Rendnitziä lähetessämme marssimme ruumisröykkiöitten ylitse; joka
askeleella tapasimme kaadettuja kanuunoita tai ampumavaravaunuja
tai luotien pirstomia puita. Täällä oli uuden kaartin divisiona
Napoleonin itsensä johdolla häätänyt pois ruotsalaiset, jotka
tunkeutuivat saksilaisten petoksen kautta syntyneeseen aukkoon.
Pari kolme kyliin ääressä palavaa mökkiä valaisi tätä näytelmää.
Ratsukrenatöörit olivat vielä Rendnitzissä, ja joukko osastoistaan
eksyneitä sotamiesryhmiä kuljeskeli kylän pääkadulla. Muonaa ei vielä
oltu jaettu; kukin koetti etsiä jotain syötävää ja juotavaa.
Kulkiessamme vanhan majatalon ohitse näimme kiviaidan takana kaksi
leirikaupustelijatarta, jotka anniskelivat ryyppyjä rattailtaan.
Heidän ympärillään kuhisi jääkäreitä, kyrassieereja, lancieereja,
husaareja, kaartin ja linjarykmentin jalkaväkeä, kaikkia yhdessä
mylläkässä, risaisissa univormuissa, reput repaleina ja lakit ilman
höyhentöyhtöä, ruudinsavusta mustina ja kaikki näyttivät olevan
nälkiintyneitä.
Pari kolme rakuunaa, jotka seisoivat matalan muurin päällä kiehuvan
rokkapadan ääressä kädet ristissä pitkien päällystakkiensa alla, oli
yltä päältä veressä kuin teurastajat.
Heti nyhtäsi Sepeteus minua kyynärpäällään sanomatta sanaakaan ja me
menimme majalan pihaan jättäen muut marssimaan. Vasta neljännestunnin
kuluttua pääsimme rattaitten luo. Minä näytin kuudenfrangin rahaa
ja kaupustelija-akka, joka oli polvillaan tynnyrinsä takana, antoi
minulle suuren lasillisen viinaa ja vehnäleipäkappaleen. Ryyppäsin ja
annoin loput Sepeteukselle.
Meidän oli vaikea päästä pois siitä tungoksesta; synkän näköisinä
silmäiltiin toisiansa, raivattiin kyynärpäillä tietä ja tässä, näitä
nälkiintyneitä, villiintyneitä ihmisiä nähdessä, jotka vastikään
olivat voittaneet tuhannen kuolemaa ja huomenna taas syöksyisivät
vaaran kitaan, voitiin syystä sanoa: "Jokainen omasta ja Jumala
kaikkien puolesta!"
Kun menimme tietä kylän läpi sanoi Sepeteus:
"Onko sinulla leipää?"
"On."
Taitoin leipäni kahtia ja annoin hänelle toisen puolen. Söimme ja
kiirehdimme matkaan. Vielä kuului laukauksia kaukaa. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua ehätimme kolonnan jälkijoukon ja tunsimme oman
pataljoonamme kapteeni Vidalista, joka kulki sen rinnalla. Astuimme
riviin, eikä kukaan ollut huomannut poissa-oloamme.
Mitä lähemmäksi kaupunkia saavuimme, saavutimme sitä useampia
tykistö- ja kuormasto-osastoja, joilla oli kiire Leipzigiin.
Kello 10 aikana kuljimme Rendnitzin esikaupungin läpi.
Prikaattikenraali Fournier otti joukkomme komennon ja antoi käskyn
kääntyä vasemmalle. Puolen yön aikana saavuimme Pleissen varrella
oleviin suuriin puistoihin ja pysähdyimme vanhain, lehtensä
karistaneiden lehmusten alle. Sumussa näimme pitkän rivin tulia
loimottavan Ranstadtin esikaupunkiin saakka. Kun liekit leimahtivat
paremmin, näimme niiden valossa puolalaisia keihäsmiesryhmiä,
hevosten, kanuunain ja ruutirattaitten rivejä ja määrämatkain päässä
vahtimiehiä, jotka seisoivat paikallaan sumussa niinkuin varjot.
Kaupungista kuului lakkaamatonta hälinää, joka yltymistään yltyi ja
sulautui Lindenaun sillan yli ajavain vaunujen kumeaan kolinaan. Se
oli suuren peräytymismatkan alkua. Nyt heittivät kaikki reppunsa
puunjuurelle ja paneutuivat maata kädet pään alla. Neljännestunnin
kuluttua nukkuivat kaikki sikeästi.