Marssimme Lützeniin vievää maantietä myöten kivääri hihnalla
sidottuna selkään, nuttu ylös käännettynä, selkä kumarassa repun
painosta ja korvat lupassa, kuten arvata saattoi. Vettä satoi
virtanaan, sitä valui päähineistä maahan, tuuli ravisteli poppeleita,
joiden keltaiset lehdet lentelivät ympärillämme talvea ennustaen.
Tätä menoa kesti tuntimääriä.
Tuon tuostakin sivuutimme kyliä vajoineen, lantakasoineen ja
aidoitettuine puutarhoineen. Naiset seisoivat hikisissä akkunoissaan
kurkistamassa kun menimme ohitse. Koira haukahti ja muudan mies,
joka seisoi ovensa edustalla halkoja hakkaamassa kääntyi katsomaan
jälkeemme ja me marssimme yhä edelleen ylt'yleensä loassa. Kylän
toisessa päässä näimme taas maantien jatkuvan loppumattomiin,
harmaiden pilvien laahustavan autioiden ketojen yläpuolella ja
nälkäisten variksien surunvoittoisesti rääkyen verkalleen lentävän
tiehensä.
Ei mikään ole niin synkeää kuin tuollainen maisema, etenkin kun
ajattelee, että talvi on tulossa, ja että piakkoin on maattava
taivasalla, lumi vuoteenaan. Ei kukaan muu hiiskunut sanaakaan paitsi
furiri Poitevin. Hän oli vanha sotapukari, keltainen ja ryppyinen.
Hänen poskensa olivat kuopallaan, nenä punoitti ja viikset olivat
kyynärän mittaiset; hän näytti oikean juomarin perikuvalta. Hän puhui
ronskeaa kasarmikieltä, höystyttäen puhettaan rumilla kompasanoilla
ja kun rankkasade yltyi huudahti hän omituisesti nauraen: "Kas niin,
Poitevin, tästä opit viheltämään!" Juopottelija vanhus oli huomannut,
että minulla oli taskussani muutamia rahakolikoita; hän pysyttelihe
lähelläni ja sanoi: "Kuulkaahan, nuori mies, jos reppu teitä
rasittaa, niin antakaa se minulle". Mutta minä kiitin kunniasta.
Vaikken viihtynytkään sellaisen miehen parissa, joka alinomaa
vainuili kapakoita, milloin vain saavuimme johonkin kylään ja joka
sanoi: "Pieni ryyppy tekisi hyvää tässä ilmassa" ... en voinut olla
tarjoomatta hänelle silloin tällöin pientä naukkua ja sentähden oli
hän alati kintereilläni.
Lähestyimme Wurtzeniä ja vettä tuli kuin kaatamalla; silloin huudahti
furiri jo varmaan kahdennenkymmenennen kerran:
"Hehei, Poitevin, tällaista on elämä -- -- -- tästä opit viheltämään!"
"Mitä ihmettä tuolla sananparrella tarkoitatte, furiiri?" kysyin
minä. "Ihmettelenpä, kuinka sade voi opettaa teitä viheltämään?"
"Ei se mikään sananparsi ole, poikaseni, se on vain lause, jota
joskus huvikseni muistelen."
Hetkisen kuluttua hän virkkoi:
"Nähkääs, seikka on semmoinen, että vuonna 1806, jolloin olin
Rouen'issa opiskelemassa, keskeytin erään kappaleen näyttelemisen
viheltämällä. Siinä oli viheltämässä suuri joukko muitakin nuoria
miehiä. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat ja tömistivät, lopuksi
ruvettiin tappelemaan ja poliisi pisti meitä putkaan tusinoittain.
Kun keisarille sitte kerrottiin tästä, sanoi hän: 'Koska he niin
mielellään tappelevat, voi heidät liittää sotaväkeen. Silloin
pääsevät he lempityöhönsä!' Ja niin meidän sitte tietysti kävi. Eikä
kukaan uskaltanut vastustella, eivät edes vanhemmatkaan."
"Olitte siis asevelvollinen?" kyselin minä.
"En ollut, sillä isäni oli ostanut minulle sijaisen. Keisari laski
vain leikkiä -- -- sellaista leikkiä, jota ei hevillä unohda. Noin
parisen kolmekymmentä on meistä kuollut kurjuuteen. Toisista taas
on tullut juopottelijoita sen sijaan, että olisivat arvokkaasti
palvelleet isänmaatansa lääkärinä, tuomarina tai asianajajana.
Sitähän voi kutsua sukkelaksi leikinlaskuksi."
Hän ratkesi nauramaan ja vilkuili minuun. Hänen kertomuksensa teki
minut miettiväiseksi, ja minä tarjosin mies-rukalle vielä pari kolme
kertaa ryypyn ennenkuin saavuimme Gauernitziin.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä, kun lähestyimme Risa
nimistä kylää, huomasimme vasemmalla puolellamme myllyn ja pienen
puusillan. Menimme oikotietä ja olimme ainoastaan noin parin sadan
askeleen päässä myllystä, kun kuulimme äänekästä kirkunaa. Kaksi
naista, toinen hyvin vanha, toinen vähän nuorempi, tuli juosten erään
puutarhan poikki retuuttaen muassaan muutamia lapsia. He suuntasivat
kulkunsa suoraan tienvieressä olevalle pienelle, metsäiselle
mäennyppylälle. Melkein samassa näimme muutamia meikäläisiä
sotamiehiä tulevan ulos myllystä säkit selässä, toisia nousi
kellarista kantaen viinitynnyreitä, jotka he kiiruusti kuormittivat
sulkuluukun lähettyvillä oleville rattaille, toiset taas taluttivat
hevosia ja lehmiä tallista. Oven edustalla seisoi ukko rahjus huitoen
käsillään vimmatusti viiden kuuden veijarin hääriessä myllärin
ympärillä, joka oli kovin kalpea ja säikähdyksestä ymmällään.
Kaiken tämän: myllyn, sulkuluukun, rikotut akkunaruudut, pakenevat
naiset, meikäläiset sotamiehet liputtomat lakit päässä ja heidän
roistomaiset naamansa, ukon, joka heitä sadattelee, ja lehmät, jotka
päätään nykien koettavat päästä taluttajistaan, saaden takaapäin
toisilta roistoilta painetin pistoja -- -- -- kaiken tämän näen vielä
selvästi edessäni.
"Nuo ovat ryöstäjiä", sanoi furiri Poitevin. "Ja siitä päättäen ei
armeija ole tästä kovin kaukana."
"Tuohan on inhoittavaa!" huudahdin minä. "He ovat rosvoja!"
"Niin ovat", vastasi Poitevin, "ja tuo tapahtuu vastoin sotakuria.
Jos keisari tämän tietäisi, ammuttaisiin heidät kuin koirat
kuoliaaksi."
Menimme pienen sillan yli ja kun rattaitten perällä oli avattu
viinitynnyri, tunkeilivat sotamiehet ääreen yhdellä kipponen kädessä
ja se sai kulkea miehestä mieheen. Kun furiri näki sen, raivostui hän
ja huusi käskevällä äänellä:
"Millä oikeudella olette ryhtyneet tähän rosvoukseen?"
Useat käänsivät päätään ja kun he näkivät, että meitä oli vain kolme
-- toiset olivat marssineet edelleen pysähtymättä -- vastasi yksi
heistä:
"Sinäkös se oletkin, vanha velikulta, tahdotkos sinäkin olla
osallisena saaliinjaossa -- no niin, onhan se luonnollista. Mutt'ei
sinun siksi tarvitse näyttää noin julmalta. Kas tässä, juohan kulaus."
Mies tarjosi hänelle kipposta; furiri otti sen, vilkuili minuun ja
joi.
"No, nuori mies", sanoi hän sitte, "huolitteko tekin? Se on hyvää
viiniä."
"En, kiitos", vastasin minä.
Ympärillämme huudettiin:
"Nyt on sitte lähdettävä -- --"
Mutta toiset sanoivat:
"Älkää toki, odottakaa, tässä täytyy vielä tarkastaa paikkoja."
"Kuulkaahan nyt, toverit", varoitteli furiri "muistakaa olla
ihmisiksi."
"Kyllä, kyllä, ukkoseni", vastasi jonkunmoinen joukon johtaja
kolmikulmainen hattu päässä ja hän vilkutti viekkaasti silmäänsä,
"olkaa huoleti -- -- -- me kyllä kynimme kanan puhtaaksi. Teemme
kaikki siivosti ja säädyllisesti."
Furiri ei vastannut, hän kait häpesi minua.
"Minkäs sille tekee?", puheli furiri jouduttaen kulkuansa saadakseen
toverit kiinni. "Tämä on tavallista sodassa. Eihän sitä voi
nälkäänkään kuolla!"
Luulen, että hän olisi jäänyt myllylle, ellei olisi pelännyt
pääsevänsä putkaan. Olin allapäin, pahoilla mielin ja ajattelin:
Tuollaisia ovat juopottelijat! Heillä voi olla valoisampia hetkiä,
mutta heti kun näkevät viinimaljan, unohtavat he kaikki.
Kello kymmenen tienoissa illalla huomasimme vartiotulia pimeällä
mäellä Gauernitzin kylän oikealla puolella ja vanhan linnan, jonka
muutamista akkunoista tulet tuikkivat. Kauvempana kedolla näkyi
useita nuotiovalkeita.
Yö oli kirkas. Rankkasateen jälkeen oli taivas selkeä. Kun
lähestyimme vartiotulia huudettiin meille:
"Wer da?"
"Ranska!" vastasi furiri.
Sydämeni sykki rajusti, kun ajattelin, että muutaman minuutin
kuluttua saisin nähdä vanhat toverini, jos he vielä olivat elossa.
Joukko vartioväestöä lähestyi jo jonkunmoisesta vajasta aivan
kylän reunasta ottamaan meistä selvää. He tulivat luoksemme.
Vahtipäällikkö, vanha, harmaahapsinen luutnantti käsivarsi siteessä
päällystakin alla, kysyi meiltä, mistä tulimme, minne menimme ja
olimmeko tavanneet kasakka-osastoja matkan varrella. Furiri vastasi
puolestamme kaikkiin kysymyksiin. Upseeri ilmoitti meille silloin,
että Souhamin divisioona oli jo aamulla lähtenyt Gauernitzista;
hän käski meitä seuraamaan itseään, että hän saisi silmäillä
papereitamme. Niin hiljaa kuin suinkin hiivimme tulien ohi, joiden
ääressä noin parisenkymmentä sotamiestä nukkui, kuivuneen lian
peitossa; ei yksikään liikahtanut paikaltaan.
Tulimme vajaan. Siinä oli vanha tiili-uuni, yläpuolella pylväiden
varassa suppilon muotoinen katto kuuden, seitsemän jalan korkeudella
maasta. Siellä oli suuret halkovarastot. Sisällä tuntui oikein
lämpöiseltä. Uuniin oli viritetty valkea ja poltetun saven haju
tulvehti ulos. Huone oli täynnä sotamiehiä, jotka seinään nojaten
nukkuivat seisoaltaan takkavalkean loisteessa. Kiväärit olivat
pystyssä pylväiden nojassa. Olen vieläkin näkevinäni kaiken tämän
edessäni, tunnen suloisen lämpimän virtaavan jäseniini, näen
toverini höyryävine vaatteineen odottavan, että upseeri saisi heidän
marssimiskäskykirjeensä lukeneeksi punertavan loimun valossa.
Ainoastaan muuan vanha, kuiva, ruskeaksi ahavoitunut sotamies oli
hereillä; hän istui jalat ristissä allaan ja paikkaili kenkärajaansa
naskalilla ja havaslangalla.
Upseeri antoi minulle marssimiskäskykirjeeni ja sanoi:
"Saavutatte pataljoonanne huomenna, noin kahden liuen päässä täältä
lähellä Torgauta."
Vanha soturi katseli minua, laski kätensä maahan, ja osoitti minulle,
että siellä vielä oli tilaa ja minä istuuduin hänen viereensä.
Aukaisin reppuni ja vedin jalkaani puhtaat sukat ja Leipzigistä
saamani kengät. Se tuntui suloiselta.
Vanhus kyseli:
"Mihinkä rykmenttiin sinun on mentävä?"
"Seitsemänteen, joka on Torgaussa."
"Mistä tulet?"
"Leipzigin sairaalasta."
"Kylläpä näkyykin", vastasi hän, "olet lihava kuin rovasti. Ovat
syöttäneet sinulle kananpoikasia, jotavastoin me olemme saaneet imeä
sormiamme".
Katselin nukkuvia naapureitani. Hän oli oikeassa. Nämä
rekryyttiraukat olivat vain luuta ja nahkaa, he olivat keltaisia
ja ryppyisiä kuin sotavanhukset; oli käsittämätöntä, että he vielä
pysyivät pystyssä.
Vanhus puheli edelleen hetkisen kuluttua:
"Oletko ollut haavoittunut?"
"Olen, Lützenissä haavoituin."
"Neljä kuukautta sairaalassa", sanoi hän. "Mikä onni! Minä tulen
Espanjasta, minä. Olin luulotellut tapaavani keisarilliset
samallaisina kuin olivat vuonna 1807 -- -- -- lampaita -- -- --
oikeita pieniä lampaita. Mutta, mitä vielä, sanon minä, he ovat
julmempia kuin rosvot. Ja yhä julmemmiksi he tulevat!"
Hän puheli tätä puoliääneen ottamatta huomioon minua ja veteli
havaslankansa päitä aivan kuin suutari konsanaan huulet tiukasti
yhteen puristettuina. Silloin tällöin koetteli hän kenkää
tunnustellakseen, hankasiko sauma hänen jalkaansa. Vihdoin pisti hän
naskalin reppuun, pani kengän jalkaansa ja oikaisihe olkikuvolle
maata.
Olin niin väsynyt, etten mitenkään tahtonut saada unen päästä kiinni,
mutta nukahdin kuitenkin tunnin kuluttua raskaaseen uneen.
Seuraavana päivänä läksin taas matkaan furiri Poitevinin ja kolmen
muun sotamiehen keralla, jotka olivat Souhamin divisioonasta. Ensin
kuljimme mutkaisen Elbe virran vartta noudattavaa tietä. Sataa
tihuutti hiljalleen; tuuli, joka työntyi pitkin jokea pärskytti
vaahtoa aina maantielle saakka.
Olimme marssineet noin tunnin verran, kun furiiri sanoi: "Korvat
auki!"
Hän oli pysähtynyt ja haisteli ilmaa kuin jahtikoira, joka vainuaa
jotain. Kuuntelimme kaikki, mutta emme kuulleet mitään, sillä aallot
pauhaten hyrskyivät rantaa vastaan ja tuuli suhisi puissa. Mutta
Poitevinin kuulo oli tarkistuneempi kuin meidän.
"Tuolla ammutaan", hän sanoi viitaten oikealla kädellä olevaan
metsään. "Vihollinen on ehkä lähelläkin; meidän täytyy järjestää
niin, ettemme juokse suoraan sen kitaan. Viisainta on mennä metsään
ja samota aivan ääneti sen poikki. Metsän toisessa laidassa saanemme
sitte nähdä, mitä on tekeillä. Jos siellä on preussiläisiä tai
venäläisiä, palaamme takaisin heidän huomaamattaan. Jos siellä on
ranskalaisia, jatkamme matkaamme."
Kaikki olivat sitä mieltä, että furiri oli oikeassa, ja minä
ihailin hiljaisesti vanhan juopottelijan viisautta. Menimme metsän
pimentolaan, Poitevin edellä ja me perässä, kiväärit ladattuina.
Kuljimme niin hiljaa kuin suinkin ja aina sadan askeleen päässä
seisahduimme kuuntelemaan. Laukaukset kuuluivat yhä lähempää ja metsä
kaikui vastaan. Furiri virkkoi:
"Ne ovat hajajoukkoja, jotka vakoilevat erästä ratsuväkijoukkoa,
sillä toiset eivät laukaise vastaan."
Se olikin totta. Kymmenen minuutin kuluttua näimme puiden lomitse
pataljoonan ranskalaista jalkaväkeä, joka keitti ruokaansa. Kaukana
harmaalla kentällä oli muutamia kasakkaplutonoita matkalla kylästä
toiseen. Muutamat metsän laidassa vartioivat miehet ampuivat niitä,
vaikkakin ne näyttivät olevan ampumarajan ulkopuolella.
"Niin, nyt olette omienne parissa, nuori mies", sanoi Poitevin
ystävällisesti hymyillen.
Hänellä mahtoi olla mainion tarkat silmät, koska hän saattoi erottaa
rykmentin numeron niin pitkän matkan päästä. Vaikka kuinka olisin
tähystellyt, en nähnyt muuta, kuin muutamia risaisia raukkoja, jotka
olivat niin nääntyneitä ja nälkiintyneitä, että nenä oli käynyt
teräväksi ja korvat törröttivät suurina, kun posket olivat niin
kuopallaan. Heidän nuttunsa olivat niin väljät, että selässä ja
kainalossa oli suuria laskoksia. Noin kurjia haamuja olisi neljäkin
yhteen nuttuun mahtunut. En voi puhuakaan heidän likaisuudestaan, se
oli kerrassaan iljettävää.
Sinä päivänä sain tietää, miksi saksalaiset näyttivät olevan niin
mielissään aina Dresdenissä saamastamme voitosta saakka.
Suuntasimme kulkumme kahden pienen teltan luo, joiden ympäristöllä
kolme, neljä hevosta käyskenteli laitumella syömässä niukkaa ruohoa.
Siellä näin eversti Lorainin, joka kolmannen pataljoonan keralla
oli seisonut Elben vasemmalla rannalla. Hän oli pitkä, laiha,
ruskeaviiksinen mies ja näytti jotensakin tuimalta. Hän rypisti
kulmakarvojaan, kun hän näki meidän tulevan, ja kun näytin hänelle
marssimiskäskykirjettäni, sanoi hän vaan:
"Menkää ja liittykää komppaniaanne."
Lähdin siinä luulossa, että kyllä hyvin tuntisin ainakin muutamia
entisistä tovereistani, mutta Lützenin tappelun jälkeen oli komppania
sulanut komppaniaan, rykmentti rykmenttiin, divisioona divisioonaan,
niin että kun tulin mäen juurelle, jossa krinatyörit olivat, en
tuntenut heistä ainoatakaan. Kun miehet näkivät minun lähestyvän,
vilkasivat he minuun noin salavihkaa ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: "Pitäisköhän tuonkin saada osansa keitosta? Odotahan,
ystäväni, onko sulla repussasi mitään pataan pantavaa."
En kehdannut kysyä, missä komppaniani oli. Muuan kyhmyinen
sotavanhus, jonka nenä oli pitkä ja käyrä kuin kotkan nokka, jonka
kulunut univormu riippui kuin säkki leveillä hartioilla, katsahti nyt
ylös ja näki minut ja sanoi aivan levollisella äänellä:
"Ei, mutta kas, oletko se sinä Juuse? Luulin sinun jo maanneen maassa
neljä kuukautta."
Tunsin taas vanhan Sepeteus ystäväni. Minut nähdessään hän varmaan
tuli liikutetuksi, sillä hän puristi kättäni nousematta seisomaan ja
huudahti:
"Klipfel! Juuse on täällä!"
Toinen sotamies, joka istui seuraavan padan ääressä käänsi päätään ja
sanoi:
"Kas, sinäkö se olet Juuse. Vai niin, ettet sinä olekaan kuollut!"
Ne olivat ainoat tervetuliaishuudahdukset minulle. Kurjuus oli tehnyt
heidät niin itsekkäiksi, etteivät ajatelleet enää muuta kuin omaa
nahkaansa. Sepeteus oli kuitenkin pohjaltaan hyväsydäminen. Hän
kehoitti minua istuutumaan patansa ääreen, katsahti toisiin tuolla
tutunomaisella, kunnioitusta herättävällä tavallaan ja tarjosi
minulle lusikkansa, jonka hän oli pistänyt nuttunsa napinläpeen.
Mutta minä kiitin vaan, sillä olinpa ollut siksi ajattelevainen,
että olin käväissyt ruokatavarakauppiaan luona Risassa ja pistänyt
siellä reppuuni tusinan prinssimakkaroita ja suuren leivän sekä
paloviinapullon. Aukaisin siis reppuni, otin makkarat esiin ja annoin
kaksi Sepeteukselle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Aioin
tarjota myös tovereille, mutta arvaten aikeeni, laski hän kätensä
käsivarrelleni merkitseväisen näköisenä ja sanoi:
"Se, mikä kelpaa syödä, kelpaa myös säästää!" Hän vetäytyi nyt pois
toveripiiristä, ja me söimme ja ryyppäsimme; toiset vilkuilivat
meihin, mutta eivät puhuneet mitään. Klipfel, joka tunsi sipulin
hajun nenäänsä, käänsi päätään ja huudahti:
"Juuse hoi, tulehan syömään padastamme. Ovathan toverit toki
tovereita!"
"Hyvä vaan", vastasi Sepeteus, "mutta minulle ovat prinssimakkarat
parhaimmat toverit; ne ovat aina saapuvilla, kun niitä parhaiten
tarvitsee." Sitte sulki hän itse reppuni ja sanoi: "Säästä nämä,
Juuse! Näin hyvää ateriaa en ole syönyt kokonaiseen kuukauteen. Ole
huoleti, ei kukaan näitä sinulta riistä."
Puolen tunnin kuluttua rummutettiin lähtöön, hajajoukot palasivat ja
kersantti Pinto, joka oli heidän joukossaan, tunsi minut.
"Vai niin", sanoi hän, "olette siis pelastanut nahkanne; se ilahuttaa
minua. Mutta te tulette onnettomana hetkenä. Sota käy huonosti, kovin
huonosti", sanoi hän ravistaen päätään.
Everstit ja pataljoonainpäälliköt nousivat hevostensa selkään,
ja sitte lähdettiin. Kasakat etenivät etenemistään, ja me saimme
kantaa kiväärejämme, miten halusimme. Sepeteus asteli rinnallani
ja kertoi minulle, mitä oli tapahtunut sitte Lützenin tappelun:
ensiksi suurista voitoista Bautzenin ja Wurtzenin luona, peräytyvän
vihollisen reippaasta takaa-ajamisesta ja ilosta, joka valtasi mielet
kun päästiin Berliniin. Sitte aselevosta, jolloin oltiin kauppaloihin
majoitettuina ja vihdoin Espanjasta saapuneista sotavanhuksista.
Ne olivat peloittavia miehiä, rosvoamiseen tottuneita, jotka nyt
opettivat nuoria elämään väestön kustannuksella.
Onnettomuudeksi olivat aselevon jälkeen kaikki liittyneet yhteen
meitä vastustamaan. Kansa inhosi meitä, meidän takanamme revittiin
sillat rikki, meidän pienimmätkin liikkeemme ilmoitettiin
preussiläisille, venäläisille ja toisillekin, ja joka kerta kun
onnettomuus meitä kohtasi, tehtiin -- sensijaan, että meitä olisi
autettu -- meille kaikkea mahdollista kiusaa, mitä ajatella saattaa,
jotta olisimme joutuneet vielä pahempaan pinteeseen. Kaiken
kukkuraksi alkoi pitkällinen sadeaika. Sinä päivänä, jona Dresdenissä
tapeltiin, satoi niin rajusti, että keisarin hattu riippui kahden
puolen olkapäille. Mutta kun voittaa, voi sellaiselle nauraa, silloin
pysyy sateesta huolimatta lämpöisenä ja silloin saa aina jonkun
vaatekappaleen käsiinsä, jonka voi vaihtaa märän sijasta ylleen.
Pahinta on, jos tappelussa häviää: saa peräytyä loassa kintereillään
husaarit, rakuunat ja monet muut, eikä tiedä, nähdessään vartiotulen
kaukana pimeydessä, pitäisikö kulkea edelleen tai seista paikoillaan
rankkasateessa.
Sepeteus kertoi minulle kaikki tarkoin. Hän sanoi, että kenraali
Vandamme, jonka piti estää itävaltalaisia peräytymästä, liiallisessa
kiihkossaan Dresdenin voiton jälkeen oli tunkeutunut jonkunmoiseen
suppilomaiseen pengermäähän Kulmin puolella, ja että ne, jotka me
vasta olimme voittaneet, olivat hyökänneet hänen päälleen oikealta
ja vasemmalta, edestä ja takaa; hänet oli otettu vangiksi ja
hänen kanssaan monta muuta kenraalia, ja hänen armeijaosastonsa
oli hävitetty. Kahta päivää ennen, elokuun 26 päivänä, oli meidän
divisionallemme käynyt jotenkin samoin sekä myöskin 5:nelle,
6:nelle ja 11:nnelle osastoille Löwenbergin kukkuloilla. Meidän
piti nujertaa preussiläiset sillä taholla, mutta kun marsalkka
Macdonald erehtyi johdossa, oli vihollinen yllättänyt meidät eräällä
salatiellä, kun kanuunamme olivat liejuun vajonneet, ratsuväkemme
oli epäjärjestyksessä, eikä jalkaväkemme voinut ampua rankkasateen
tähden; oli puolustauduttu pistimillä, ja kolmannen pataljoonan
oli täytynyt peräytyä preussiläisten tieltä aina Kaltzbach virtaan
saakka. Siellä oli eräs krenatyöri kolhaissut Sepeteusta kiväärin
kolvilla kahdesti otsaan. Virta oli vienyt sekä hänet että kapteeni
Arnoldin mukanaan, sillä Sepeteus oli kietaissut käsivartensa
kapteenin vyötäisille ja molemmat olisivat hukkuneet, ellei kapteeni
onneksi pilkkopimeässä olisi saanut toisella rannalla olevasta
puunoksasta kiinni ja vetänyt siten itseään ja Sepeteusta maalle.
Vaikka verta vuoti nenästä ja korvista, oli Sepeteus sinä yönä
nälästä ja väsymyksestä ja kiväärin kolhauksista puolikuolleena
kävellyt aina Goldberg nimiseen kylään saakka. Eräs puuseppä oli
armahtanut häntä ja oli antanut hänelle leipää, sipulia ja vettä.
Seuraavana päivänä oli koko divisioni toisten osastojen seuraamana
marssinut hajajoukoissa kenttien yli, kukin joukko omin neuvoin ilman
johtoa, sillä kenraalit, marsalkat ja kaikki korkeat upseerit olivat
paenneet peljäten joutuvansa vangeiksi. Sepeteus vakuutti minulle,
että viisikymmentä husaaria olisi voinut saavuttaa heidät, mutta
Blücher ei onneksi ollut päässyt tulvillaan olevan joen yli, niin
että he vihdoin olivat voineet taas kokoontua yhteen Woldassa, jossa
kaikkien osastojen rummut olivat päristäneet rykmentin marssia kylän
kaikilla kulmilla. Siten oli jokainen löytänyt osastonsa.
Onnellisinta koko tässä peräytymisessä oli se, että yliupseerit
yhtyivät meihin vähän etäämpänä, Bruntzlaun tienoilla ihmeissään
siitä, että heillä vielä oli muutamia pataljoonia komennettavanaan.
Näitä kaikkia kertoi minulle toverini, ja hän huomautti myös, ettei
meidän auttaisi luottaa liittolaisiimme, jotka millä hetkellä tahansa
saattaisivat kääntyä meitä vastaan. Hän ilmoitti myös, että marsalkka
Oudinat ja marsalkka Neykin olivat kaatuneet, toinen Gross-Beerenissä
ja toinen Dennewitzissä. Tilamme oli mitä surkuteltavin, sillä
peräytymisretkillämme kuolivat rekryytit tauteihin, väsymykseen
ja kurjuuteen. Vanhat soturit Espanjasta ja Saksasta koiranilmaan
tottuneina olivat ainoat, jotka kestivät nämä vaivat ja vastukset.
"Niin, lyhyesti sanottuna", puheli Sepeteus, "kaikki ovat meitä
vastaan: kansa, alituinen sade ja omat kenraalimme, jotka ovat
kyllästyneet kaikkeen tähän; Toiset heistä ovat herttuoita ja
prinssejä ja istuisivat paljoa kernaammin mukavissa nojatuoleissaan
kuin kuljeskelisivat tässä loassa. Toiset taas, kuten Vandamme
esimerkiksi, tahtoisivat jouduttaa marsalkaksi tulemistaan tekemällä
uhkarohkeita kaappauksia. Meidän, köyhien raukkojen, joilla ei ole
muita tulevaisuuden toiveita kuin tulla raajarikoiksi koko elämämme
ajaksi, meidän talonpoikien ja työläisten, jotka olemme taistelleet
hävittääksemme vanhan aatelin, meidän täytyy uhrata elämämme
luodaksemme uuden aatelisvallan!"
Näin nyt, etteivät köyhimmät ja onnettomimmat aina olleet niitä
tyhmimpiä, ja että kärsimykset terottavat ihmistä selvemmin näkemään
surullisen totuuden. Mutta minä en virkkanut sanaakaan, rukoilin
vaan Jumalaa antamaan minulle rohkeutta ja voimaa kestämään uhkaavia
onnettomuuksia, joista saimme kiittää tehtyjä erehdyksiä ja
vääryyksiä.
Olimme nyt kolmen armeijan välissä, jotka koettivat yhtyä
musertaaksensa meidät yhdellä iskulla: pohjoista armeijaa
komensi Bernadotte, Schlesiassa olevaa Blücher ja Böhmissä olevaa
Schwarzenberg. Väliin luultiin, että me menisimme Elben yli
hyökätäksemme preussiläisten ja ruotsalaisten kimppuun, väliin
taas, että kääntyisimme itävaltalaisia vastaan vuoristoon, niinkuin
viisikymmentä kertaa oli tehty Italiassa ja muualla. Mutta vihollinen
oli vihdoin huomannut sen juonen, ja kun me lähestyimme sitä,
vetäytyi se aina pois. Erittäin huolissamme olimme keisarin vuoksi,
joka luonnollisesti ei voinut yhtaikaa olla Böhmissä ja Shlesiassa,
ja sen vuoksi saimme tehdä inhottavia marsseja edestakaisin.
Sotamiehet eivät toivoneet mitään hartaammin kuin tappelua, sillä
alituinen marssiminen, paljaalla maalla makaaminen, puolinaiset
ruoka-annokset ja syöpäläisvaiva olivat saattaneet heidät
kyllästymään elämäänsä. Jokainen ajatteli: "Kunhan tämä edes jollakin
tavalla loppuisi ... ei tätä ijankaikkisesti kestä!"
Itsekin olin muutaman päivän kuluttua kyllästynyt sellaiseen elämään,
tunsin itseni aivan loppuun kuluneeksi ja laihduin päivä päivältä.
Joka ilta täytyi meidän olla vartiopalveluksessa, sillä muudan
Thielmann niminen roisto yllytti talonpoikia meitä vastaan; hän
seurasi meitä niinkuin varjo, vakoili meitä kaikkialla, vuorilla,
teillä, laaksoissa; hänen armeijaansa kuuluivat kaikki ne, jotka
vihasivat meitä, ja hänellä oli aina kylliksi väkeä.
Siihen aikaan yhtyivät Baijeri, Baden ja Württemberg vihollisiimme,
joten nyt koko Europpa oli meidän kimpussamme.
Vihdoinkin saimme nähdä armeijan kokoontuvan ikäänkuin päätappeluun.
Sensijaan, että olisimme tavanneet Platowin kasakoita ja Thielmannin
seuralaisia kylien ympärillä, näimme nyt kaikkialla husaareja,
jääkäreitä, espanjalaisia rakuunoita, tykistöä ja rakennussotilaita
marssimassa. Satoi kuin saavista: Ne, jotka eivät jaksaneet raahautua
eteenpäin, jäivät istumaan rapakkoon jonkun puun alle kohtaloansa
odottamaan.
Lokakuun 11 p. leiriinnyimme Lauzigin kylän lähellä, 12 p.
Grafenheinichenissä, 13 p. menimme Muldan ylitse, jossa näimme vanhan
kaartin ja La Taur-Maubourgin divisionan hiljalleen menevän sillan
yli. Keisarin sanottiin lähestyvän, mutta meidän täytyi marssia
takaisinpäin Dombrovskin divisionan ja Souhamin armeijakunnan mukana.
Niinä välihetkinä, jolloin sade lakkasi ja himmeä syysaurinko
hetkiseksi välähti pilvien raosta, näimme koko armeijan olevan
marssitilassa, joka suunnalta kokoontui ratsuväkeä ja jalkaväkeä
Leipzigiin päin. Muldan toisella puolella välkkyivät preussiläisten
pistimet; venäläisiä ja itävaltalaisia ei vielä näkynyt, mutta he
olivat varmasti tulossa hekin.
Lokak. 14 p. lähetettiin meidän pataljoonamme tiedusteluretkelle
Achenin kaupunkiin, jonka vihollinen oli vallannut. Meidät otettiin
vastaan kanuunanlaukauksilla ja meidän täytyi pysytellä koko yön
ulkosalla ilman leirivalkeita, sillä vettä satoi lakkaamatta.
Seuraavana päivänä saimme käskyn rientää pikamarssissa divisionaamme.
Kaikki sanoivat, että nyt oli tappelu pian alkava.
Kersantti Pinto sanoi tuntevansa keisarin olevan lähellä. Minä
puolestani en tuntenut mitään, mutta kun näin, että marssimme
Leipzigiin päin, ajattelin: "Jos nyt tulee tappelu, toivoisinpa,
ettei luoti kävisi minuun niinkuin Lützenissä, vaan että saisin vielä
nähdä Katrin."
Seuraavana yönä lakkasi sade; tuhansia tähtiä kimalteli taivaalla, ja
me marssimme yhä eteenpäin. Seuraavana aamuna kello 10 aikaan, juuri
kun olimme pysähtyneet huokaamaan erääseen kylään, jonka nimeä en
muista, kuulimme kaikki ikäänkuin kauheaa etäistä ukkosen jyrinää.
Eversti jäi sitä kuuntelemaan hevosensa selkään ja kersantti Pinto
sanoi:
"Tappelu on alkanut."
Melkein samassa hetkessä nosti eversti miekkansa pystyyn ja huusi:
"Eteenpäin!"
Rupesimme heti juoksemaan, niin että reput, patruunasäiliöt ja
kiväärit leiskuivat ja rapa roiskui, mutta sitä ei nyt kukaan
joutanut muistamaan. Puolen tunnin perästä näimme tuhannen askeleen
päässä edessämme loppumattoman pitkän jonon ruutivaunuja, kanuunoita,
jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Takanamme Dubenin tiellä oli vielä enemmän
väkeä ja kaikki tulivat täyttä laukkaa. Peltojen yli tuli kokonaisia
rykmenttejä täyttä juoksua.
Tiemme päässä näimme Leipzigissä Pyhän Nikolain ja Pyhän Tuomaan
kirkkojen tornien kuvastavan taivaanrannalla. Kaupungin oikealta ja
vasemmalta puolelta kohosi suunnattomia savupilviä, joista salamat
välähtelivät. Jyry kasvoi kasvamistaan. Olimme vielä peninkulman
päässä kaupungista, mutta meidän oli jo vaikea kuulla toistemme
puhetta, ja me katselimme kalpeina toisiamme, ikäänkuin olisimme
tahtoneet sanoa:
"Sepä vasta tappelua!"
Kersantti Pinto huusi:
"Täällä jyrisee pahemmin kuin Eylaussa!"
Hän ei nauranut, eikä Sepeteusta eikä muitakaan naurattanut,
vaan riensimme yhä eteenpäin, ja upseerit huutelivat myötäänsä:
"Eteenpäin! Eteenpäin!"
Niin tyhmiä saattavat ihmiset olla; meitä tosin innostutti
isänmaanrakkaus, vaan vielä enemmän tappelunhalu.
Kello 11 aikaan näimme taistelutantereen Leipzigin edustalla.
Näimme kaupungin kirkontornit, jotka olivat ihmisiä täynnä, ja
vanhat vallit, joilla monta kertaa olin kävellyt Katria muistellen.
Edessämme noin 1,200 -- 1,500 metrin matkalla seisoi kaksi rykmenttiä
punaisia keihäsratsumiehiä ja vähän matkan päässä heistä Parthan
niityllä kaksi rykmenttiä hevosjääkärejä. Näiden rykmenttien
välistä kulkivat Dubenista tulevat kuormastot. Etäämpänä, pienen
kukkulan seudulla, seisoivat Ricardin, Dombrowskin, Souhamin y.m.
divisionat selin kaupunkiin päin. Kanuunoita ja ampumavara-vaunuja
oli parhaillaan lähdössä. Taaempana kukkulalla, erään sillä seudulla
tavallisen tasakattoisen talonpoikaistalon ympärillä loistivat
pääesikunnan univormut.
Se oli reserviarmeija, jota marsalkka Ney komensi. Hänen vasen
sivustansa nojautui Hallen tiellä olevaan Marmontiin ja oikea sivusta
suureen armeijaan, jota keisari itse komensi, niin että meidän
joukkomme olivat suurena kehänä Leipzigin ympärillä. Viholliset,
jotka lähestyivät joka haaralta, koettivat päästä toistensa yhteyteen
ja muodostaa ympärillemme vielä suuremman kehän, jonka keskeen me
jäisimme niinkuin satimeen.
Sillä välin tapahtui kolme kauheaa tappelua samanaikaisesti, yksi
Wachaussa itävaltalaisia ja venäläisiä vastaan, toinen Moskernissa
preussiläisiä vastaan ja kolmas Lindenaun sillalla Lützenin tiellä
kenraali Giulayta vastaan. Niistä sain tiedon vasta myöhemmin, mutta
kunkin tulee kertoa vain sen, minkä itse on nähnyt; sillä tavoin saa
maailma tietää totuuden.