Heräsin yöllä. Ympärilläni oli hiljaista ja äänetöntä. Pilviä
ajelehti taivaalla ja kuu katseli autiota kylää, kumoonkaatuneita
kanuunoita ja ruumiskasoja, kaikkia samalla lempeydellä, kuin se
maailman alusta alkaen on katsellut vuolaan virran vettä, virkoavaa
nurmen nukkaa ja putoavia lehtiä syksyllä... Ikuisuuteen verrattuina
eivät ihmiset ole mitään. Kuolevaiset käsittävät sen paremmin kuin
toiset.
En voinut liikkua ja minulla oli hirvittävät tuskat. Ainoastaan
oikeata kättäni saatoin vielä liikuttaa. Minun onnistui kuitenkin
kohottaa hiukan ruumistani käsivarteni avulla ja niin pitkälle kujaa
kuin silmäni kantoi, näin ruumiita kasoittain. Kuu valoi kalpeata
hohdettaan heidän kasvoilleen, jotka olivat lumivalkeat. Toisten suut
ammottivat auki, toisilla oli taas silmät selkoselällään, toiset
makasivat kasvoillaan sotalaukku selässä ja käsi lujasti puristettuna
kiväärin ympäri. Se oli näky sellainen, että hampaani kalisivat
kauhusta.
Yritin huutaa, mutta se kuului heikosti kuin pienen lapsen itku ja
epätoivoissani luhistuin taas maahan. Mutta heikkoon huutooni syvässä
äänettömyydessä vastattiin joka taholta yhä laajenevissa piireissä.
Kaikki haavoittuneet luulivat, että nyt tultaisiin heitä auttamaan ja
ne, jotka vielä voivat valittaa, anoivat apua. Valitushuudot kestivät
muutaman minuutin, sitte ne taas vaikenivat ja minä kuulin vaan
läheisyydessäni, pensasaidan takana hevosen huohottavan. Se yritti
nousta. Näin sen kurottavan päätään ja pitkää kaulaansa; sitte se
retkahti takaisin.
Ponnistuksesta aukesi taas haavani ja minä tunsin veren vuotavan
kainalossani. Silloin suljin silmäni kuolemaan ja kaikki tapahtumat
aikaisimman lapsuuteni ajoilta: köyhä koti kylässä, jossa
äiti-parkani kantoi minua käsivarrellaan ja tuuditteli minua uneen,
pieni kamari, vanha huoneensyvennys, Pommer koira, joka leikitteli
kanssani ja kaatoi minut kumoon lattialla, isä, joka iltaisin niin
iloisena, kirves olalla palasi kotiin ja vahvoilla, kovilla käsillään
nosti minut korkealle ja suuteli minua -- kaikki tapahtumat kulkivat
sieluni silmäin ohi kuin unessa!
Ajattelin: "Voi äiti parka -- isä raukka! Jospa olisitte tienneet,
että teidän niin suurella rakkaudella ja huolella kasvattamanne poika
tulisi näin kurjasti kuolemaan, yksinään hoidon puutteessa! Kuinkahan
te silloin olisittekaan surreet, kuinka katkerasti vihanneet niitä,
jotka saattoivat hänet tällaiseen tilaan! Voi, jospa olisitte täällä!
Kunhan saisin teiltä edes pyytää anteeksi teille tuottamani surut!"
Tätä ajatellessani vuoti kyyneleitä pitkin poskiani, sydämeni paisui
ja minä itkin kauan hiljaa itsekseni.
Sitte ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia ja se
oli hirveätä, olin näkevinäni tapahtumat elävästi silmäini edessä:
näin heidän hämmästyksensä ja kauhunsa, kun he kuulivat puhuttavan
suuresta tappelusta, näin Kreetta-tädin juoksevan joka päivä tielle
postia kysymään ja Katrin odottelevan ja hartaasti rukoilevan, herra
Guldenin istuvan yksinään huoneessaan lukien sanomalehdistä, että
kolmas osasto oli kärsinyt enemmän kuin toiset, käyskentelevän edes
takaisin pää kumarassa ja istuvan vakavana myöhään yöhön työpöytänsä
ääressä. Sieluni oli heidän luonaan, se odotteli Kreetta-tädin kanssa
portilla, palasi murhemieliä kylään, näki Katrin tuskan.
Eräänä aamuna tuli postimies Roedig Quatre-Ventsiin kantaen pientä
nahkalaukkua: Hän avasi salin oven ja ojensi suuren paperin
Kreetta-tädille, joka säikähti ja hänen takanaan seisoi Katri kalman
kalpeana. Minun kuolinilmoitukseni oli saapunut. Kuulin Katrin
sydäntä vihlovat nyyhkytykset hänen maatessaan lattialla, kuulin
Kreetta-tädin sadattelevan -- maailmassa ei ollut enää oikeutta,
olisi ollut kunniallisille ihmisille parempi, ett'eivät olisi
syntyneetkään, koska Jumala heidät hylkäsi! Vanha, hyvä Gulden tuli
heitä lohduttamaan, mutta sisään tultuaan rupesi hänkin nyyhkyttämään
ja he itkivät kaikki sanomattomassa tuskassaan ja huokasivat:
"Voi Juuse-rukka! Juuse-rukka!"
Sydäntäni kirveli.
Ajattelin, että kolmeen- tai neljäänkymmeneen tuhanteen perheeseen
Ranskassa, Venäjällä ja Saksassa saapuisi samanlaisia sanomia
ja vielä kauheampaa oli ajatella, että niin monen onnettoman
kaatuneen vanhemmat vielä olivat elossa. Se oli minusta hirveä maan
rangaistus, tuntui, kuin koko maailma olisi yhtynyt sydäntäsärkevään
valitushuutoon.
Nyt muistin Pfalzburgin vaimoparat, jotka rukoilivat kirkossa
Venäjältä palaavien puolesta, ja kuinka hyvin ymmärsinkään nyt, mitä
liikkui heidän sieluissaan. Ajattelin, että Katrikin pian menisi
kirkkoon ja että hän minua muistellen rukoilisi vuosikausia. Niin,
sitä minä ajattelin, sillä minä tiesin, että olimme rakastaneet
toisiamme lapsesta saakka, ja ettei hän milloinkaan voisi minua
unhottaa. Olin niin liikutettu, että kyyneleet valuivat virtanaan
pitkin poskiani, mutta tuntui sentään niin hyvältä, kun voin
rajattomasti luottaa häneen ja olla varmasti vakuutettu siitä, että
hän säilyttäisi rakkautensa vanhuuden päiviin saakka, että hän aina
näkisi minut silmäinsä edessä, eikä menisi naimisiin kenenkään muun
kanssa.
Aamuyöstä rupesi satamaan. Ei kuulunut muuta kuin sateen
yksitoikkoista rapinaa katoilla, puutarhassa ja kujilla. Ajattelin
Jumalaa, joka aikain alusta on antanut jatkuvasti samain
luonnontoimintain uudistua, ajattelin Häntä, jonka valta ja voima on
rajaton, joka meille suuressa hyvyydessään antaa syntimme anteeksi,
ja minä toivoin, että Hän antaisi minullekin anteeksi, kun jo täällä
olin saanut näin paljon kärsiä.
Runsaasta sateesta täyttyi pieni oja partaitaan myöten. Silloin
tällöin kuulin jonkun seinän kylässä luhistuvan kokoon tai
katon romahtavan alas. Tappelun melskeestä säikähtäneet eläimet
rauhoittuivat ja tulivat näkyviin päivän valjetessa. Vuohi määkyi
läheisessä karsinassa. Suuri, tuuheahäntäinen paimenkoira luimi
ohitse ja vilkuili kuolleisiin. Koiran nähtyään rupesi hevonen
kiivaasti huohottamaan -- se kait luuli koiraa sudeksi -- ja silloin
koira livisti tiehensä.
Kaikki nämä yksityiskohdat jäivät elävästi mieleeni, sillä kuolemaa
odotellessa näkee ja kuulee kaikki. Silloin sanoo itselleen:
"Katsele, -- kuuntele, -- sillä kohta et enää näe mitään, etkä kuule
mitään".
Mutta hetki, jona olin kuulevinani ääniä etäältä, on sitäkin syvemmin
syöpynyt mieleeni, enkä sitä unohda, vaikkapa eläisin satavuotiseksi.
Oi, niin heräsin -- niin kuuntelin, ponnistauduin koholle käsivarteni
nojaan, huutaakseni: "Apua!" Oli vielä pilkkosen pimeä, taivaan
rannalla vaan häämötti vaalea valojuova. Kaukana kentällä näin heikon
tulen tuikkeen liikkuvan. Tuon tuostakin keskeytyi sen kulku ja
silloin näin mustain haamujen joka taholla kumartuvan alas. Mutta oli
muitakin kuin minä, jotka näkivät tuon tuikkeen, sillä pimeässä yössä
kuulin kaikkialta huokauksia -- valitushuutoja, niin heikkoja ääniä,
että tuntui, kuin olisivat pienet lapset kutsuneet äitiään.
Jumalani, mitä onkaan elämä? Mikä sen tekee, että se ihmiselle on
niin kallis?
Kurja henkemme, joka meille tuottaa niin paljon kyyneleitä ja
kärsimyksiä, miksi pelkäämme sen menettämistä enemmän kuin mitään
muuta maailmassa? Mikähän meitä odottaakaan haudan tuolla puolella,
koska sisimpämme värisee vähimmästäkin kuolon pelosta?
Ken sen tietää? Kaikki ihmiset läpi vuosisatain ovat puhuneet siitä,
kaikki sitä ajattelevat, mutta kenkään ei kykene sitä ratkaisemaan.
Palavalla elonhalulla tuijotin tuohon tuleen, kuten hukkuva katselee
rantaan ... suonenvedon tapaisesti yritin nousta istumaan ja
toivosta vavahteli sydämeni. Olisin huutanut, mutta en saanut ääntä
huuliltani. Sateen rapinaan puissa ja katoilla sortuivat kaikki muut
äänet, mutta siitä huolimatta ajattelin: "He kuulevat huutoni ... he
tulevat?" Olin näkevinäni lyhdyn lähenevän puutarhan käytävää myöten
ja valkean suurenevan askel askeleelta. Mutta kun se kotvan aikaa
oli harhaillut sinne tänne taistelutantereella, vaipui se hiljalleen
notkoon ja katosi.
Silloin menin tainnoksiin.