Tointuessani olin suuren, pölkkyjen kannattaman vajan perällä. Joku
antoi minulle viiniä ja vettä juoda ja ne maistuivat minusta hyvältä.
Kun aukasin silmäni, näin vanhan, harmaaviiksisen sotamiehen, joka
nosti päätäni ja kallisti pikaria huulilleni.
"No", virkkoi hän ystävällisesti, "voitteko paremmin nyt?"
En voinut olla hymyilemättä hänelle ajatellessani, että vielä olin
elossa. Rintani ja vasen käsivarteni olivat huolellisesti sidotut;
haavaa tosin poltti kuin tulessa, mutta siitä en välittänyt -- sillä
elinhän vielä!
Aluksi katselin suuria, ylhäällä olevia palkkeja, jotka olivat
ristissä toistensa päällä ja tiilikattoa, josta päivä pilkoitti
sisään monesta kohdasta. Kotvasen kuluttua käänsin päätäni ja
ymmärsin olevani suuressa vajassa, jossa oluenpanijat säilyttivät
tynnyreitään ja rattaitaan. Ympärilläni patjoilla ja oljilla
lepäsi haavoittuneita pitkissä riveissä, ja keskellä vajaa, suuren
keittiöpöydän ääressä, seisoi sotilaslääkäri kahden apulaisensa
keralla, paidanhihat ylöskäärittyinä sahaten erään miehen säärtä.
Haavoittunut valitteli. Heidän takanaan oli läjä käsivarsia ja
sääriä, ja ymmärtänette, millaisen vaikutuksen se teki minuun.
Viisi, kuusi jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä antoi haavoittuneille
juotavaa. Heillä oli ruukkuja ja pikareita.
Mutta syvimmän vaikutuksen teki minuun lääkäri, joka paitahihasillaan
sahasi ja leikkeli mistään muusta välittämättä. Hänellä oli suuri
nenä ja posket kuopallaan ja hän torui yhtämittaa apulaisiaan,
jos eivät nämä kyllin nopeaan antaneet hänelle veitsiä, pihtejä
ja siteitä tai eivät heti pesseet verta pois sienellä. Eikä siinä
kuitenkaan vitkasteltu, sillä ei ollut kulunut neljännestuntiakaan,
kun he jo olivat sahanneet poikki kaksi säärtä.
Vajan edustalla olivat suuret vaunut täynnä olkia.
Vastikään oli pöydälle laskettu vähintään kuusi jalkaa pitkä
venäläinen ratsumies, jonka kaulan kuula oli lävistänyt läheltä
korvaa, ja juuri kuin lääkäri pyysi pieniä saksia auttaakseen häntä,
meni toinen lyhyt, paksu ja rokonarpinen ratsuväenlääkäri vajan ohi.
Hänellä oli salkku kainalossa ja hän jäi seisomaan eräitten vaunujen
luo.
"Terve, Forel!" lausui hän iloisesti.
"Kas, tekö täällä, Duchêne?" vastasi lääkärimme kääntyen
tulokkaaseen. "Montako haavoittunutta?"
"Noin seitsemäntoista- tai kahdeksantoistatuhatta."
"Tuhat tulimmaista, niinkö paljon. Miten voitte tänään?"
"Kiitos vaan, olen etsimässä ravintolaa."
Lääkärimme meni puristamaan toverinsa kättä; he puhelivat kaikessa
rauhassa ja sillä välin heidän apulaisensa ottivat kulauksen viiniä
ja venäläinen pyöritti silmiään tuskasta irvistellen.
"Katsokaa, Duchêne, menette vaan tätä katua -- ravintola on
vastapäätä kaivoa tuolla, näettekö?"
"Kyllä."
"Tuolla vastakkaisella puolella."
"Kiitos."
Toinen meni ja lääkärimme huusi vielä hänen jälkeensä:
"Hyvää ruokahalua, Duchêne!"
Sitte palasi hän venäläisen luo, joka odotti häntä, ja leikkasi
aluksi kaulaan haavan, joka ulottui niskasta olkapäähän. Hän
työskenteli tuiman näköisenä ja virkkoi apulaisilleen:
"No, herraseni, saatteko mitään aikaan?"
"Venäläinen valitteli tietysti, mutta siitä ei lääkäri välittänyt.
Viimein heitti hän luodin maahan, pani haavan siteeseen ja sanoi:
"Viekää hänet pois!"
Venäläinen nostettiin pöydältä, sotamiehet laskivat hänet
olkipatjalle toisten joukkoon ja seuraava kannettiin esiin.
En milloinkaan olisi voinut aavistaa, että maailmassa tapahtuisi
tällaisia asioita, mutta näinpä paljon muutakin, jota en milloinkaan
voi unohtaa.
Noin kuudennella tai seitsemännellä patjalla minusta istui
vanha korpraali jalka siteessä. Hän vilkutti silmäänsä ja sanoi
naapurilleen, jolta oli vast'ikään sahattu käsivarsi:
"Rekryytti, katsohan läjään, löisinpä vetoa siitä, ettet tunne siinä
käsivarttasi."
Toinen, joka oli kovasti kalpea, mutta oli kuitenkin kaiken aikaa
pysynyt tyynenä, katsoi -- -- ja pyörtyi melkein heti.
Silloin korpraali ratkesi nauramaan sanoen:
"Hän tunsi kuitenkin omansa lopuksi ... se on tuo, jossa on pieni,
tatuerattu kukka. Se tekee aina saman vaikutuksen."
Hän ihaili omaa huomiokykyään, mutta ei kukaan yhtynyt hänen
nauruunsa.
Alinomaa haavoittuneet huusivat:
"Vettä!"
Kun yksi alkoi, noudattivat toiset esimerkkiä. Vanha sotamies
oli luultavasti suostunut minuun, sillä joka kerta, kun hän meni
ohitseni, ojensi hän minulle pikaria.
Vajassa en maannut tuntia enempää. Kymmenkunta korkeaa heinävaunua
oli asettunut ensimmäisten vaunujen taakse. Muutamia seudun
talonpoikia samettinutuissa, mustassa huopahatussa ja ruoska olalla
seisoi odotellen ohjakset kädessä. Kotvasen kuluttua saapui osasto
husaareja, kersantti astui maahan ja meni vajaan sanoen:
"Anteeksi, herra tohtori, mutta minua on komennettu kuljettamaan
kaksitoista vaunullista haavoittuneita Lützeniin. Täältäkö ne ovat
vietävät?"
"Täältä", vastasi lääkäri.
Ja niin ruvettiin heti kuormittamaan ensimmäistä vaunua.
Talonpojat ja kiertävät sotilaat antoivat meille vielä ryypyn viiniä,
ennenkuin nostivat meidät vaunuihin.
Heti kun ensimmäiset vaunut olivat kuormitetut, ajettiin niillä
kappaleen matkaa ja toiset vaunut tulivat edellisten paikalle. Minä
sain paikkani kolmansissa vaunuissa. Istuin oljissa etummaisessa
rivissä ja vieressäni oli muuan rekryytti 29:nnestä rykmentistä. Mies
oli menettänyt oikean käsivartensa. Takanamme makaavista oli yksi
menettänyt jalkansa, toiselta oli pää haljennut ja kolmannen leukaluu
oli murskaantunut.
Yllemme oli puettu pitkät sotilasnuttumme, mutta siitä huolimatta
ja vaikka aurinko paistoi, vilutti meitä siihen määrään, ettei
nostettujen kauluksien yläpuolelta näkynyt muuta kuin nenännipukka,
sotilaslakki tai side. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Kullakin oli
tarpeeksi asti omista ajatuksistaan.
Tuon tuostakin kävivät jääkylmät väristykset läpi ruumiini ja heti
seurasi polttava kuumuus, joka tunki silmienkin sisään. Se tiesi
kuumeen tuloa. Mutta lähtiessämme Kayasta, oli tilani vielä jotenkin
siedettävä, sillä näin silloin vielä kutakuinkin selvästi, vasta
myöhemmin lähestyessämme Leipzigiä tunsin olevani oikein huono.
Vihdoinkin olimme kaikki kuormitetut ajopeleihin. Ne, jotka tulivat
omin neuvoin toimeen, olivat etummaisissa vaunuissa, toiset makasivat
perimmäisissä vaunuissa; ja niin sitä lähdettiin. Husaarit, jotka
ratsastivat rinnallamme, puhelivat tappelusta, polttelivat ja
laskivat leikkiä meihin katsahtamatta.
Kun kuljimme läpi Kayan, näin sodan hävityksen kauhuineen. Kylä oli
yhtenä raunioröykkiönä. Katot olivat romahtaneet sisään, jokunen
rakennuksen pääty törrötti vielä pystyssä; lankut ja laudat olivat
murtuneet, nähtiin pieniä makuuhuoneita alkooveineen, ovineen ja
portaineen. Ihmisparat, vaimot, lapset ja ukot, hapuilivat ja
kuljeskelivat epätoivoissaan edestakaisin huoneissa. He kiipesivät
ylös ja alas aivan kuin ilmassa olevilla telineillä.
Toisinaan nähtiin ylinnä pieni huone muureineen ja huoneessa pieni
kuvastin, jonka yläpuolelle oli ripustettu kimppu puksipuun oksia.
Siellä oli asunut nuori tyttö, ennenkuin sota oli ulottunut tänne
asti.
Voi, kukapa olisi voinut aavistaa, että tämänkin onnen hävittäisi
ihmisten paljoa kauheampi menettely, kuin on raivoava myrsky tai
taivaan viha.
Raunioiden keskellä eläinraukatkin näyttivät hyljeksityiltä.
Kyyhkyset etsivät pesäänsä, härät ja vuohet talliaan. Ne
kuljeskelivat pitkin kujia, ammuivat ja määkivät surkeasti. Kanat
olivat lentäneet ylös puiden oksille istumaan ja joka paikassa näkyi
luotisateen jälkiä.
Viimeisen kokoonromahtaneen rakennuksen ovella istui harmaahapsinen
ukkovanhus pieni lapsi sylissä, synkästi katsellen jälkeemme. Näkikö
hän meidät? En tiedä, mutta syvät vaot hänen otsassaan ja silmäin
synkkä katse kuvastivat epätoivoa. Kuinka monta vuotta hänen oli
täytynyt tehdä työtä, kuinka säästäväinen olla ja kuinka paljosta hän
oli saanut kieltäytyä hankkiakseen itselleen tyynen ja huolettoman
elämän ehtoon! Nyt oli kaikki hävitetty. Hänellä ja pienokaisella ei
ollut kattoa päänsä päällä.
Ja nuo pitkät hautarivit, joissa koko seudun väestö kuumeentapaisesti
työskenteli estääkseen ruton sukupuuttoon nielemästä koko ihmiskuntaa
-- heidätkin näin Kayan kukkulalta ja kauhulla käänsin heistä
katseeni. Näin nuo mahdottomat haudat, joihin peitetään kuolleet,
venäläisiä, ranskalaisia ja preussiläisiä sekaisin -- sellaisina
kuin Jumala oli heidät luonut, ennenkuin univormut ja höyhentöyhdöt
erottivat heidät toisistaan hallitsevain eduksi. Tuolla he makaavat
sylitysten, ja jos heidän sielunsa elää ruumiin kuoleman jälkeen,
kuten toivottava on, antavat he anteeksi toisilleen ja rakastavat
toisiaan kiroten niitä rikoksellisia, jotka monta vuosisataa ovat
estäneet heitä olemasta veljiä ennen kuolemaa!
Mutta säälittävimmät ovat kuitenkin nuo haavoittuneet raukat,
joita kuletettiin pitkissä vaunuriveissä -- nuo onnettomat,
joita päiväilmoituksessa mainitaan olevan vähemmän, kuin heitä
todellisuudessa onkaan, ja joita sairaaloissa, kaukana rakkaista
omaisistaan kuolee kuin kärpäsiä, samalla kuin kanuunat jyrisevät
ja kiitosvirsiä veisataan temppeleissä ilon osoitukseksi tuhanten
surmasta.
Tultuamme Lützeniin oli kaupunki niin täynnä haavoittuneita, että
meidän vaunumme komennettiin lähtemään Leipzigiin. Kaduilla näkyi
ainoastaan onnettomia, puolikuolleita ihmisiä, joita makasi oljilla
pitkissä riveissä rakennusten seinävierustoilla. Runsaan tunnin
kuluttua tulimme erään kirkon luo, jonne joukostamme jätettiin 15-16
miestä, jotka eivät jaksaneet mitenkään kauempaa ajaa.
Syötyään ja juotuaan eräässä ruokapaikassa torin kulmassa kersantti
ja hänen miehistönsä nousivat taas hevosien selkään, ja me jatkoimme
matkaamme Leipzigiin.
Nyt en enää kuullut enkä nähnyt mitään, korvani humisivat, en
erottanut ihmisiä enkä puita toisistaan ja sanoin-kuvaamaton jano
vaivasi minua.
Moniaat haavoittuneista olivat jo pitkät ajat hourineet ja huutaneet;
he puhuivat äidistään, yrittivät nousta hyppäämään vaunuista tielle.
En tiedä, teinkö samoin, mutta heräsin kuin tuskallisesta unesta,
kun kaksi miestä tarttui minua jalkoihin ja käsivarret vyötäisilläni
kantoivat minut pimeän torin poikki. Tähdet tuikkivat taivaalla ja
tulet loistivat suuresta talosta, joka mahtavana kuvastui taivasta
vastaan. Se oli Hallen, Leipzigin esikaupungin sairaala.
Miehet nousivat ylös kiertoportaita. Ylhäällä astuivat he
suunnattoman suureen saliin, jossa oli kolme salin toisesta päästä
toiseen ulottuvaa sänkyriviä aivan lähetysten ja minut laskettiin
yhdelle vuoteelle. Sitä kiroilemista, kirkunaa ja valitusta! Täällä
oli satoja haavoittuneita kovassa kuumeessa. Akkunat olivat auki ja
pienten lyhtyjen kynttilät liehuivat ilmanvedossa. Sairaanhoitajia
ja lääkäreitä juoksi edestakaisin suurissa, kainalon alta sidotuissa
esiliinoissa. Alla olevista saleista kuuluva kumea sorina, ihmisten
juoksu portaissa, uudet tulokkaat, jotka ajoivat torin poikki,
ajurien huudot, ruoskanläimäykset ja hevosten kavioiden kopse --
minua huumasi ja pyörrytti moinen humu.
Kun minua riisuttiin tunsin ensi kerran niin sietämätöntä tuskaa
hartiassani, ett'en voinut olla huutamatta. Samassa tuli lääkäri
torumaan, kun minua ei pidelty kyllin varovasti. Muuta en muista
siitä yöstä, sillä olin tiedottomuuden tilassa. Huusin Katria, herra
Guldenia ja Kreetta-tätiä, niin kertoi minulle naapurini, muuan
vanha, hevosväkeen kuuluva soturi, jota houreeni estivät nukkumasta.
Vasta seuraavana aamuna kello kahdeksan tienoissa, jolloin
hartioitani ensi kerran sidottiin, näin selvemmin salin.
Herätessäni oli tusina lääkäreitä ääressäni. Lihavanpuoleinen herra,
jota kutsuttiin parooniksi, irrotti siteeni. Apulaislääkäri seisoi
vuoteen jalkopuolessa kädessä malja lämmintä vettä. Ylilääkäri tutki
haavani, toiset olivat etukumarassa kuullakseen, mitä hän sanoisi.
Hän puheli heidän kanssaan vähän aikaa, mutta muuta en kuullut, kuin
että luoti oli mennyt ulos takaa. Huomasin hänen ymmärtävän asiansa,
sillä kun preussiläiset olivat ampuneet ylöspäin yli puutarhanmuurin,
oli luodinkin täytynyt mennä ylöspäin. Hän pesi itse haavan ja pani
sen siteeseen tuokiossa, niin ettei hartiani voinut liikahtaa. Ja nyt
oli kaikki kunnossa.
Minun oli paljon parempi olla kuin ennen. Kymmenen minuutin kuluttua
tuli sairaanhoitajatar ja puki tottuneesti puhtaan paidan ylleni, se
ei koskenut vähääkään.
Ylilääkäri oli jäänyt seisomaan viereisen vuoteen ääreen.
"Joko taas olet täällä, ukkoseni?"
"Olen kun olenkin, herra parooni", vastasi ratsumies ylpeänä siitä,
että ylilääkäri tunsi hänet. "Ensi kerran haavoituin Austerlitzin
luona karteessilaukauksesta, toisen kerran Jenan luona ja kolmannen
kerran Smolenskin luona kahdesta painetin pistoksesta."
"Kyllä muistan, kyllä muistan", vastasi ylilääkäri liikutettuna, "ja
mistä syystä nyt olet täällä?"
"Kolmesta miekansivalluksesta, jotka sain vasempaan käsivarteeni
puolustaessani kanuunaani preussiläisiä husaareja vastaan."
Ylilääkäri astui lähemmä, irroitti siteen, ja minä kuulin hänen
kysyvän ratsumieheltä:
"Tietysti olet saanut kunniamerkin?"
"En, herra parooni."
"Mikä on nimesi?"
"Kristian Zimmer, konstaapeli toisessa ratsuväkirykmentissä."
"Hyvä."
Hän sitoi haavat ja poistuessaan hän vihdoin sanoi:
"Hyvä tulee."
Mennessään hän puheli toisten kanssa ja tehdessään kierroksensa hän
antoi määräyksiään sairaanhoitajattarille ja poistui sitten.
Vanha ratsumies oli ihastunut, ja kun minä hänen nimestään päättäen
otaksuin hänen olevan Elsassista kotoisin, rohkaisin mieleni ja
puhuttelin häntä omalla kielellämme, joka häntä ilahutti entistä
enemmän. Hän oli kolmen kyynärän pituinen roikale, suurinenäinen ja
punaviiksinen. Hän aivan ihmetteli, kun häntä puhuteltiin Elsassin
murteella, ja luulenpa, että hän olisi ollut valmis antamaan
minulle mitä tahansa, jos olisin sitä pyytänyt Elsassin murteella.
Mutta nyt hän ei voinut antaa minulle muuta, kuin niin voimakkaita
kädenpuristuksia, että sormeni nitisivät hänen kourissaan. Hän kutsui
minua Juusoseksi, joksi minua nimitettiin kotona Pfalzburgissakin, ja
sanoi:
"Juusonen, kavahda nauttimasta kaikkia lääkkeitä, joita sinulle
tarjotaan. Ei auta niellä muuta, kuin minkä entuudestaan tuntee. Mikä
ei tuoksua hyvälle, on kelvotonta. Jospa he joka päivä antaisivat
meille pullon Rheinin viiniä, parantuisimme piankin, mutta paljon
halvemmaksi tulee, kun he turmelevat vatsamme vedellä, jossa on
keitetty kourallinen rikkaruohoja."
Kun pelkäsin kuumetta ja kaikkia, mitä näin ympärilläni, näytti hän
loukkaantuneelta ja sanoi:
"Oletko hullu, Juuse, mitäs turhia pelkäät? Eivät tällaiset miehet
asetu sairashuoneeseen kuolemaan. Ei, ei, älä sellaista ajattelekaan."
Mutta eivät hänen sanansa auttaneet; joka aamu kun lääkärit tulivat,
löysivät he seitsemän kahdeksan kuollutta. Toisten kuume yleni,
toisten aleni, mutta kaikki he joutuivat ruumispaareille, joita
sairaanhoitajat kantoivat hartioillaan; niin että lopuksi en tiennyt,
oliko parasta olla kuuma vai kylmä.
Zimmer sanoi: "Kaikki se, Juuseni, tulee noista hiton rohdoista,
joita lääkärit keksivät. Näeppäs tuotakin pitkää ja laihaa tohtoria!
Hän voi kehua ottaneensa hengen useammalta ihmiseltä kuin mikään
kanuuna; hän on niin sanoakseni aina ladattu luodeilla ja sytytin
on hänellä myötäänsä kytemässä. Ja tuokin mustanpuhuva tohtori? Jos
olisin keisari, lähettäisin hänet preussiläisten ja venäläisten
pariin; hän tappaisi enemmän vihollisia kuin kokonainen armeijakunta."
Olisin nauranut hänen pilapuheelleen elleivät paarinkantajat taaskin
olisi kulkeneet ohitseni.
Kolmen viikon kuluttua oli rikkoontunut lapaluuni kasvanut jo melkein
kiinni, molemmat haavat paranivat vähitellen, enkä tuntenut tuskia
juuri ensinkään. Zimmerin saamat miekanhaavat paranivat myöskin.
Saimme joka aamu hyvää lihalientä, joka meitä vahvisti ja iltasin
palasen häränlihaa ja puoli lasillista viiniä. Jo tämän näkeminen
teki meidät iloisiksi ja tulevaisuus kajasti meille ruusunpunaisena.
Nyt saimme jo käyskennellä sairashuoneen takana olevassa suuressa
puutarhassa, jossa kasvoi paljon vanhoja jalavia. Siellä istuimme
penkeillä puiden varjossa tai kävelimme käytävillä niin kuin mitkäkin
pomot harmaissa sotilaskaavuissamme, yömyssy päässä.
Oli ihana vuodenaika. Katseltavaksemme tarjoutui Parthajoki ja sen
poppeleita kasvavat rannat. Joki purkaa vetensä kaarrellen pitkin
sinisin mutkin vasemmalle, Elsteriin. Samalla taholla kasvaa laaja
pyökkimetsä ja sen editse kulkee kolme neljä vaaleata maantietä,
jotka poimuttelevat kokonaisten viljavainioiden, kaura- ja
ohrapeltojen ja humalistojen halki, sanalla sanoen, kaikki oli niin
kaunista kuin ajatella saattaa ja kauneinta oli silloin, kun kaikki
nämä vainiot auringon kultaamina aaltoilivat tuulessa.
Kesäkuu oli helteinen ja ennusti hyvää vuodentuloa. Monasti
katsellessani tuota kaunista maisemaa muistui mieleeni Pfalzburg, ja
silloin purskahdin itkuun. Mutta Zimmer sanoi:
"Ihmettelenpä tosiaankin mitä hittoa sinä, Juuse, oikein itket?
Olemmehan pelastuneet haavakuumeesta ja jalkamme ja kätemme olemme
saaneet pitää, jota vastoin sadat muut ovat ne menettäneet, istumme
kaikessa rauhassa penkillä puitten siimeksessä, saamme lihalientä,
lihaa ja viiniä, saammepa vielä polttaakin, jos meillä vain on
tupakkaa, etkä kuitenkaan ole tyytyväinen. Mikä sinua oikeastaan
vaivaa?"
Silloin kerroin hänelle rakastavani Katria, kerroin käynneistäni
Quatre-Ventsissä, kerroin ihanista toiveistamme ja naimisaikeistamme,
sanalla sanoen, kuvailin hänelle koko tuon onnellisen ajan, joka nyt
oli vain paljas unelma. Hän kuunteli kertomustani poltellen piippuaan.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi, "surullista tämä kaikessa tapauksessa
on. Ennen vuoden 1798 arvannostoa olin minäkin kihloissa erään
tytön kanssa kotikylästä. Hänen nimensä oli Margareetta, ja minä
rakastin häntä kuin silmäterääni. Olimme luvanneet pysyä toisillemme
uskollisina, eikä päivääkään kulunut koko Zürichin sotaretkellä,
etten olisi Margareettaa muistellut."
"Kun sitten ensi kerran pääsin lomalle ja lähdin kotiin, niin mitä
kuulin? Että Margareetta oli jo kolme kuukautta sitten vihitty erään
Passauf-nimisen suutarin kanssa kotikylästäni."
"Voit ymmärtää, Juuse, kuinka se koski minuun. Kaikki musteni
silmissäni, olisin tahtonut lyödä sirpaleiksi kaikki ympärilläni
ja saatuani tietää, että Passauf oli 'Kruununhirven' kapakassa,
pyyhkäsin suoraa päätä sinne katsahtamatta oikeaan tai vasempaan.
Tultuani sinne, tunsin hänet heti. Hän istui pöydän ääressä akkunan
luona olutta juoden ja naureskellen neljän muun rentun kanssa. Menin
heidän luokseen ja silloinkos hän rupesi elämöimään. Hän kirkui: 'Ei,
mutta nähkääs, Kristian Zimmeriä! Mitä kuuluu, Kristian? Terveisiä
paljon Margareetalta!' Ja samalla hän siristi silmiään. Sieppasin
kipposen kouraani, sivalsin sillä häntä kalloon niin, että astia
halkesi ja huusin: 'Passauf, anna hänelle tämä ja sano, että se on
häälahjani.' Kaikki muut kävivät tietysti minuun käsiksi; löin paria
kolmea heistä oluthaarikalla, sitten hyppäsin pöydälle, pistin jalat
akkunasta ulos ja loikkasin alas torille."
"Mutta kun hyvin olin päässyt kotiini äidin luo, tuli poliisi ja
vangitsi minut viranomaisten käskystä. Sidottuna panivat he minut
rattaille ja veivät rykmenttiini Strassburgiin. Kuusi viikkoa sain
istua putkassa ja olisinpa joutunut kaleeriorjaksi, ellemme silloin
olisi menneet Rheinin yli ja marssineet Hohenlindeniin. Majuuri
Courtaud sanoi minulle: 'Voit syystä kerskua osaavasi tähdätä
paikalleen, mutta jos vielä toiste sivallat oluthaarikalla ihmisiä
kalloon, ei sinun hyvin käy, sen sanon sinulle jo etukäteen. Kuka nyt
sillälailla tappelee, senkin tappelupukari? Mitä me miekalla teemme,
ellemme käytä sitä ja niitä sillä kunniaa kotonamme?' En osannut
siihen mitään sanoa."
"Silloin lähti minusta naimahalu. Älä puhu minulle sotamiehestä,
joka muistelee vaimoaan. Se on kurjinta kaikesta. Ota huomioos
naineet kenraalit. Sotivatko he niinkuin ennen? Ei, he ajattelevat
vain yhtä, sitä nimittäin, miten rikastuisivat ja saisivat elellä
mukavasti kotona palatseissaan herttuattarien ja pienien herttuoiden
seurassa. Iso-isäni, Yéri, metsänvartija sanoi aina, että hyvän
metsäkoiran tulee olla laiha ja luulenpa, että sama on asianlaita
kunnon kenraalien ja urhoollisten sotilaittenkin suhteen. Me emme
milloinkaan saa muuta kuin vanhan, tavallisen ateriamme, mutta
kenraalit lihoovat ja se on hyvien kotipäivällisten ansio."
Näitä puheli Zimmer sydämmellisellä vilpittömyydellään, mutta siitä
eivät surulliset ajatukseni haihtuneet.
Heti, kun kykenin jalkeille, kiiruhdin kirjeellisesti ilmoittamaan
herra Guldenille, että olin eräässä Leipzigin etukaupunkien
sairaalassa parantelemassa lievästi haavoittunutta käsivarttani ja
vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, sillä minä
paranin päivä päivältä. Pyysin häntä näyttämään kirjeeni Katrille ja
Kreetta-tädille, jotta se huojentaisi sitä levottomuutta, jota tämä
kauhea sota heille tuotti. Sanoin hänelle myös, että suurin iloni
olisi saada tietoja kotoa ja kaikilta rakkailtani.
Siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut rauhaa enää. Joka aamu odotin
vastausta, ja kun sairaalassamme jaettiin pari-, kolmekymmentä
kirjettä, joista minä en saanut ainoatakaan, oli sydämeni pakahtua.
Menin ulos puutarhaan ja itkeskelin siellä ääneen. Siellä oli pimeä
nurkka, jonne heitettiin rikkonaiset porsliinikappaleet, hyvin
varjoisa paikka, josta pidin eniten siksi, etteivät sairaat koskaan
tulleet sinne. Siellä istuin usein vanhalla, sammaltuneella penkillä
unelmiini vaipuneena. Synkeitä ajatuksia ajelehti mielessäni,
luulottelinpa vielä, että Katri oli hyljännyt minut Ja unhottanut
lupauksensa ja ajattelin: Voi, jospa et olisikaan enää vironnut
Kayassa! Silloin olisi nyt kaikki lopussa. Miksi eivät jättäneetkään
minua oman onneni nojaan? Se olisi ollut parempi kuin näin kauheat
kärsimykset.
Olin jo joutunut sellaiseen tilaan, etten olisi tahtonutkaan tulla
enää terveeksi. Silloin kuulin eräänä aamuna monien muiden nimien
joukossa huudettavan Juuse Berthaa. Ojensin vain käteni saamatta
sanaakaan suustani ja minulle annettiin suuri kirje, jonka kuoressa
oli monen monta postileimaa. Tunsin siinä herra Guldenin käsialan ja
kalpenin.
"Kas vaan", naureskeli Zimmer, "tulipa se kuitenkin vihdoin viimein."
Minä en vastannut. Puin vaatteet ylleni, pistin kirjeen taskuuni ja
menin puutarhaan, vanhaan, tavalliseen piilopaikkaani saadakseni
lukea rauhassa.
Avattuani sen näin ihan ensiksi pari kolme pientä omenankukkaa,
jotka otin heti käteeni ja sitte postiosotuksen, johon herra Gulden
oli kirjoittanut muutaman sanan. Mutta mikä minua liikutti enemmän
kuin kaikki muu yhteensä ja pani koko olentoni kiireestä kantapäähän
vapisemaan, oli Katrin käsiala, jota katselin samein silmin,
voimatta sitä lukea, sillä sydämeni pampatti liian rajusti.
Vihdoin rauhoituin kuitenkin senverran, että sain kirjeen verkalleen
luetuksi. Silloin tällöin keskeytin lukuni hetkiseksi tullakseni
oikein vakuutetuksi siitä, etten nähnyt unta, vaan että rakas Katrini
todella oli minulle kirjoittanut.
Tämän kirjeen olen säilyttänyt, koska se niin sanoakseni pelasti
henkeni, ja tässä se nyt on juuri sellaisena kuin sain sen 8 päivänä
kesäkuuta vuonna 1813.
"Rakas Juuseni!
Kirjoitan tämän kirjeen, sanoakseni sinulle ennen kaikkea, että
rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja etten milloinkaan
tule pitämään kenestäkään muusta kuin ainoastaan sinusta.
Suurin suruni on se, että tiedän sinun haavoittuneena makaavan
sairaalassa ja etten minä saa olla sinua hoitamassa. Se on
suuri suru. Rekryyttien lähdöstä saakka ei meillä ole ollut
rauhan rahtusta. Äiti suuttui minuun ja sanoi houkaksi, kun
itkin yötä päivää, mutta hän itki itse juuri yhtä paljon
istuessaan iltasin yksin takan ääressä. Sen kyllä kuulin ylhäältä
ullakkokamaristani. Lopulta kohdisti hän kiukkunsa Pinacleen, kun
ei enää uskaltanut käydä torilla, sillä Pinaclella oli vasara
kopassaan.
Mutta suurin surumme, Juuse, oli se, kun saimme kuulla
kerrottavan suuresta tappelusta, jossa tuhansia ja taas tuhansia
oli kaatunut tantereelle. Tuskin tiesimme, vieläkö elimme vai
olimmeko kuolleet, äiti juoksi joka aamu postiin, sillä minä en
päässyt vuoteestani ylös. Vihdoinkin tuli kirjeesi. Nyt olen
jo terveempi, sillä nyt voin jo itkeä ja kiitän Jumalaa, joka
pelasti henkesi!
Kun muistelen, Juuse, kuinka onnellisia olimme ennen, kun sinä
tulit joka sunnuntai ja me istuimme aivan hiljaa toistemme
vieressä, emmekä ajatelleet mitään! Voi, me emme ymmärtäneet,
kuinka onnellisia me olimme, emme tienneet, miten meille kävisi,
mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Kunhan sinä vaan tulisit
terveeksi, että voisimme toivoa saavamme olla vielä kerran
yhdessä niinkuin ennen!
Paljon puhutaan rauhasta, mutta meitä ovat niin monet
onnettomuudet kohdanneet ja keisari Napoleon pitää niin paljon
sodasta, ettei voi olla varma mistään.
Ainoa iloni on tieto siitä, ettei haavasi ole vaarallinen ja että
vielä rakastat minua. Voi, Juuse, minäkään en osaa muuta sanoa,
kuin että rakastan sinua ainiaan ja tiedän myös, että äitikin
pitää sinusta kovin paljon.
Nyt tahtoo herra Gulden kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja
minä lähetän sinulle siis tuhannet suukkoset. -- Täällä ovat
ilmat erittäin kauniit ja meille tulee varmaan hyvä vuosi.
Suuri omenapuu puutarhassa on aivan valkoisenaan kukista, otan
niistä muutamia ja panen ne koteloon, sittenkun herra Gulden on
herjennyt kirjoittamasta. Ehkäpä me vielä Jumalan avulla kerran
saamme haukata samasta omenasta. Hyvästi, hyvästi, oma, rakas
Juuseni!"
Lukiessani tätä purskahdin itkuun, ja kun Zimmer tuli, sanoin hänelle:
"Istuhan tuohon penkille viereeni, niin luen sinulle, mitä kultaseni
minulle kirjoittaa; saatpa sitte kuulla, onko hän Margareetan
kaltainen."
"Odotahan, että ensin sytytän piippuni", vastasi hän. Painettuaan
kannen piipun pesän päälle puheli hän:
"Luehan nyt sitte, Juuse, mutta sanon sinulle jo etukäteen, että olen
vanha ja kokenut ja etten usko kaikkea, mitä kirjoitetaan. Naisväki
tavallisesti liioittelee enemmän kuin me."
Tästä huolimatta luin verkalleen hänelle Katrin kirjeen. Hän ei
virkkanut mitään ja lopetettuani otti hän kirjeen käteensä ja katseli
sitä kauan mietteissään; sitte hän antoi sen minulle takaisin ja
sanoi:
"Jaa'a, Juuse, hän on hyvä ja älykäs tyttö, eikä ota koskaan ketään
muuta omakseen kuin sinut."
"Uskot siis, että hän todella pitää minusta oikein paljon?"
"Sen uskon ja saat huoleti luottaa häneen. Hän ei milloinkaan mene
kellekään Passaufille vaimoksi. Ennen epäilisin itse keisaria kuin
tuollaista tyttöä."
Kuullessani Zimmerin puhelevan näin, olisin tahtonut suudella häntä
ja minä sanoin:
"Minulle on lähetetty kotoa 100 frangia, jotka voimme noutaa
postista. Nyt saamme lasillisen viiniä! Koettakaamme päästä täältä."
"Oletpa oikeassa, poikani", sanoi Zimmer, pisti piipun taskuunsa ja
kierteli pitkiä viiksiään. "Minusta ei ole mieluisaa istua puutarhassa
homehtumassa, kun lähitienoilla on kaksi ravintolaa. Meidän täytyy
koettaa saada hiukan vapautta."
Oikein iloisina ja tyytyväisinä läksimme liikkeelle ja aioimme juuri
nousta sairaalan portaita ylös, kun postinkuljettaja samassa pysäytti
Zimmerin ja sanoi:
"Ettekös te ole Kristian Zimmer, konstaapeli toisesta ratsastavasta
tykkiväenrykmentistä?"
"Olen kyllä, kunnioitettava herra."
"Tässä olisi jotain teille", sanoi postinkuljettaja ja antoi hänelle
pienen käärön ja suuren kirjeen.
Zimmer joutui aivan ymmälleen, sillä hän ei ollut milloinkaan
ennen saanut kirjettä, ei edes kotoansakaan. Hän aukaisi käärön
-- siinä oli pieni kotelo -- hän aukaisi kotelon: siinä välkkyili
kunnialegionan risti. Hän kalpeni, silmänsä pimenivät ja hän tarttui
portaitten kaidepuuhun, mutta sitte hän huusi: "Eläköön keisari" niin
jylisevällä äänellä, että korkeissa käytävissä raikui kuin kirkossa.
Postinkuljettaja katseli häntä hymyillen:
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi hän.
"Jaa, että _olenko_ tyytyväinen! Olenpa toki, ja nyt ei enää puutu
muuta kuin yksi asia."
"Ja mikä sitte?"
"Että saisimme luvan mennä kaupunkia katselemaan."
"Siinä asiassa tulee teidän puhutella ylilääkäriä."
Postinkuljettaja meni hymyillen portaita alas ja kun lääkärin
käyntiaika lähestyi, menimme me käsi kädessä pyytämään lupaa
ylilääkäriltä, vanhalta, harmaahapsiselta herralta, joka oli kuullut
raikuvan eläköönhuudon ja joka nyt katseli meitä hiukan nyrpeän
näköisenä.
"Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi hän.
Zimmer näytti hänelle ristiänsä ja sanoi:
"Anteeksi, herra ylilääkäri, mutta nyt olen terve kuin pähkinänsydän."
"Sen kyllä uskon. Pyydätte kait lupaa päästäksenne kaupungille?"
"Niin, kiitos, sitä pyytäisin sekä omasta että myöskin toverini Juuse
Berthan puolesta."
Ylilääkäri oli tutkinut haavaani edellisenä päivänä; hän otti
taskustaan esiin lompakon ja antoi meille kaksi ulospääsylippua.
Menimme alas ylpeinä kuin kuninkaat, Zimmer ylpeillen
kunnialegionamerkistään, minä taas kirjeestäni.
Alhaalla suuressa etehisessä huusi portinvartija:
"Heipä hei, minne matka?"
Zimmer näytti hänelle lippujamme, ja me menimme ulos iloiten siitä,
että saimme hiukan raitista ilmaa keuhkoihimme. Muuan vahtisotamies
opasti meidät postiin, josta kävin perimässä nuo 100 frangia. Hiukan
vakavampina kuin äsken, sillä ilomme oli ehtinyt jo hieman asettua,
suuntasimme kulkumme Hallen porttia kohti, joka oli noin kaksi pyssyn
kantoväliä vasemmalle, pitkän lehmuskujan päässä.