Pataljoonamme oli juuri alkanut marssia Leipzigin edessä olevaa
rinnettä alas yhtyäksensä divisionaan, kun näimme erään pääesikunnan
upseerin täyttä laukkaa ratsastavan niityn yli meitä kohden. Parin
minuutin kuluttua oli hän perillä, eversti Lorsin riensi häntä
tapaamaan, he vaihtoivat sanasen, ja vieras upseeri palaa takaisin.
Satoja airueita ratsasti samalla tavoin kedolla sanaa viemään.
"Ruoduttain oikeaan!" huusi eversti ja me marssimme Dubenin tien
varrella olevaan metsään. Se oli pyökkimetsää, mutta oli siellä
koivuja ja tammiakin. Kun pääsimme metsän reunaan, piti meidän
kaataa uudet ruudit kivääreihimme ja pataljoona hajoitettiin
tiraljööriketjuun; meidät asetettiin 25 askeleen päähän toisistamme
ja niin astuimme eteenpäin silmät valppaina, sehän on tietty.
Kersantti Pinto hoki ehtimiseen: "Peittäkää itsenne!"
Ei meitä tarvinnut varoitella; jokainen höristi korviaan ja riensi
puunrunkojen taakse väijymään ennenkuin astui eteenpäin. Kaikkeen
sitä rauhallisten ihmisten täytyykin joutua!
Niin olimme kulkeneet 10 minuuttia ja aloimme jo pitää itseämme
turvattuina; silloin pamahti laukaus ... sitten toinen, kolme,
kuusi, joka taholta, ja samassa hetkessä näin vasemmalla puolella
olevan toverini kaatuvan, vaikka koetti pitää kiini puusta. Siitä
havahduin. Vilkaisin toiselle puolelleni ja mitä näenkään 50 -- 60
askeleen päässä? Vanhan preussiläisen sotamiehen, joka pyssy poskella
juuri ummistaa toista silmäänsä tähdätäkseen minuun. Kumarrun
salaman nopeasti ja samassa sekunnissa kuulen pamahduksen ja tunnen
pyyhkäisyn päässäni. Lakkini kumussa oli minulla harja, kampa ja
nenäliina; tuo heittiön luoti oli hävittänyt kaikki ne. Selkäpiitäni
karmi.
"Sinullepa kävi hyvin!" huusi kersantti ja ryntäsi sivuitseni ja
minä riensin perään, sillä en halunnut jäädä yksikseni sellaiselle
paikalle.
Luutnantti Bretonville piti sapeliaan kainalossa ja huusi
huutamistaan: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Kauempana oikealla ammuttiin yhä edelleen. Mutta me tulimme
avonaiselle paikalle, jossa oli 5-6 tammenrunkoa kumossa ja keskellä
korkeaa kaislikkoa kasvava, pieni lammikko, mutta ei ainoatakaan
puuta, minkä taakse piiloutua. Siitä huolimatta ryntäsivät monet
uljaasti eteenpäin, mutta kersantti sanoi:
"Seis! Preussiläiset ovat varmaan väijyksissä lähistössä; silmät
auki!"
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennenkuin paukahduksia kuului
ja tusina kuulia vinkui ilmassa; samalla näimme joukon preussiläisiä
juoksevan kauemmaksi metsään minkä koivet kannattivat.
"Nyt ne menivät. Eteenpäin!" sanoi Pinto.
Mutta lakkiini sattunut luoti oli tehnyt minut tarkkanäköiseksi,
niin että näin melkeinpä puun läpikin, ja kun kersantti aikoi mennä
avopaikan ylitse, tartuin minä hänen käsivarteensa ja osoitin
sormellani pyssynpiippuun, joka näkyi pensaikosta suon toiselta
puolelta sadan askeleen päässä meistä.
Toverit, jotka olivat tulleet joukkoomme, näkivät sen myöskin;
senvuoksi sanoi kersantti hiljaisella äänellä:
"Sinä, Bertha, jää tänne ... pidä sitä silmällä. Me muut teemme
kierroksen."
He läksivät oikealle ja vasemmalle, ja minä jäin paikalleni puuni
taakse kivääri poskella niinkuin väijyvä metsämies. Preussiläinen
nousi parin minuutin kuluttua, kun ei enää kuullut mitään; hän
oli aivan nuori, pitkä ja solakka, vaaleaviiksinen mies, ja minä
olisin voinut ampua hänet siinä paikassa, mutta ajatus, että minun
pitäisi murhata tuo suojaton ihminen, värisytti koko ruumistani.
Äkkiä huomasi hän minut ja hyppäsi sivulle; silloin minä laukasin ja
huokasinpa kevyesti, kun näin hänen juoksevan pensaikossa niinkuin
hirven.
Samassa pamahti 5-6 laukausta oikealta ja vasemmalta; kersantti
Pinto, Sepeteus, Klipfel ja muut ryntäsivät esille ja sadan askeleen
päässä näimme nuoren preussiläisen makaavan maassa suu veressä.
Hän katsoi meihin peljästyneesti ja kohotti kättään ikäänkuin
väistääkseen painetinpistoksia. Mutta kersantti sanoi iloisesti:
"Älä pelkää, sait jo tarpeeksesi!"
Kellään ei ollut halua antaa hänelle kuolemaniskua; mutta Klipfel
otti kauniin piipun, joka näkyi preussiläisen taskusta, ja sanoi:
"Olen kauan ollut piipun tarpeessa, tuostahan sen saan!"
"Rekryytti Klipfel", sanoi Pinto ankarasti, "pane piippu paikalla
takaisin! Kasakat vain ryöstävät haavoittuneita! Ranskalainen
sotamies noudattaa kunnian käskyjä!"
Klipfel heitti piipun pois, ja me läksimme eteenpäin katsomatta
ympärillemme. Tulimme jo metsän päähän, joka peitti suurimman osan
kukkulaa; sen takana tuli pensaikkoa, jossa meidän karkoittamamme
preussiläiset olivat väijyksissä. Heitä nousi sieltä täältä meitä
ampumaan, mutta kiiruustipa he kääntyivät takaisin.
Olisimme voineet nyt pysähtyä, sillä meitä oli käsketty miehittämään
metsä, joten pensaikko ei kuulunut meihin; puittemme suojassa
olisimme olleet hyvässä turvassa preussiläisten luoteja vastaan.
Kukkulan toiselta puolelta kuului kauheaa taistelua. Siellä pamahti
kanuunanlaukaus toisensa jälkeen ja väliin jyrisivät yhtaikaa
niinkuin ukkonen; siinä oli vielä yksi syy pysyä aloillaan. Mutta
meidän upseerimme katsoivat, että pensaikko oli osa metsää, ja
että meidän piti jatkaa preussiläisten hätyyttämistä. Siitä syystä
jouduimme menettämään monta ihmishenkeä tällä paikalla.
Saimme siis käskyn jatkaa vihollisen ahdistamista, ja koska he
ampuivat meitä ja ammuttuaan aina piiloutuivat, aloimme juosta
suoraan heitä vastaan estääksemme heitä lataamasta kiväärejään
uudelleen. Upseerimmekin juoksivat innoissaan. Luulimme pensaikon
loppuvan kukkulan laella, missä aioimme ampua preussiläisiä
tusinoittain. Mutta juuri kun pääsimme mäen päälle hengästyneinä,
huusi vanha Pinto:
"Husaareja!"
Nostin päätäni ja näin husaarilakkeja pilkistävän kukkulan harjan
takaa. Silmänräpäyksessä käännyin takaisin ja riensin mäenrinnettä
alas jättiläisen harppauksilla, vaikka olin väsynyt ja kuormani oli
painava. Edessäni näin kersantti Pinton, Sepeteuksen ja muitten
juoksevan, minkä koivet kannattivat. Takaamme kuului laukkaavain
husaarien töminää, upseerit komensivat saksaksi, hevoset huohottivat,
sapelintupet kolisivat ratsumiesten saappaita vastaan ja maa tärisi.
Olin juossut suorinta tietä metsään ja luulin jo pääseväni suojaan,
kun metsänrannassa äkkiä huomasin leveän savihaudan. Se oli
parikymmentä jalkaa leveä ja kaksi sen mokomaa pitkä. Viime päiväin
sateista olivat haudan partaat tulleet liukkaiksi, mutta kun kuulin
hevosten puhalluksen selkäni takana ja tunsin hiukseni nousevan
pystyyn, otin epätoivoissani harppauksen ja putosin hautaan, niin
että patruunatasku ja takin liepeeni nousivat korviini saakka.
Toinenkin rekryytti meidän komppaniastamme oli jo siellä ja koetti
pyrkiä sieltä pois. Samassa hetkessä tuli sinne kaksi husaaria,
joiden hevoset laskivat jyrkkää reunaa alas melkein istuillaan.
Toinen husaari, jonka naama oli aivan punainen, kiroili kuin itse
paholainen ja iski toveriparkaani sapelilla päähän; kun hän nosti
sapelinsa antaakseen hänelle kuoliniskun, työnsin minä pistimeni
kaikin voimineni hänen kylkeensä. Mutta samassa iski toinen husaari
minua sapelilla hartiaan; hän aikoi juuri lävistää minut, kun onneksi
luoti sattui hänen päähänsä. Silmäsin sinne päin, mistä luoti tuli,
ja näin meikäläisen sotamiehen seisovan sääret savessa. Hän oli
kuullut haudasta elämää ja oli tullut sitä lähemmin katsomaan.
"Niin, toveri", sanoi hän nauraen, "taisin tulla hyvään aikaan!"
En jaksanut vastata hänelle, sillä vapisin kuin haavan lehti. Hän
otti pois pistimensä ja ojensi kiväärinsä minulle auttaaksensa minut
ylös haudasta. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Olette pelastanut henkeni. Mikä on nimenne?"
Hän sanoi nimensä olevan Jean Pierre Vincent. Olen usein ajatellut,
että jos tapaisin sen miehen, tahtoisin hartaasti tehdä hänelle
palveluksen; mutta kaksi päivää myöhemmin oli toinen Leipzigin
taistelu, sitte tuli peräytymismatka Hanauhin, enkä ole sittemmin
nähnyt häntä.
Kersantti Pinto ja Sepeteus tulivat hetkisen kuluttua luokseni.
Sepeteus sanoi:
"Sinulla ja minulla on taas ollut onni matkassamme; me olemme nyt
ainoat pfalzburgilaiset pataljoonassa. Klipfelin tappoivat husaarit
äsken".
"Näitkö sen?" kysyin minä kalveten.
"Näin, hän sai kolmattakymmentä sapeliniskua; hän huusi: 'Sepeteus,
Sepeteus!' Kauhea on kuulla lapsuudenystävän huutavan sillätavoin,
kun ei voi tulla avuksi. Niitä oli niin paljo, ne saartoivat hänet
kokonaan".
Se tapaus teki meidät alakuloisiksi, ja ajattelimme jälleen
kotiseutua. Ajattelin Klipfelin mummoa, kun hän saisi kuulla sen
uutisen, ja muistelin myöskin Katria.
Husaarien hyökkäyksestä pimeän tuloon saakka pysyi pataljoona samassa
paikassa vaihtaen laukauksia preussiläisten kanssa. Me estimme
heitä pääsemästä metsään, mutta hekin estivät meitä ryntäämästä
kukkulaa vastaan. Seuraavana päivänä saimme tietää syyn. Tämä kukkula
vallitsi koko Parthajokea ja kuulemamme kauhea kanuunanammunta tuli
Dombrowskin divisionasta, joka hyökkäsi preussiläisten vasenta
sivustaa vastaan auttaakseen Mockernissa toimivaa kenraali Marmontia,
joka 20,000 ranskalaisen kanssa esti Blücherin 80,000 preussiläistä
etenemästä; Wachaussa taisteli 115,000 ranskalaista 200,000
itävaltalaista ja venäläistä vastaan. Yli 1,500 kanuunaa jyrisi.
Meidän pieni porinamme Witterichin kukkulalla oli kuin mehiläisen
surinaa ukkoseen verrattuna. Tämän tästäkin lakkasimme ampumasta
kuunnellaksemme. Pauke tuntui minusta hirmustuttavalta, melkeinpä
ylenluonnolliselta; ilma oli täynnä ruudinsavua ja maa tärisi; vanhat
soturit, kuten Pinto, sanoivat, etteivät koskaan olleet kuulleet sen
vertaista.
Kello kuuden aikana saapui pääesikunnan upseeri everstimme luokse, ja
heti paikalla saimme peräytymiskäskyn. Pataljoonamme oli sen päivän
leikissä menettänyt 60 miestä.
Metsästä päästessämme oli pimeä, ja Parthan rannalla saimme odotella
vuoroamme kolmatta tuntia ampumavaravaunujen, kaikellaisten
saattueiden, peräytyväin armeijakuntain ja sairasvaunujen välissä.
Taivas oli musta, kanuunat vielä silloin tällöin murahtivat, mutta
nuo kolme tappelua olivat päättyneet. Kuulimme tosin sanottavan, että
meikäläiset olivat voittaneet Wachaussa, Leipzigin toisella puolella,
mutta ne, jotka palasivat Mockernista, olivat synkkiä, eivätkä
huutaneet "eläköön keisari" niinkuin voittojen jälkeen oli tapa.
Kun pataljoonamme oli päässyt Parthan toiselle puolelle, saimme
marssia pitkin jokivartta Schönfeldin kylään. Sataa tihuutti; me
astuimme raskain jaloin, kiväärit olalla, silmät unesta raukeina ja
päät riipuksissa.
Takaamme kuului lakkaamatonta huminaa ja jyryä pitkistä kanuuna-,
vaunu-, kuormasto- ja joukkojonoista, jotka palasivat Mockernista.
Kuormamiesten huudot kuitenkin vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja
me saimme pysähtyä eräälle kirkkomaalle.
Nyt vasta sain silmäni auki ja tunsin kuunvalossa Schönfeldin kylän.
Kuinka monasti olinkaan ollut täällä Zimmerin kanssa syömässä hyviä
omeletteja ja juomassa valkoista viiniä "Kultalyhteen" ravintolassa,
ukko Winterin puistossa, kun aurinko paahtoi lämpimästi ja viheriä
luonto kukoisti! Niin, ne olivat niitä aikoja!
Vahdit asetettiin; muutamia miehiä meni kylään noutamaan puita ja
ruokavaroja. Minä istuin kiviaidan viereen ja nukahdin. Kello kolmen
aikaan aamulla herätettiin minut.
"Juuse", sanoi Sepeteus minulle, "tule lämmittelemään; jos siihen
jäät, voit saada vilutaudin".
Nousin ylös väsymyksen ja unen horroksissa. Satoi yhäkin hienoa
vesivitiä. Toverini vei minut valkean ääreen, joka sateessa kuitenkin
enemmän savusi kuin paloi. Se oli viritetty vain näön vuoksi,
eikä lämpimän; mutta kun sain Sepeteukselta viinaryypyn, tunsin
lämpeneväni ja aloin katsella Parthan toiselta puolen pilkoittavia
leiritulia.
"Preussiläiset lähestyvät", sanoi Sepeteus. "Ne ovat jo meidän
metsässämme".
"Niin", vastasin minä, "ja siellä on Klipfel parkakin, eikä häntä
palele!"
Hampaani kalisivat.
Näiden sanojen johdosta tulin murheelliseksi. Kotvasen kuluttua kysyi
Sepeteus minulta:
"Muistatko, Juuse, sitä mustaa nauhaa, joka hänellä oli lakkinsa
ympärillä tarkastuspäivänä? Hän huusi: 'Olemme kaikki tuomitut
kuolemaan, samoin kuin nekin jotka Venäjällä kaatuivat. Minä tahdon
panna mustan nauhan lakkiini, meidän tulee pukeutua suruun oman
kuolemamme johdosta!' Ja hänen pieni veljensä sanoi: 'Ei, Jaakko,
siihen minä en suostu!' Hän itki, mutta Klipfel pani kuitenkin nauhan
lakkiinsa. Hän oli nähnyt husaareista unta."
Sitämukaa kuin Sepeteus kertoi, muistui kaikki mieleeni ja minä olin
myös näkevinäni Pinacle-heittiön torilla raatihuoneen edustalla
heiluttavan mustaa nauhaa korkealla ilmassa ja huutavan minulle:
"Kuulehan, nilkuttaja, sinulla pitää olla kaunis nauha -- voittajain
nauha -- tulehan tänne!"
Tämä muisto ja kiljuva pakkanen, joka iski luihin ja ytimiin, saivat
minut värisemään. Minä ajattelin: "Et koskaan pääse kotiin. Pinacle
oli oikeassa. Kaikki on lopussa."
Ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia, ja kirosin
niitä, jotka olivat pakottaneet minua tänne tulemaan.
Neljän aikaan aamulla, kun päivä alkoi valjeta, saapui muutamia
muonavaunuja; miehistölle jaettiin leipää, ja saimme myöskin viinaa
ja lihaa.
Sade oli tauonnut. Keitimme keittomme, mutta minä en lämmennyt
mistään. Siellä sain potea vilutautia. Sisustaani paleli, mutta
ihoani poltti. Enkä ollut ainoa siinä tilassa. Kolme neljännestä
pataljoonan miehistöstä oli sairastunut ja hivuivat pois. Viime
kuukauden kuluessa olivat ne, jotka eivät jaksaneet marssia,
heittäytyneet itkien maahan ja huutaneet äitiään niinkuin pienet
lapset. Se oli sydäntä vihlovaa. Nälkä, pakkomarssit, sade ja suru
siitä, ettei koskaan enää saataisi nähdä isänmaata ja omaisia, olivat
synnyttäneet tämän taudin. Onneksi eivät vanhemmat nähneet, miten
heidän lapsensa kuolivat maantielle; jos olisivat sen nähneet, olisi
se ollut heille liian julmaa; monet eivät silloin voisi uskoa, että
maassa tai taivaassa on mitään laupeutta.
Päivän enemmän valjetessa näimme vasemmalla -- joen toisella
puolella ja väljässä notkossa, jossa kasvoi haapoja ja piilipuita
-- poltettuja kyliä, ruumisröykkiöitä, kaatuneita ampumavaravaunuja
ja kanuunoita; niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli koko seutu
hävitetty, pahemmin kuin Lützenissä. Näimme myöskin preussiläisten
rintaman levenevän sillä taholla ja tuhansittain marssivan
tappelukenttäin yli. He olivat liittymäisillään itävaltalaisiin ja
venäläisiin ja saamaisillaan valmiiksi meitä ympäröivän renkaan;
ei kukaan voinut heitä siitä estää, varsinkin kuin Bernadotte ja
venäläinen kenraali Benningsen toivat esille 120,000 miestä tuoreita
joukkoja. Meidän armeijamme, joka oli ollut kolmessa tappelussa
yhtenä päivänä ja oli sulanut 130,000 käyttökelpoiseksi mieheksi,
oli silloin joutumassa 300,000 painetin, 50,000 hevosen ja 12,000
kanuunan muodostamaan ansaan!
Schönfeldistä läksi pataljoonamme marssimaan yhtyäkseen divisionaamme
Kohlgartenissa. Pitkin koko tietämme näimme pitkiä sairasjonoja
hiljalleen kulkevan ohitsemme. Kaikki seudun rattaat oli otettu tätä
varten ja vaunujen välillä kulki kuitenkin jalankin noita onnettomia
raukkoja mikä käsi, mikä kasvot siteessä, kalpeina, surullisina,
puoli kuolleina. Ei ketään, joka jotenkuten jaksoi laahautua
eteenpäin, otettu vaunuihin, vaan sai ponnistaa viimeiset voimansa
päästäkseen sairaalaan.
Meillä oli ääretön vaiva päästä sen myräkän läpi. Kun lähestyimme
Kohlgartenia, tuli äkkiä parisen kymmentä nelistävää husaaria
pistoolit ojossa ja häätivät kaikki tieltään oikealle ja vasemmalle
pitkin peltoja. He huusivat minkä jaksoivat:
_"Keisari! Keisari!"_
Heti asettui pataljoona riveihin ojien reunoille ja teki
kunniaa kivääreillä ja hetkisen kuluttua tulivat ratsastavat
kaartinkrenatöörit -- he olivat oikeita jättiläisiä pitkävartisissa
saappaissaan ja mahdottomissa karhunnahkalakeissaan, joiden alta
näkyi vain nenä, silmät ja viikset -- ja nelistivät ohi, miekkahihna
vyötäisillä. Jokainen riemuitsi ajatellessaan: "Nuo ovat meikäläisiä
-- heidän kanssaan ei ole helppo otella!"
Tuskin olivat he meidät sivuuttaneet, ennenkuin päällyskunta tuli.
Ajatelkaahan! Noin sataviisikymmentä tai kaksisataa kenraalia,
marsalkkaa ja korkea-arvoista yliupseeria ratsastaen oikeilla
kilpa-ajojuoksijoilla ja niin runsaasti kullalla kirjailluissa
univormuissa, että tuskin saattoi nähdä heidän pukujensa värejä.
Toiset olivat pitkiä ja laihoja ja ylpeän näköisiä, toiset lyhyitä
ja paksuja punoittavin naamoin, toiset taas nuorempia ja ryhdikkäitä
kuin kuvapatsaat hevostensa selässä, säihkyvin silmin ja suurin,
käyrin nenin. Se oli kunnioitusta herättävä ja peljättävä näky.
Mutta mikä minua eniten hämmästytti tässä sotaherrainjoukossa,
jonka edessä koko Europpa oli vapissut kaksikymmentä vuotta, oli
Napoleon itse vanhassa päähineessään ja harmaassa nutussaan. Näen
hänet vieläkin edessäni leveine leukoineen ja lyhyine kauloineen.
Kaikki huusivat: _"Eläköön keisari!"_ Mutta hän ei kuullut mitään,
hän ei kiinnittänyt meihin enempää huomiota kuin hienosti vihmovaan
sateeseen, joka sai ilman väräjämään ... otsa rypyssä katseli
hän preussiläisten armeijaa, joka järjestäytyi Parthan rannoilla
yhtyäkseen itävaltalaisiin. Sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä,
on hänen kuvansa syöpynyt sieluuni.
Pataljoona marssi edelleen. Neljännestunnin kuluttua kysyi Sepeteus
minulta:
"Juuse, näitkö hänet?"
"Näin", vastasin minä, "näin kyllä, enkä unohda häntä eläissäni."
"Kummallista", tuumiskeli toverini, "hän ei näyttänyt tyytyväiseltä.
Würtzenissä tappelun jälkeisenä päivänä näytti hän niin iloiselta,
kun huusimme: 'Eläköön keisari', ja kenraalien naamat olivat paljasta
naurua. Tänään näyttävät kaikki siltä, kuin olisi kettu syönyt heidän
armovuotensa. Ja kuitenkin sanoi kapteeni aamulla, että olimme
saaneet voiton Leipzigin toisella puolella."
Monet muut ajattelivat samaa, vaikk'eivät sanoneet mitään.
Levottomuus valtasi verkalleen mielet.
Tapasimme rykmenttimme leirissä lähellä Kohlgartenia ja pataljoonamme
asettui maantien oikealla puolella olevalle kukkulalle.
Joka taholla näkyi armeijain lukemattomista tulista savu nousevan
taivasta kohden. Vieläkin sataa tihuutteli ja nuotioitten ääressä
rensseleillään istuvat sotamiehet näyttivät hyvin miettiväisiltä.
Kaikkialla kuultiin heidän sanovan, etteivät he koskaan olleet
nähneet sellaista sotaa, että se oli hävityssotaa, ettei vihollinen
välittänyt omista tappioistaan, kunhan vain saisi meidän armeijaamme
vähennetyksi; vihollinen tiesi kyllä lopulta olevansa neljä viisi
kertaa voimakkaampi meitä ja pääsevänsä taistelutantereen herraksi.
Kerrottiin myöskin, että keisari oli voittanut Wachaun tappelussa
itävaltalaiset ja venäläiset, vaan ettei se merkinnyt mitään, koska
vihollinen ei peräytynyt, vaan odotti lisäjoukkoja. Mockernissa
olimme me joutuneet häviölle Marmontin urheasta puolustuksesta
huolimatta; vihollinen oli musertanut meidät ylivoimallaan. Me olimme
sinä päivänä saavuttaneet yhden ainoan todellisen edun, nimittäin
peräytymismahdollisuuden Erfurtiin, sillä Giulayn ei ollut onnistunut
vallata Elsterin ja Pleissen yli vieviä siltoja. Koko armeija,
halvasta sotamiehestä marsalkkaan asti oli sitä mieltä, että olisi
kiiruimman kautta lähdettävä peräytymismatkalle, ja että asemamme oli
perin huono. Onnettomuudeksi ajatteli keisari toisin; meidän täytyi
pysyä paikoillamme!
Lokakuun 17 p. pysyimme koko päivän paikoillamme ampumatta
laukaustakaan. Muutamat kertoivat, että kenraali Regnier oli saapunut
16,000 saksilaisen kanssa; mutta baijerilaisten petos oli meille
osottanut, miten luotettavia nämä liittolaisemme olivat.
Illalla tuli tieto, että pohjoinen vihollisarmeija oli alkanut näkyä
Breitenfeldin ylänteellä; se oli 60,000 miehen lisäys viholliselle.
Olen vielä kuulevinani kiroukset, joita lausuttiin Bernadottea
vastaan, suuttumuksen sanat kaikkien niitten huulilta, jotka olivat
tunteneet hänet halpana upseerina tasavallan aikana ja jotka
lausuivat: "Meitä hän saa kiittää kaikesta, me olemme vuodattaneet
vertamme tehdäksemme hänestä kuninkaan ja nyt tulee hän meitä
surmaamaan!"
Yöllä suoritettiin yleinen peräytymisliike; armeijamme kokoontui yhä
suppeammin Leipzigin ympärille; sitten oli kaikki hiljaista. Mutta se
ei estänyt meitä mietiskelemästä asioita; päinvastoin, me ajattelimme
hiljaisuudessa:
"Mitähän huomenna tapahtuu? Saankohan huomenillalla vielä nähdä kuun
nousun ja taivaan tähtiä?"
Ja kun pimeässä yössä katselimme meitä ympäröivää, suunnatonta
tulikehää, sanoimme itseksemme: "Nyt on koko maailma meitä vastassa,
kaikki kansat vaativat meidän hävittämistämme, he eivät tahdo kuulla
kunniastamme!"
Sitten ajattelimme, että meillä kuitenkin oli kunnia olla
ranskalaisia, ja että meidän täytyy voittaa tai kuolla.