Mitä kaikkea saimmekaan tietää sinä päivänä! Sairaalassa ei viitsi
kysellä mitään. Kun joka aamu näkee viisikymmentä haavoittunutta
saapuvan ja illalla yhtämonta kannettavan paareilla pois, silloin
ajattelee, että sellainen on maailman meno ja sanoo itsekseen:
"Mitäpä merkitsee tämä sadan vuoden kuluttua?"
Mutta kun tulee muualle, nousee mieleen toisellaisia ajatuksia.
Kun näin Hallen pääkadun, vanhan kaupungin, sen makasiinit, sen
porttikäytävät täynnä tavaroita, sen vanhat katot, jotka törröttivät
ulkonevina kuin vajat, sen matalat, kömpelöt vaunut, jotka olivat
tavaroita täyteen sullotut, sanalla sanoen, koko tuon hyörivän
kauppakaupunkilaiselämän, jouduin ymmälle. En ollut koskaan ennen
nähnyt mitään tällaista ja minä ajattelin:
"Tämähän on juuri sellainen kauppakaupunki, jollaiseksi sitä
mielessään kuvittelee: täynnä ahertavia ihmisiä, jotka koettavat
ansaita elantonsa ja koota rikkautta, jossa jokainen pyrkii
kohoomaan, ei toisia vahingoittamalla, vaan työtä tekemällä. Yötä ja
päivää he miettivät, millä keinoin voisivat vaurastuttaa perhettänsä,
mikä ei suinkaan estä kaikkia ihmisiä saamasta keksinnöistä ja
löydöistä etua ja hyötyä. Tämähän on rauhan onnea keskellä kauheata
sotaa!"
Ja sydäntäni vihloi, kun näin haavoittuneiden raukkojen kulkevan käsi
siteessä tai ontua nilkuttavan kainalosauvojensa nojassa.
Mietteisiini vaipuneena seurasin ystävääni Zimmeriä, joka muisti
jokaisen kadunkulman ja sanoi minulle:
"Tuo on Pyhä Nikolainkirkko, tuo suuri rakennus on yliopisto ja tuo
on kaupungintalo."
Hän muisti kaikki, sillä hän oli nähnyt Leipzigin vuonna 1817, ennen
Friedlandin tappelua ja hän sanoi:
"Täällä on aivan samallaista kuin Metz'issä, Strassburgissa tai
missä Ranskan kaupungissa tahansa. Asukkaat ovat suopeita meille.
Vuoden 1806 sotaretken jälkeen osotettiin meille mitä suurinta
ystävällisyyttä. Porvarit kutsuivat meitä kotiinsa päivällisille,
noin kolme neljä kerrallaan. Järjestettiinpä meille tanssiaisiakin
ja meitä kutsuttiin Jenan sankareiksi. Saat nähdä, kuinka he pitävät
meistä. Vaikkapa poikkeisimme kenenkä luo tahansa, otettaisiin
meidät maan hyväntekijöinä vastaan; me olemme nimittäneet heidän
suuriruhtinaansa Sachsenin kuninkaaksi ja me olemme myöskin antaneet
hänelle kelpo kappaleen Puolan maata."
Yhtäkkiä pysähtyi Zimmer erään matalan oven eteen ja huudahti:
"Ei, mutta kas, tuossahan on 'Kultalammas'. Fasadi on toiselle
kadulle päin, mutta me voimme mennä tästä sisään. Tule!"
Seurasin häntä jonkunmoiseen mutkikkaaseen käytävään. Sen kautta
tulimme pian vanhaan pihaan, jota ympäröivät korkeat, rapatut
ristikkorakennukset pienine, lahonneine parvekkeineen, jotka olivat
ylhäällä katonrajassa ja ylinnä tangon päässä olevine tuuliviirineen.
Luulipa melkein olevansa Strassburgin vanhimmissa osissa. Oikealla
oli olutpanimo. Sieltä näkyi rautavanteisia olutammeita mustuneitten
hirsien päällä, keitetyistä humaloista ja ohrista muodostuneita
kasoja ja eräässä nurkassa aimo suuri vääntöpyörä, jota mahdottoman
iso koira veti; sillä nostettiin olutta ylös kaikkiin kerroksiin.
Eräästä Tillynkadun puoleisesta salista kuului lasien ja tinatuoppien
kalinaa ja tämän salin akkunain alla aukeni syvä kellari, jossa
tynnyrintekijän moukariniskut jyskyivät. Hyvän marrasoluen tuoksu
tuntui ilmassa, ja Zimmer ihastuksissaan puheli ympärilleen katsellen:
"Niin, täällähän me olimme, pitkä Ferré, paksu Roussillon ja minä.
Hitto vieköön, Juuse kulta, olipa hauskaa nähdä vielä kerran tämäkin
paikka! Siitä on nyt kuusi vuotta. Roussillon parka jäi ikipäiviksi
Smolenskiin viime vuonna ja pitkä Ferré on kait kotikylässään lähellä
Torelia, sillä hän menetti vasemman jalkansa Wagramissa. Kuinka
tarkoin muistuu mieleen kaikki, kun tässä katselee ympärilleen!"
Hän työnsi erään oven auki ja me astuimme korkeaan saliin, joka oli
täynnä tupakansavua. Kestipä kotvan aikaa, ennenkun tuon harmaan
sumun seasta voin erottaa pitkän rivin pöytiä, joiden ääressä
istui vieraita, useimmilla lyhyt nuttu yllä ja pieni lakki päässä,
toiset taas saksilaisissa univormuissa. He olivat ylioppilaita,
perheitten nuoria poikia, jotka tulevat Leipzigiin opiskelemaan
lakitiedettä, lääketiedettä ja kaikkea, mitä voi oppia oluen juonnin
ja iloisen elämän ohella, jota he omalla kielellään kutsuvat
_Fuchskommers'iksi_. He tappelevat usein jonkunmoisilla miekoilla,
jotka ovat päästä pyöristetyt ja ainoastaan vähän matkaa terotetut,
joten he voivat saada pieniä viiruja kasvoihinsa, kuten Zimmer
kertoo, mutta hengenvaarasta ei ole puhettakaan. Tästä päättäen ovat
ylioppilaat järkeviä miehiä; he tietävät varsin hyvin, että elämä on
kallisarvoinen ja että on parempi elellä muutamia naarmuja naamassaan
kuin menettää henkensä.
Zimmer naureskeli kertoessaan minulle tätä. Kunnian ihailu sokaisi
hänet ja hän sanoi, että yhtä hyvin voisi ladata kanuunoita
keitetyillä omenoilla kuin tapella tällaisilla tylsäpäisillä aseilla.
Astuimme saliin ja näimme ylioppilaista vanhimman -- pitkän, laihan
hontelon, jonka silmät olivat kuopallaan, nenä punotti ja vaalean
kellervään partaan näytti leimansa lyöneen olut, jota siihen vuosien
vieriessä oli valunut -- näimme hänen seisovan pöydällä lukemassa
kuuluvalla äänellä sanomalehteä. Toisessa kädessä oli hänellä pitkä
porsliininen piippu.
Kaikki hänen toverinsa, joiden vaaleat kiharaiset hiukset valuivat
nutunkaulukselle, kuuntelivat olutmaljat koholla. Juuri huoneeseen
astuessamme kuulimme heidän kuorossa huutavan toisilleen:
"_Vaterland! Vaterland_!"
He kilistelivät saksilaisten sotamiesten kanssa ja tuo pitkä hontelo
kumartui myös ottamaan olutmaljaansa; ja oluenpanija, paksu,
harmaahapsinen villapää, latuskanenäinen, pyöreäsilmäinen mies, jonka
posket pullottivat kuin kurpitsat, huutaa kähisi:
"Gesundheit! Gesundheit!"
Tuskin olimme astuneet neljä askelta tupakansavussa, kun jo huoneessa
vallitsi hiljaisuus.
"Heipä hei, toverit", huusi Zimmer, "älkää meistä huoliko, vaan
jatkakaa toki hiidessä lukuanne! Mekin tahdomme mielellämme kuulla
hiukan uutisia."
Mutta nuoret herrat eivät näyttäneet olevan halukkaita noudattamaan
kehotustamme ja iäkäs ylioppilas astui pöydältä lattialle, pani
sanomalehden kääröön ja työnsi sen taskuunsa.
"Se on lopussa", sanoi hän, "se on lopussa."
"Niin, se loppui jo", säestivät toisetkin ja katselivat toisiinsa
merkitsevästi.
Noin pari kolme saksilaista sotamiestä lähti heti ulos huoneesta muka
raitista ilmaa hengittämään ja jäivät sille tielleen.
Lihava isäntä sanoi meille:
"Ette varmaankaan tiedä, että suuri sali on Tillyn kadun puolella?"
"Kyllä me sen tiedämme", vastasi Zimmer, "mutta minä viihdyn paremmin
tässä pienessä. Minulla oli nimittäin ennen vanhaan tapana istua
täällä kahden vanhan toverini kanssa juomassa muutama lasi Jenan
ja Auerstädtin muistoksi. Tämä sali herättää mieluisia muistoja
mieleeni."
"No niin, kuinka vain tahdotte", myönteli oluenpanija, "haluatteko
marrasolutta?"
"Kyllä, pari maljaa ja sanomalehden."
"Tuodaan heti."
Hän kaasi meille pari lasia olutta, ja Zimmer, joka ei mitään
ymmärtänyt, koetti päästä puheisiin ylioppilaiden kanssa, mutta
he pyysivät anteeksi ja menivät tiehensä toinen toisensa jälkeen.
Tunsin ilmassa, että kaikki nämä ihmiset vihasivat meitä ja vihasivat
sitäkin katkerammin, kun eivät uskaltaneet osottaa sitä meille heti.
Sanomalehdessä, joka oli ranskalainen, puhuttiin vaan aselevosta
kahden uuden, Bautzenin ja Wentschenin luona saadun voiton jälkeen.
Saimme tietää, että aselepo oli alkanut kesäkuun 6:na päivänä, ja
että Pragissa jo valmisteltiin rauhansopimusta.
Se ilahutti tietysti minua; toivoin, että ainakin haavoittuneet
lähetettäisiin kotiin. Mutta Zimmer, joka aina oli tottunut
ajattelemaan ääneen, täytti koko salin jutelmillaan. Hän keskeytti
lukuni joka rivillä ja sanoi:
"Aselepo? Mitä me aselevolla teemme? Voitettuamme preussiläiset ja
venäläiset Lützenissä, Bautzenissa ja Wentschenissä pitäisi meidän
tehdä heistä loppu. Olisivatkohan he suoneet meille aselepoa, jos
he olisivat voittaneet meidät? Mutta siinä näet, Juuse, millainen
keisari on, hän on liian hyvä -- hän on aivan liian hyvä! Se hänen
ainoa vikansa onkin. Samoin teki hän Austerlitzin luona ja sentähden
täytyi meidän aloittaa leikki uudelleen. Hän on aivan liiaksi kiltti,
sanon minä. Ellei hän olisi niin ylen hyväntahtoinen, olisi koko
Europpa pian hallussamme."
Hän silmäili ympärilleen oikealle ja vasemmalle vedotakseen toisiin.
Mutta he vilkuivat ilkeästi meihin, eikä kukaan ollut halukas
vastaamaan.
Vihdoin nousi Zimmer.
"Lähtekäämme täältä, Juuse", sanoi hän. "En ymmärrä politiikkaa,
mutta senverran ymmärrän, ettei meidän olisi pitänyt myöntää noille
roistoille aselepoa; koska he kerran rypevät loassaan, olisi meidän
pitänyt jaloillamme sotkea heitä aikalailla."
Kun olimme maksaneet, poistuimme sieltä ja Zimmer puheli.
"En tiedä, mikä noita ihmisiä tänään riivasi. Olimme heille jollakin
lailla häiriöksi."
"Paljon mahdollista", vastasin minä, "he eivät mielestäni näyttäneet
niin hyväntahtoisilta, kuin sinä olit heitä minulle kuvaillut."
"Eivät näyttäneetkään", myönsi hän. "Nykyajan nuoriso ei vedä
vertoja niille ylioppilaille, joita minä tunsin ennen vanhaan. Voipa
sanoa, että he melkein kaiken aikansa elivät kapakassa. He joivat
kaksi- jopa kolmekymmentä olutlasia päivässä, enkä minä voinut
kilpailla moisten pukarien kanssa. Heidän joukossaan oli noin viisi
kuusi sellaista, joita kutsuttiin herroiksi, heillä oli jo harmaa
parta ja he olivat oikein kunnianarvoisen näköisiä. Lauloimme
_Fanfan-la-Tulipeetä_ ja _Roi Dagoberticia_ yhdessä, eivätkä ne nyt
ole suorastaan valtiollisia lauluja. Nämä sitävastoin eivät koskaan
vedä vertoja noille vanhoille ylioppilaille."
Mutta minä olen usein jälkeenpäin mietiskellyt, mitä näimme
mainittuna päivänä ja olenpa vakuutettu siitä, että nämä ylioppilaat
kuuluivat Hyveliittoon (_Tugendbund_).
Kun Zimmer ja minä tulimme takaisin sairaalaan syötyämme maukkaan
päivällisen ja juotuamme kumpikin pullon hyvää, valkoista viiniä
"Viinirypäle"-nimisessä ravintolassa Tillynkadun varrella, saimme
tietää, että meidät vielä samana iltana muutettaisiin Rosenthalin
kasarmiin. Se oli jonkunlainen väliaikainen olopaikka Lützenissä
haavoittuneille, kun he alkoivat parantua. Siellä elettiin kuten
ainakin karnisonipaikalla, aamu- ja iltahuudot toimitettiin ja
sillävälin sai kukin olla vapaudessaan. Joka kolmas päivä kävi
ylilääkäri kierroksellaan ja kun sitte oli tultu täysin terveeksi,
komennettiin kukin lähtöön ja käskettiin yhtymään osastoonsa.
Jokainen voi mielessään kuvitella tilaamme sellaisessa kaupungissa,
kuin Leipzig on. Meitä oli noin tuhannen viisisataa köyhää
raukkaa, yllä harmaat lyyjynappiset kaavut, päässä muodottomat
kukkaisastioitten näköiset päähineet, jalassa alituisesta
marssimisesta lopen kuluneet kenkärajat, olimme kalpeita,
nääntyneitä, useimmat ilman kruunun kolikkoa. Emme juuri hääviltä
näyttäneet näiden ylioppilaiden, näiden rehellisten poroporvareitten,
näiden nuorten, naurunhaluisten naisten rinnalla, jotka kunniastamme
huolimatta näyttivät pitävän meitä kerjäläisinä.
Kaikki toverini kauniit kuvaukset tekivät tilani sitäkin synkemmäksi.
Oli kyllä totta, että meitä entiseen aikaan oli hyvin kohdeltu,
mutta ranskalaiset soturit eivät aina olleet käyttäytyneet
arvollisesti niitä kohtaan, jotka olivat olleet heille kuin veljiä,
ja nyt suljettiin heiltä ovet. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin
käyskennellä aamusta iltaan katselemassa toreja ja kirkkoja ja
silmäillä akkunoista ruokatavarakauppoihin, jotka siinä kaupungissa
ovat erittäin hyvin varustettuja kauppaliikkeitä.
Koetimme kuluttaa aikaamme niin hauskasti kuin mahdollista. Vanhemmat
pelasivat Mustaa Pekkaa ja nuoremmat löivät "viittä lehteä". Leikimme
myös "kissaa ja hiirtä" kasarmin ulkopuolella. Palikka kiinnitetään
lujasti maahan ja siihen on sidottu kaksi nuoraa; hiiri pitää
toisesta nuorasta kiinni ja kissa toisesta. Kummallakin on side
silmillä. Kissalla kapula kädessä ja se koettaa saada hiirtä kiinni,
joka korvat hörössä väistelee kissaa. Niin kiertelevät ja kaartelevat
he varpaillaan ja huvittavat katselijoita sukkelilla tempuillaan.
Zimmer kertoi, että saksalaiset ennen vanhaan tulivat oikein joukolla
katselemaan tätä leikkiä ja että heidän naurunsa kuului neljännes
peninkulman päähän, kun kissan kalikka osui hiireen. Mutta nyt olivat
ajat muuttuneet. Ihmiset menivät ohitse päätään kääntämättä ja turhaa
oli yrittää herättää heidän huomiotaan.
Niiden kuuden viikon aikana, jotka viivyimme Rosenthalin kasarmissa,
kuljeskelimme Zimmer ja minä usein kaupungin ympäristöllä saadaksemme
ajan kulumaan. Menimme Ranstadt nimisen esikaupungin kautta Lützenin
tietä aina Lindenauiin saakka. Kaikkialla näimme siltoja, lampia ja
pieniä, metsäisiä saaria. Söimme sianlihaomelettia "Karppi" nimisessä
ravintolassa ja joimme päälle pullon valkoista viiniä. Nyt ei enää
uskottu mitään velaksi kuten Jenan tappelun jälkeen. Luulenpa, että
isäntämme olisi kiskonut meiltä kernaasti kaksin- tai kolmenkertaiset
hinnat saksalaisen isänmaansa kunniaksi, ellei toverini olisi tiennyt
hintoja yhtä tarkoin kuin kuka saksilainen tahansa.
Illalla, kun aurinko vaipui Elsterin ja Pleissen kaisliston taa,
palasimme kaupunkiin kuunnellen lammikoissa elävien miljardien
sammakoiden surunvoittoista kurnutusta.
Toisinaan seisoimme hiljaa ja nojasimme käsivarret ristissä jonkun
sillan kaidepuuhun ja katselimme Leipzigin vanhoja valleja, sen
kirkkoja, sen huonoja hökkeleitä ja sen linnaa Pleissenburgia, näitä
kaikkia ilta-auringon kimmeltävässä rusohohteessa. Katselimme myös
Elsterin ja Pleissejoen tuhansia haaroja, jotka luikersivat tiheänä
verkkona lukuisain pikku saarien lomitse, ja vesi välkkyili kuin
kulta. Se oli meistä ihana näky.
Mutta, jos olisimme voineet aavistaa, että kerran menisimme näiden
samojen siltojen yli vihollisten kanuunain paukkuessa jouduttuamme
häviölle hirveimmässä ja verisimmässä tappelussa ja että kokonaiset
rykmentit hukkuisivat tuohon veteen, joka nyt ilahutti silmiämme,
luulen, että tämä näky olisi tehnyt meidät sangen murheellisiksi.
Toisinaan seurasimme Pleissen rantoja aina Mark-Kleebergiin saakka.
Sinne oli koko pitkä matka ja vainioilla oli kaikkialla runsaasti
eloa, jota suurella kiireellä korjattiin. Korkeitten elokuormien
päällä istuvat ihmiset eivät näyttäneet meitä huomaavan. Zimmer siitä
aina suuttui, mutta minä hillitsin häntä ja sanoin, että nuo hulttiot
odottivat vaan kelvollista aihetta hyökätäkseen kimppuumme, ja että
meitä muutenkin oli käsketty käyttäytymään siivosti paikkakuntalaisia
kohtaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "mutta voi heitä, jos sota kerran
suuntaa kulkunsa näille seuduille. Me olemme tehneet heille ylen
paljon hyvää -- -- -- -- ja nyt kohtelevat he meitä näin!"
Mutta mikä vielä selvemmin osoitti, kuinka ilkimielistä kansa oli
meitä kohtaan, oli tapahtuma, joka yllätti meidät heti seuraavana
päivänä, kun aselepo oli päättynyt. Mainittuna päivänä kello
yhdentoista tienoissa aioimme mennä uimaan Elsteriin. Kun jo olimme
riisuutuneet, näki Zimmer erään talonpojan, joka tulla tallusteli
Konnewitzin tietä pitkin.
"Kuulehan, toveri", huusi Zimmer, "ei suinkaan tästä ole vaarallista
mennä uimaan?"
"Ei ollenkaan, menkää huoleti vaan", vastasi talonpoika, "se on
mainio uimapaikka."
Zimmer hyppäsi jokeen pahaa aavistamatta ja vaipui viidentoista jalan
syvyyteen. Hän oli oivallinen uimari, mutta hänen vasen käsivartensa
oli vielä heikko. Voimakas virta vei hänet muassaan ennenkuin hän
ennätti tarttua piilipuiden oksiin, jotka riippuivat alhaalla lähellä
vedenpintaa. Jos hän ei etäämpänä olisi sattunut jonkunmoiseen
kahlauspaikkaan, jossa hän sai tukevan jalansijan, olisi hän vajonnut
mutaan, eikä olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt ylös.
Talonpoika oli jäänyt tielle katsomaan, kuinka Zimmerin kävisi.
Kiukku kiehui suonissani ja minä heristin miehelle nyrkkiäni
pukiessani ylleni niin joutuin kuin suinkin, mutta talonpoika nauroi
vaan ja harppasi tiehensä pitkin askelin.
Zimmer oli oikein vimmastunut, hän olisi tahtonut mennä Konnewitziin
saadakseen tuon konnan käsiinsä; mutta se oli, ikävä kyllä,
mahdotonta. Mitenkä olisi voinut löytää miestä, joka piileskelee
kylässä, missä on noin kolme-, neljäsataa taloa? Ja mitäpä me
olisimme hänelle mahtaneet, vaikka olisimme hänet löytäneetkin?
Menimme vihdoin uudelleen uimaan semmoiseen paikkaan, jossa jalka
hyvin ulottui pohjaan, ja kylmä vesi lauhdutti vihaamme.
Paluumatkalla Leipzigiin ei Zimmer puhunut muusta kuin kostosta.
"Koko paikkakunta on meitä vastaan", sanoi hän, "porvarit näyttävät
meille nyreää naamaa, naiset kääntävät meille selkänsä, talonpojat
tahtoisivat hukuttaa meidät, eivätkä ravintoloitsijat usko meille
mitään velaksi, meille, jotka olemme kukistaneet heidät pari kolme
kertaa! Ja tämä kaikki johtuu vain meidän liiallisesta hyvyydestämme:
meidän olisi pitänyt näyttää heille, että me olemme heidän herrojaan!
Me olemme antaneet saksalaisille kuninkaita ja prinssejä, olemmepa
vielä nimittäneet herttuoita, kreivejä ja parooneja sekä antaneet
heille kyliensä mukaisia nimiä, me olemme hankkineet heille
kunnianosotuksia, ja tämä on kiitos kaikesta!
"Sensijaan, että meitä käsketään käyttäytymään siivosti kansaa
kohtaan, pitäisi meille suotaman täysi vapaus heihin nähden ja
silloin muuttuisivat kaikki nuo roistot kokonaan toisiksi, he
olisivat yhtä ystävällisiä kuin vuonna 1806. Pakko on kaikki
kaikessa. Väkisin tehdään meistä rekryyttejä, sillä ellei meitä
pakotettaisi, jäisimme kaikki kotiin. Rekryyteistä tehdään väkisin
sotamiehiä siten, että heille opetetaan sotakuria. Ja väkisin pannaan
sotamiehet tappeluissa voittamaan. Ja silloin antavat ihmiset
sotamiehelle kaikkea, mitä hän haluaa. Ja se on pakon ansio. He
pystyttävät kunniaportteja meille ja kutsuvat meitä sankareiksi
sentähden, että he pelkäävät. Niin se juuri on!"
"Mutta keisari on liiaksi hyväntahtoinen. Ellei hän olisi liiaksi
hyvä, en tänäänkään olisi ollut hukkumaisillani. Jo minun univormuni
näkeminen olisi pannut tuon talonpojan pelkäämään ja estänyt häntä
valehtelemasta."
Näin puheli Zimmer ja minä muistan sen vieläkin varsin hyvin; se oli
elokuun 12 päivänä vuonna 1813.
Kun tulimme takaisin Leipzigiin, näimme ilon säteilevän kaikkien
kasvoista. He eivät sitä ilmaisseet sanoillaan ja puheillaan,
mutta kun porvarit tapasivat toisensa kaduilla, pysähtyivät he ja
puristelivat toistensa käsiä; naiset käyskentelivät kaduilla ja
kävivät toisiaan tervehtimässä, jonkunlainen sisäinen tyydytys loisti
yksin piikojen, renkien vieläpä köyhimpienkin työntekijäin kasvoista.
Zimmer sanoi:
"Näyttääpä melkein siltä kuin saksalaiset olisivat iloissaan."
"Siltä näyttää ja ilonsa on kait kauniin ilman ja elonkorjuun
aiheuttama."
Ilma oli todellakin ihana. Mutta kun tulimme Rosenthalin kasarmille,
näimme upseeriemme seisovan suurella portilla puhellen keskenään
innokkaasti. Vartiat kuuntelivat keskustelua ja ohikulkijat
lähentelivät myös saadakseen keskustelusta osansa hekin. Saimme
tietää, että neuvottelut Pragissa olivat keskeytyneet, ja että
itävaltalaisetkin olivat julistaneet sodan meitä vastaan, joten
vihollisten joukko lisääntyi 200000 miehellä.
Olen sittemmin tullut tietämään, että meitä silloin oli 300000 miestä
520000 vihollista vastassa, ja että vihollistemme joukossa oli kaksi
entistä ranskalaista kenraalia, nimittäin Moreau ja Bernadotte.
Sen on kuka tahansa myöhemmin saattanut lukea kirjoista, mutta me
emme sitä silloin vielä tietäneet ja me olimme varmat voitostamme,
sillä emmehän olleet silloin vielä kertaakaan hävinneet tappelussa.
Yrmeistä katseista emme olleet millämmekään. Porvareista ja
talonpojista ei välitetä sodan aikana; heiltä ei vaadita muuta kuin
rahaa ja ruokatavaroita, joita he aina jakelevat, hyvin tietäen, että
pienimmästäkin vastustuksesta viedään heiltä heidän ainoa penninsäkin.
Seuraavana päivänä oli kenraalitarkastus ja 1200 jotakuinkin
toipunutta haavoittunutta Lützenin tappelusta määrättiin lähtemään
joukkoonsa. He lähtivät komppanioittain aseineen ja tavaroineen.
Toiset suuntasivat kulkunsa Astenburgiin pitkin Elsterin jokivartta,
toiset taas Wurtzeniin enemmän vasemmalle. Zimmerinkin piti päästä
mukaan omasta pyynnöstään. Saatoin häntä kappaleen matkaa portilta
ja niin sanoimme toisillemme liikutettuina jäähyväiset. Minä jäin
kasarmiin, sillä käsivarteni oli vielä liian heikko.
Meitä oli ainoastaan 5 -- 600, siihen luettuna joukko miekkailu- ja
tanssimestareita, sillä heitä riittää kyllä hyvin jokapaikkaan.
Minulla ei ollut erityistä halua päästä heidän tuttavakseen, enkä
voinut muulla itseäni lohduttaa kuin muistelemalla Katria ja
toisinaan entisiä tovereitani Klipfeliä ja Zébédétä, joista en
milloinkaan kuullut sanaakaan.
Se oli synkkää elämää, ihmiset katsoivat meihin nyrpeästi. He eivät
uskaltaneet sanoa mitään, sillä he tiesivät, että Ranskan armeija
oli neljän päivän marssimismatkan päässä sieltä, ja että Blücher
ja Schwarzenberg olivat paljon kauempana. Muuten he kyllä olisivat
repineet silmät päästämme!
Eräänä iltana oli sellainen huhu liikkeellä, että olimme voittaneet
suuressa tappelussa Dresdenin luona. Kauhu valtasi kaikkien mielet ja
kaupunkilaiset pysyttelivät kotonaan jok'ikinen. Minä menin lukemaan
sanomalehtiä "Viinirypäleen" ravintolaan Tillyn kadun varrella.
Ranskalaisia sanomalehtiä oli pöydällä. Ei kukaan ollut niitä avannut.
Mutta seuraavalla viikolla syyskuun alussa näin ihmisten ilmeissä
saman muutoksen kuin sinä päivänä, jona itävaltalaiset olivat
julistaneet meitä vastaan sodan. Ajattelin, että meillä oli mahtanut
olla vastoinkäymisiä ja kuulin myöhemmin, että se olikin totta.
Pariisin lehdet eivät kertoneet siitä mitään.
Elokuun loppupuolelta alkaen oli ollut sateista. Vettä tuli
virtanaan. En poistunut enää kasarmista. Usein istuessani sänkyni
laidalla ja katsellessani akkunastani Elsteriä, joka oikein kiehui
rankkasateessa ja nähdessäni puiden pienillä saarilla kumartelevan
ja huojuvan myrskytuulessa ajattelin: "Voi soturi parat! Toveri
raukkani! Mitähän te nytkin teette? Missä lienette? Ehkäpä maantiellä
tai keskellä taistelutannerta!"
Ja vaikkakin minun oli ikävä, olin kuitenkin mielestäni vähemmän
surkuteltava kuin he. Mutta eräänä päivänä tuli vanha lääkärimme
Tardieu kierrokselleen ja sanoi minulle:
"Käsivartenne on nyt terve. Nostakaa tätä -- kas niin, se on hyvä."
Seuraavana päivänä rummutuksen jälkeen annettiin minun mennä erääseen
huoneeseen, jossa oli sota-asuun kuuluvia vaatekappaleita, reppuja,
patroonataskuja ja jalkineita lukematon joukko. Minulle annettiin
kivääri, kaksi kartuusia patrooneja ja määräys marssia seitsemänteen
rykmenttiin Gauernitziin Elben varrelle. Tämä tapahtui lokakuun
ensimmäisenä päivänä. Meitä lähti noin kahdestatoista viiteentoista
mieheen matkalle. Johtamassa oli eräs furiri 27:stä rykmentistä
nimeltä oli Poitevin.
Matkan varrella erosi meistä milloin yksi milloin toinen mennäkseen
joukkoonsa. Mutta Poitevin, neljä jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä ja
minä kuljimme yhdessä aina Gauernitzin kylään saakka.