Kummulla Suur-Gorschenin edustalla sytytettiin rovioita. Osasto
miehiä lähetettiin kylään, josta toivat viisi kuusi vanhaa lehmää
illalliseksi. Mutta me olimme niin uupuneita, että moni mieluummin
halusi lepoa kuin ruokaa. Toisia rykmenttejä saapui kanuunoineen ja
ampumavaravaunuineen. Yhdentoista tienoissa oli meitä 12,000 miestä,
lukuunottamatta niitä 2,000, jotka olivat kylässä. Souhamin koko
divisiona oli nyt koolla. Kenraali käskyläisupseeristoineen majaili
suuressa myllyssä, Flossgraben-nimisen joen rannalla, divisionasta
vasempaan. Kukkuloilla oli ylt'ympäri vartijoita, suuressa ketjussa
pyssynkantomatkan päässä toisistaan.
Olin niin väsynyt, että nukahdin, mutta heräsin joka tunti ja
takanamme olevalta maantieltä, joka vanhalta Posernin sillalta kulkee
Lützeniin ja Leipzigiin, kuulin jyrinää, vaunujen, kanuunain ja
ruutirattaitten räminää, vuoroin kovemmin vuoroin heikommin.
Kersantti Pinto ei nukkunut: Hän poltteli piippua ja lämmitteli
jalkojaan tulen ääressä. Kun joku liikahti, olisi hän aina ollut
valmis puhelemaan.
"No, rekryytti, miten on laitasi?" virkkoi hän.
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaan, käännettiin vaan kylkeä,
haukoteltiin ja nukuttiin jälleen.
Suur-Gorschenin kirkonkello löi viittä, kun heräsin. Rasittavan
mutamarssin jälkeen olivat jalkani kuin poikkihakatut. Käsiini
nojaten pääsin kuitenkin vihdoin istumaan ja lämmittelemään, sillä
minua vilutti hirveästi. Roviot savusivat, sillä jälellä ei enää
ollut muuta kuin tuhkaa ja jokunen hehkuva hiili. Kersantti seisoi
ja katseli valkoista tasankoa, jota nousevan auringon ensi säteet
parhaillaan kultasivat.
Kaikki ympärillämme nukkuivat, toiset selällään, toiset kyljellään
jalat tuleen päin. Useat kuorsasivat tai puhuivat unissaan. Kun
kersantti näki minun olevan hereillä, otti hän hiilen ja sytytti
sillä piippunsa sanoen:
"Niin, rekryytti Bertha, me siis kuulumme etuvartioväkeen."
En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Kummastuttaako se sinua, rekryytti?" hän kysäsi. "Asia on päivän
selvä. Me emme ole liikahtaneet paikaltamme, mutta armeija on tehnyt
kierroksen, eilen se oli meidän edessämme Rippachin puolella ja
tänään se on takanamme lähellä Lützeniä."
Hän vilkutti minulle silmää sukkelasti hymyillen ja veti pari aimo
savupilveä piipustaan.
"Mitä se merkitsee?" kysyin häneltä.
"Sitä, että me Leipzigissä ensimmäisinä hyökkäämme preussiläisten
päälle", vastasi hän, "sen tulet sinäkin, rekryytti, pian näkemään."
Silloin nousin seisomaan katsellakseni seutua ja edessäni näin suuren
suoperäisen tasangon, jonka halki virtasi Gruna ja Flossgraben.
Näiden vesien varsilla kohosi muutamia pieniä mäentöyryjä ja etäällä
näkyi leveä virta, jonka kersantti sanoi olevan Elsterin. Aamu-usva
sumensi ilman.
Kun käännyin, näin takanamme laaksossa Suur-Gorschenin kirkontornin
ja etäämpänä oikealla ja vasemmalla kukkulain välissä viisi kuusi
pientä kylää, sillä seutu oli vuorista. Kylät: Kaya, Eisdorf,
Starsiedel, Rhana, Vähä-Gorschen ja Suur-Gorschen, jotka myöhemmin
tulimme tuntemaan, ovat siis vuorien välissä, pienten sisäjärvien
rannalla, jossa kasvaa poppeleita, piilipuita ja vahteroita.
Suur-Gorschen, jossa vartioimme, on tasangolla lähinnä Elsteriä.
Kauimpana on Kaya, jonka takana kulkee Lützenin ja Leipzigin maantie.
Kukkuloilla ei näkynyt muita leiritulia kuin meidän divisionamme
valkeat, mutta koko kolmas joukko oli majoittunut kyliin ja
päämajapaikka oli Kayassa.
Kuuden aikaan päristettiin aamurumpua. Osastoita lähetettiin kylään,
toiset noutamaan puita, toiset olkia tai heiniä. Paikalle saapui
ampumavaravaunuja ja leipää ja patruuneja jaettiin kaikille. Meidän
tuli jäädä tänne, ja armeijan oli marssittava lyhyin rivin Leipzigiin
päin. Sentähden oli kersantti Pinto sanonut, että tulisimme kuulumaan
etuvartioväkeen.
Kylästä tuli myös kaksi kaupustelija-eukkoa, ja kun minulla vielä
oli viisi kuudenfrangin rahaa jäljellä, tarjosin Klipfelille ja
Sepeteukselle ryypyn pysyäksemme lämpiminä aamusumussa ja rohkeninpa
tarjota kersantti Pintollekin, joka nautti terveydekseen sanoen: "Kas
leipä ja viina vaan, saa posket ruusuin ruskottaan".
Olimme kaikki iloisia ja tyytyväisiä, eikä kukaan meistä aavistanut
niitä hirmuisuuksia, joita tulisi tapahtumaan vielä samana päivänä.
Luultiin, että venäläiset ja preussiläiset olivat kaukana etsien
meitä Gruna-virran takaa, mutta he tiesivätkin olinpaikkamme. Sillä
äkkiä kello kymmenen aikaan ratsasti kenraali Souham upseereinensa
täyttä laukkaa kukkulalle. Nähtävästi hän oli saanut vihiä jostain
erinomaisesta. Seisoin juuri vartioimassa kiväärivarastoa. Näen hänet
vieläkin, kun hän suuri harmaalierinen lakki hopeahapsisessa päässään
ratsastaa töyryn reunalle, ottaa esiin pitkän kaukoputkensa, jolla
tähystelee ympäriinsä ja sitte joutuin rientää takaisin, ratsastaa
kylään komentaen joukkoja kokoontumaan.
Silloin palasivat kaikki vahdit osastoihinsa ja Sepeteus, jolla oli
kotkan silmät, virkkoi:
"Tuolla kaukana Elsterin takana näen kuhisevia ihmisjoukkoja. Toiset
marssivat eteenpäin hyvässä järjestyksessä, toisia tulee hetteiköiltä
kolmea eri siltaa myöten. Voi sitä luotituiskua, jos meidän tulee
ottaa nuo kaikki vastaan!"
"Niin", sanoi kersantti Pinto pää kenossa ja varjostaen kädellä
silmiään, "siellä kokoonnutaan tappeluun, siitä ei epäilystäkään.
Sillä aikaa kun meidän armeijamme marssii Leipzigiä kohti hajaantuen
kapeisiin rintamiin kolmen kilometrin alueella, aikovat nuo kirotut
preussiläiset ja venäläiset käydä kimppuumme koko voimallaan
hajoittaakseen meidät. Kekseliäs temppu! Päivä päivältä oppivat he
yhä enemmän sotataidon kepposia."
"Entä me, mitä meidän on tehtävä?" kysyi Klipfel.
"Mitäkö", vastasi kersantti, "meitä on täällä 12-15,000 miestä vanhan
Souhamin komennettavina, eikä hän vielä milloinkaan ole väistänyt
tuumaakaan. Meidän tulee yksinkertaisesti seistä paikallamme kuin
naulitut, yksi kuutta tai seitsemää vastassa, kunnes keisarille
ilmoitetaan, että hän tietää palata ja lähettää apua. Kas tuolla
lähtevät jo käskyläisupseerit ratsastaen sanaa saattamaan."
Se olikin totta. Viisi tai kuusi upseeria ratsasti heidän takanaan
Lützenin kentällä Leipzigiä kohti. Myrskytuulen tavoin he kiitivät ja
syvimmästä sydämestäni nousi rukous Herran puoleen, että Hän antaisi
heidän päästä ajoissa perille ja lähettäisi koko armeijan avuksemme,
sillä kauhea on kuoleman pelko, enkä pahimmalle vihamiehellenikään
soisi silloista sieluntuskaani.
Kersantti Pinto jatkoi:
"Rekryytit, teitä potkii onni. Jos joku teistä säilyy hengissä, voi
hän syystä kehua olleensa tulisimmassa tuiskinnassa. Katsokaahan
vaan noita sinisiä liikkuvia rivejä kiväärit olalla tuolla pitkin
Floss-Grabenin rantoja. Jokaisessa rivissä on rykmentti ja sellaisia
rivejä on kolmekymmentä, yhteensä siis kuusikymmentätuhatta
preussiläistä, lukuunottamatta noita ratsuväkijoukkoja, jotka
ovat skvadroneja. Ja heistä vasemmalle lähellä Rippachia näette
jotain muuta liikkuvaa ja auringossa välkkyvää. Ne ovat Venäjän
keisarillisen kaartin ratsu- ja rintavarusväkeä. Ensi kerran näin
heidät Austerlizin luona, jossa saivat aimolailla selkäänsä. Heitäkin
on vähintäin 18 à 20,000 miestä. Miekkain paljous takanaan on
kasakoita. Tunnin kuluttua saamme ilon katsella silmästä silmään
100,000 itsepintaista venäläistä ja preussiläistä. Siitäpä tulee
ottelu, jossa ansaitsee kunniamerkin ja jollei siellä, niin ei sitte
missään."
"Niinkö luulette, kersantti", sanoi Sepeteus, jonka aivoista ei lie
milloinkaan lähtenyt kahta selvää ajatusta ja joka jo kuvitteli
pitelevänsä käsissään kunniamerkkiä, ja hänen älyttömät silmänsä
kimmelsivät onnea aavistaen.
"Niin", kersantti vastasi, "sillä kun nyt käydään vihollisen
kimppuun ja käsikahakassa sattuu näkemään everstin, kanuunan,
lipun, lyhyesti jotain silmäänpistävää, niin tulee mennä suoraan
sitä kohti välittämättä painetinpistoksista, miekaniskuista,
pyssynperäsurvauksista, käy vaan kynsin kiinni -- ja joka sitte
sellaisesta ahjosta onnellisesti pelastuu, hänelle ehdotetaan
kunniamerkkiä."
Kersantin näitä kertoessa muistui mieleeni Felsenburgin tuomari, joka
oli saanut kunniamerkin siitä, että oli ajanut kukitetuissa vaunuissa
Marie Louisea vastaan, samalla kun koko kylä oli laulanut vanhoja
kansanlauluja ja minun mielestäni olisi ollut hänen laillaan paljoa
helpompi ansaita kunniamerkki kuin kersantti Pinton esittämällä
tavalla.
En ehtinyt pitempiin mietteisiin, sillä joka taholla rämistettiin
riviin ja jokainen riensi komppaniansa kiväärivarastolle ottamaan
omaansa. Upseerit komensivat meidät taisteluasentoon, kanuuneja
tuotiin täyttä laukkaa kylästä, ne asetettiin kummun kukkulalle niin,
että korkein harjanne suojasi meitä. Ampumavaravaunut saapuivat
myöskin.
Etäämpänä, Rhanan, Kayan ja Vähä-Gorschenin kylässä syntyi
myös liikettä, mutta me olimme ensimmäiset, joiden tuli kestää
vihollisjoukkojen päällekarkaukset.
Vihollinen oli pysähtynyt kahden kanuunankantomatkan päähän ja
sen ratsumiehiä vilisi sadottain vakoilemassa kumpua. Kun näin
preussiläisjoukkojen paljouden, joita oli Floss-Grabenin molemmat
rannat mustanaan ja joiden ensi rivit muodostuivat kolonniksi,
ajattelin:
"Juuse, tällä kertaa on kaikki hukassa, loppu käsissä! Ei apua
mistään. Ainoa, mitä voit tehdä on kostaa, puolustautua ja olla
säälimätön. Puolustaudu! Puolustaudu!"
Juuri kun näin mietiskelin, ratsasti kenraali Chemineau eturintaman
eteen huutaen meille: "Sulkekaa rivit!"
Kaikki upseerit edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla komensivat
samoin. Muodostettiin neljä neliötä, neljä pataljoonaa kussakin.
Tällä kertaa jouduin keskelle ja olin siitä hyvilläni, sillä
luonnollisesti ajattelin, että preussiläiset, jotka hyökkäsivät
kolmessa kolonnassa ensiksi ahdistaisivat eturintamaa. Mutta tuskin
oli tuo ajatus juolahtanut mieleeni, kun tuiskuna tupruten sinkoili
kuulia neliöön. Ja preussiläisten vasemmalla kukkulalla olevat
kanuunat alkoivat samalla jyristä kahta vertaa kauheammin kuin
Weissenfelsin luona. Siitä ei tullut loppua! Kummulla oli heillä
kolmekymmentä suurta kanuunaa, niin että hyvin ymmärtää, millaisia
aukkoja ne aikaansaivat. Kuulat vinkuivat milloin ilmassa, milloin
riveissämme tai hirveällä jyminällä syöpyivät maahan uurtaen siihen
syviä vakoja.
Meidänkin kanuunoillamme ammuttiin niin, ettemme kuulleet puoliakaan
toisten jyskeestä ja vihellyksistä, mutta siitä ei apua ja
kiusallisinta oli kuulla upseereimme tuon tuostakin huutavan:
"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"
Olimme tukehtua sankkaan savuun, vaikk'emme vielä olleet
ampuneetkaan. Ajattelin: "Jos meidän täytyy seistä tässä vielä
neljännestunti, surmataan meidät viimeiseen mieheen, emmekä voi
puolustautua", ja se olisi ollut minusta kovan kovaa. Samassa
ryntäsi nousevan tulvan kohinalla kukkulain välistä preussiläisten
kolonneja. Heti ammuimme kolmelta taholta, ensin laukasi eturintama
ja sitte molemmat kyljet vinoon oikealle ja vasemmalle. Herra ties,
montako preussiläistä jäi notkoon. Mutta kaatuneitten toverit eivät
hellittäneet. Raivoissaan he ryntäsivät rinnettä ylös ulvoen kuin
sudet: "Isänmaa! Isänmaa!" ja sadan askeleen päästä laukaisi koko
pataljoona yht'aikaa meitä vasten naamaa.
Sitte tuli painetinpistosten ja pyssynperäniskujen vuoro, sillä
he olivat päättäneet hajoittaa meidät ja raivosivat hurjasti. En
milloinkaan unohda sitä preussiläistä pataljoonaa, joka pistimillään
ahdisti toista kylkeämme. Rivissä pysytellen pidimme puoliamme,
kunnes kaksi kanuunaa, jotka olivat viidenkymmenen askeleen päässä
takanamme, pyyhkäsi heidät pois tieltämme.
Sen jälkeen ei toisia enää haluttanut tunkeutua rintamaimme väliin.
He peräytyivät kummun taa, ja juuri kun me latasimme pyssyjämme,
tuhotaksemme heidät kokonaan, alkoi heidän kanuunansa taas soida ja
samalla kuulimme kumeaa jyminää oikealta. Sieltä saapui ratsuväkeä,
joka tömisten riensi hyväkseen käyttämään kanuunainsa synnyttämiä
aukkoja. Minä en nähnyt vähääkään koko päällekarkauksesta, sillä se
tapahtui divisionan toisessa päässä, mutta kuulat kaatoivat meitä
tusinoittain.
Kenraali Chemineauta oli ammuttu sääreen, eikä tätä voinut enää kauan
jatkua. Silloin komennettiinkin meitä peräytymään ja arvannette, että
teimme sen ihastuksella.
Marssiessamme Suur-Gorschenin edustalla ajoivat preussiläiset
meitä takaa ja me ammuimme molemmin puolin. Kylässä olevat
kaksituhatta miestä ehkäisivät vihollisen kulkua ampuen kaikista
akkunoista, jolla välin me nousimme mäelle päästäksemme lähimpään
kylään, Vähä-Gorscheniin. Mutta silloin saapui koko preussiläinen
ratsuväki estämään kulkuamme ja pakottamaan meitä pysähtymään heidän
kanuunainsa ampumarajan sisään. Ei kukaan voi aavistaa, kuinka siitä
raivostuin. Kuulin Sepeteuksen huutavan: "Älkäämme seiskö tässä, vaan
karatkaamme mieluummin heidän kimppuunsa."
Oli kauheata nähdä, kun nämä husaari- ja jääkärirykmentit marssivat
meitä kohti hyvässä järjestyksessä hyökätäkseen tuossa tuokiossa
juoksumarsilla päällemme.
Peräydyimme yhä, kun meille yht'äkkiä mäeltä huudettiin: "Seis",
ja samassa joutuivat päällemme ryntäävät husaarit kauheaan
luotituiskuun, niin että heitä kaatui satamäärin. Urhean kenraali
Girardin divisiona Vähästä-Gorschenista oli tullut meitä auttamaan.
Vähäisen matkan päähän oikealle oli se asettanut kuusitoista
kanuunaa. Siitäkös oli erinomaiset seuraukset! Nopeammin kuin olivat
tulleetkaan husaarit lähtivät tiehensä ja Girardin divisionan kuusi
neliötä liittyi meihin Vähä-Gorschenissa ehkäistäkseen preussiläistä
jalkaväkeä, joka kuudessa neliössä yhä marssi edelleen, kolme neliötä
edessä ja kolme yhtä suurta neliötä takana varajoukkona.
Minä puolestani en ajatellut muuta kuin kostoa. Hulluuteen
asti vihasin ja inhosin noita, jotka mielivät ryöstää henkeni,
ihmisen kalleimman tavaran, jota tulisi suojella kuin silmäterää.
Sydänjuuriani myöten vihasin noita preussiläisiä, joiden huuto ja
häpeämättömyys oli minulle vastenmielistä. Olinpa perin tyytyväinen
siihen, että Sepeteus oli rinnallani, ja seistessämme kivääri jalalla
ja odotellessamme uutta rynnäkköä puristin hänen kättänsä.
"Meitäpä on onni vedellyt", hän virkkoi. "Kunhan keisari vaan tulisi
pian, sillä heitä on kaksikymmentäkertaa suurempi joukko kuin meitä
-- -- -- jospa hän toisi kanuunoita tullessaan!"
Nyt ei hän enää puhunut kunniamerkeistä mitään.
Katsahdin sivullepäin nähdäkseni, vieläkö kersantti oli siellä,
ja näin hänen aivan tyynen, pyyhkivän painettiaan; ei hän ollut
tavallistaan kummemman näköinen, ja se minua ilahutti. Halusta olisin
tahtonut tietää, vieläkö Fürst ja Klipfel olivat hengissä, mutta kun
samassa komennettiin: "Kivääri olalle", sain muuta mietittävää.
Vihollisen kolme etummaista neliötä oli pysähtynyt Suur-Gorschenin
luona olevalle kukkulalle odottamaan kolmea jälkimäistä neliötä,
jotka lähestyivät kiväärit olalla. Välillämme laaksossa oleva kylä
paloi, olkikatot leimusivat, paksut savupilvet kohosivat kierrellen
korkeuteen ja kukkulalta meistä vasemmalle näimme pitkää kanuunajonoa
kuljetettavan suoraan peltojen poikki -- tekeillä oli kiertoliike
sivuamme vastaan.
Kello oli noin kahdentoista paikkeilla, kun mainitut kuusi neliötä
läksivät liikkeelle ja samassa näyttäytyi joukoittain husaareja ja
ratsastavia jääkäreitä Suur-Gorschenin molemmilla puolilla. Meidän
tykistömme, joka oli neliöiden takana, korkealla kukkulalla, tuiski
suunnattomasti tulta preussilaisiin tykkijunkkareihin, jotka ampuivat
vastaan pitkin linjaa.
Rumpujen pärinällä antoivat neliömme merkin vihollisen
lähestymisestä. Kuulimme heidän surisevan kuin kärpästen raju-ilmassa
ja alhaalla laaksossa huusivat preussiläiset kuorossa: "Isänmaa!
Isänmaa!"
Kun meidän kiivetessämme mäen rinnettä heidän koko pataljoonansa
ampui yht'aikaa, jouduimme sankkaan savuun ja kun tuulikin oli
vastainen, emme nähneet eteemme. Siitä huolimatta ammuimme.
Neljännestunnin emme kuulleet emmekä nähneet toisiamme. Silloin
yht'äkkiä olivat preussiläiset husaarit keskellä neliötämme.
En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä he olivat ja
he huiskivat oikeaan ja vasempaan tappaakseen meidät armotta.
Me pistimme heitä paineteilla ja huusimme, he ampuivat meitä
pistooleilla; lyhyesti, se oli kamalaa. Muutamat meistä, kuten
Sepeteus, kersantti Pinto, noin kaksikymmentä muuta komppanian miestä
ja minä pysyttelimme yhdessä. En milloinkaan unhota niitä kalpeita
kasvoja pitkine viiksineen, pienine, lujasti leuan alle sidottuine
lakkineen ja hirnuvia, pystyyn karkaavia hevosia, joita ruumiskasat
ja läjittäin makaavat haavoittuneet säikyttelivät. En milloinkaan
unohda, kuinka huusimme hädissämme, toiset saksaksi ja toiset
ranskaksi. He haukkuivat meitä sioiksi ja kersantti Pinto vanhus
huusi alinomaa: "pitäkää puolianne pojat, pitäkää puolianne."
Minulla ei ole aavistustakaan, miten pääsimme siitä, umpimähkään
harhailimme sinne tänne sankassa savussa, kuperruimme
kiväärinlaukauksiin ja miekansivalluksiin. Muuta en muista kuin
että Sepeteus yhtämittaa hoki minulle: "Joudu! Joudu!" ja että me
kaikki yhdessä, kersantti Pinto ja seitsemän tai kahdeksan muuta
saman komppanian miestä vihdoin pääsimme viettävälle kentälle neliön
taakse, joka yhä pysyi lujana.
Olimme verisiä kuin teurastajat.
"Ladatkaa", käski kersantti.
Ladatessani näin painettini päässä verta ja hiuksia, josta päättäen
olin raivoissani iskenyt aimo lailla.
Kotvan kuluttua Pinto vanhus huusi:
"Rykmentti on hajalla, ne kirotut preussiläiset ovat tappaneet toiset
puolet, mutta me löydämme kait heidät myöhemmin. Nyt meidän tulee
estää vihollista pääsemästä kylään. Ruoduttain vasempaan, eteenpäin
mars!"
Menimme pieniä portaita alas, jotka johtivat erääseen Vähä-Gorschenin
puutarhaan, tunkeusimme taloon, jonka puutarhan puoleisen portin
kersantti Pinto pönkitti suurella keittiön ovella, ja osoittaen
kadulle johtavaa ovea hän lausui: "Tuosta tulemme peräytymään!"
Senjälkeen menimme ensimmäiseen kerrokseen, jotensakin suureen
kulmahuoneeseen, jonka kaksi akkunaa antoi kylään ja toiset kaksi
kukkulalle päin, joka oli kokonaan savun peitossa ja jossa yhä
kiväärit salamoiden paukkuivat ja kanuunat jyrähtelivät. Huoneen
perällä oli syvennys ja sängyn vieressä kehto. Taistelun alkaessa
oli talon asukas nähtävästi paennut, mutta puoleksi kätkeytyneenä
sänkyverhojen taakse makasi pitkä ja valkeahäntäinen, pystykorvainen
ja suippokuonoinen koira ja katseli meitä ihmeissään. Tämän kaiken
muistan vielä kuin unennäössä.
Kersantti oli avannut akkunan ja ampui jo alas kadulle, jossa
työrattaitten ja lautakasain välissä ratsasti pari kolme
preussiläistä husaaria, Sepeteus ja toiset seisoivat hänen takanansa
sormi pyssynlukolla. Katselin kummulle nähdäkseni, vieläkö neliö
koetti pitää puoliaan ja näin sen viiden kuuden sadan askeleen
etäisyydessä peräytyvän hyvässä järjestyksessä ja ampuvan joka
taholle heitä ympäröiviä ratsastajia. Ruutisavussa erotin everstin,
pienen, paksun ukkosen, joka ratsasti keskellä paljastetuin miekoin
ja hänen vieressään näin lipun, jota oli ammuttu niin, että repaleet
riippuivat tangon tyvessä.
Etäämpää vasemmalta eräästä tienmutkauksesta tuli viholliskolonna
marssien Vähä-Gorschenia kohti Tämän kolonnan piti estää meitä
palaamasta kylän kautta. Kylään oli saapunut sadottain sotamiehiä,
jotka, samoin kuin mekin, olivat joutuneet pois osastoistaan ja
yhä heitä vain tuli lisää joka taholta. Viisikymmentä askelta
kuljettuaan kääntyivät toiset ampumaan, toiset olivat haavoittuneita
ja laahustivat eteenpäin etsien jossain suojaa. He sulloutuivat
taloihin ja sitä mukaa kuin kolonna lähestyi, yltyivät he ampumaan
joka akkunasta. Ja kun sitäpaitsi eräältä oikeanpuoleiselta kummulta
tulivat näkyviin Marchandin ja Brenierin divisionat, jotka Moskovan
ruhtinas oli lähettänyt meitä auttamaan, peräytyivät viholliset.
Myöhemmin kuulimme, että marsalkka Ney oli seurannut keisaria
Leipzigiin päin ja että hän oli tehnyt koko käännöksen, kun hän kuuli
kanuunain jyrisevän.
Preussiläiset jäivät siis paikoilleen ja molemmin puolin lakattiin
ampumasta. Meidän neliömme ja kolonnamme peräytyivät Starsiedelin
läheisyydessä oleville kukkuloille ja kaikille kylässä olijoille
tuli kiire lähteä taloista kukin taholleen omaan rykmenttiinsä.
Meidän rykmenttimme oli liittynyt pariin toiseen rykmenttiin ja kun
divisionat seisoivat kivääri jalalla Kayan luona, oli meidän vaikea
tuntea toisiamme. Meidän komppaniassamme toimitettiin nimenhuuto,
jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Fürst ja Léger olivat poissa,
mutta Sepeteus, Klipfel ja minä olimme päässeet eheinä mylläkästä.
Onnettomuudeksi ei vielä oltu lopussa, sillä preussiläiset, joita
peräytymisemme kiihotti, ryhtyivät jo uusiin toimenpiteisiin
ahdistaakseen meitä Kayan luona. Kaiken aikaa haalivat he kokoon
lisäväkeä ja nähdessäni sen ajattelin, että keisari, ollakseen
niin taitava kenraali, oli sentään menetellyt hyvin tyhmästi, kun
oli hajoittanut armeijan niin suurelle alueelle ja jättänyt meidät
satatuhatmiehisen ylivoiman valtaan.
Kokoontuessamme yhteen Brenierin divisionan takana, ryntäsi
kahdeksantoistatuhatta Preussin kaartilaista juoksumarssissa
rinnettä ylös voitonmerkkinä kantaen painettinsa päässä kaatuneitten
tovereittemme lakkeja. Samaan aikaan levisi taistelu vasemmalle
Vähä-Gorschenin ja Starsiedelin väliin. Venäläinen ratsuväkijoukko,
jonka kypärien aamulla auringonvalossa olimme nähneet välkkyvän
Gruna-joen takana, koki nyt saartaa meidät, mutta seitsemäs osasto
oli tullut meitä auttamaan ja meriväenrykmentit seisoivat vankkana
kuin muuri. Koko tasanko kauttaaltaan oli yhtenä savupilvenä, jossa
kimelsi tuhansittain kypäröitä, rintavarustuksia ja miekkoja.
Mitä meihin tulee, niin me yhä vain peräydyimme. Silloin nuolen
nopeudella lensi jotain ohitsemme. Se oli marsalkka Ney! Hän tuli
aika vauhtia nelistäen ja käskyläisupseeristonsa seuraamana.
En eläissäni ole nähnyt sellaisia kasvoja. Hänen silmänsä säkenöivät,
hänen poskilihaksensa värisivät vihasta! Tuokiossa oli hän
ratsastanut kautta koko linjan, ja oli nyt neliömme eturintamassa.
Kuin vastustamattoman voiman pakotuksesta syöksyi jokainen hänen
jäljessään ja sen sijaan, että olisimme väistäneet, hyökkäsimme
preussilaisten kimppuun ja kymmenen minuutin kuluttua raivosi
taistelu hirveästi. Mutta vihollinen piti urheasti puoliaan, sillä
se katsoi jo olevansa taistelutantereen herra, eikä mielinyt luopua
voitosta, varsinkin kun se alinomaa sai lisäväkeä, jotavastoin me
olimme uupuneita viisituntisen tappelun jälkeen.
Tällä kertaa oli meidän pataljoonamme toisessa linjassa ja kanuunain
kuulat lensivät ylitsemme. Mutta paljoa kauheamman, vihlovan äänen,
joka tärisytti hermojani ja kuului kauas yli kunnaitten, aikaansaivat
luodit, kun ne rätisten tuiskivat painettejamme vastaan.
Huutojen, komentosanojen ja pyssynlaukausten kaikuessa pyrimme
edelleen ruumiskasojen yli. Ensimmäiset divisionamme marssivat
Vähä-Gorscheniin. Täällä tapeltiin mies miestä vastaan, eikä
kaupungin pääkadulla nähty muuta kuin kiväärinperiä, jotka suhisivat
ilmassa, ja kenraalit tappelivat ratsujensa selästä kuin halvat
sotamiehet.
Tällaista menoa kesti kotvan aikaa ja me sanoimme toisillemme
rivissä: "Tämäpä luonnistaa! Tämäpä luonnistaa! Me pääsemme
eteenpäin." Mutta kun uusia preussiläisiä joukkoja joutui otteluun,
täytyi meidän toistamiseen peräytyä ja valitettavasti vielä niin
kiiruusti, että monet meistä pakenivat juoksujalassa Kayaan saakka.
Mainittu kylä sijaitsee mäenrinteellä ja on viimeinen tultaessa
Lützenin tielle. Talot ovat siellä kahdessa pitkässä rivissä, joita
toisistaan erottavat pienet puutarhat, tallit ja mehiläiskekorivit.
Jos vihollinen pakottaisi meidät tiehemme Kayasta, olisi armeijamme
jaettu kahtia.
Juostessani muistui mieleeni herra Guldenin sanat: "Jos liittolaiset
onnettomuudeksi voittaisivat meidät, ryntäävät he maahamme kostamaan
heille tekemäämme kymmenvuotista vääryyttä." Mielestäni olimme jo
hävinneet tässäkin tappelussa, sillä itse marsalkka Ney'kin nelisti
ratsullaan keskelle erästä neliötä ja päästäkseen käsikahakasta
kantoivat sotamiehet pois haavoittuneita upseereita paineteistaan
sommittelemillaan paareilla. Sanalla sanoen asema oli arveluttava.
Aitojen yli loikaten syöksyin Kayaan ja tunkeusin pensaikkojen
läpi, joita kasvaa kaikkialla puutarhain aitoina. Juuri kun minun
piti kääntyä erään vajan kulmassa, näin kukkulalla vastassani noin
viisikymmentä upseeria ratsuillaan. Etäämpänä heidän takanansa
tuli ratsuväkijoukkoja nelistäen täyttä vauhtia Leipzigistä päin.
Katselin kukkulalla olijoita tarkemmin ja tunsin keisarin, joka oli
toisten edessä. Valkean ratsunsa selässä hän istui kuin nojatuolissa
ja vaaleaa taivasta vastaan erotin hänet hyvin selvästi. Hän ei
liikahtanutkaan paikaltaan, kaukoputkellaan vaan katseli, kuinka
alhaalla laaksossa tapeltiin.
Tämä näky ilahutti minua siihen määrin, että kaikin voimin aloin
huutaa: "Eläköön keisari!" Yhdellä hyppäyksellä pääsin kahden talon
välisolasta Kayan pääkujalle. Olin ensimmäisiä ja siellä täällä näin
vielä vilahdukselta kylän asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka
kiiruusti ryömivät alas kellareihinsa.
Monet ihmiset, joille olen kertonut tästä, ovat moittineet minua
siitä, että juoksin niin joutuin, mutta silloin olen vastannut, että
kun Michel Ney pakeni, oli kait Juuse Berthan lupa tehdä samoin.
Klipfel, Sepeteus, kersantti Pinto ja kaikki toisetkin tuntemani
komppaniatoverit, olivat vielä taipaleella. Kuulin sellaista jyrinää,
ettei kukaan voi sitä kuvitella. Mahdottomat savupilvet kohosivat
korkeuteen, kattotiiliä romahteli kaduille ja kanuunainkuulat
luhistivat rakennusten seiniä ja murskasivat lautoja hirveällä
rätinällä.
Joka taholta, penkkien ja puutarhainaitojen yli syöksyi meidän
miehiämme kylään kääntyen vähän väliä ampumaan. Heitä oli monen
monesta rykmentistä, avopäin, univormut repaleina, verisinä ja raivon
ilme kasvoilla ja kun nyt monien vuosien kuluttua muistelen sitä,
olivat he kaikki vielä lapsia, viisitoista- ja kaksikymmenvuotisia,
ei ainoallakaan ollut vielä viiksiä. Mutta rohkeus on synnynnäinen
ranskalaisissa.
Ja kun preussiläiset -- joita johtivat vanhat upseerit huutaen:
"Eteenpäin! Eteenpäin" -- ryntäsivät kuin suuri susilauma melkein
toinen toisensa niskassa päästäkseen pikemmin perille, lyöttäydyimme
me yhteen ja meitä oli kaikkiaan tuskin paria kolmeakymmentä miestä
vihollista vastassa suuren ladon nurkalla. Vastapäätä meitä oli
puutarha, jossa oli kaksi mehiläiskekoa ja jokunen suuri kukkiva
kirsikkapuu, jotka vieläkin hengessäni näen aivan selvästi, ja kun
preussiläiset aikoivat kiivetä erään pienen, viettävällä rinteellä
olevan muurin yli, ammuimme tuimasti heitä.
En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi
muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui
korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili
suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi
oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme
rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi,
juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja
laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin
viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme
emme sitä huomanneetkaan.
Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin
laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen
ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu
vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta,
mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan
istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt
tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu
valtasi minut.
Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat
samalla mitalla takaisin.
Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni,
tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta
silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi
puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma
pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja
eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.
Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset
riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja
minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen
kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä
äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita!
nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä
muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri
pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui
myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen
lakki päässä.
Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen,
leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja
toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen,
jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden
kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas
kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi
se tapahtunut tänään.
Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului
kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului
hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni
miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan
aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita
kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet
ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita
ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt
tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.
"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen
väliin, kaivon viereen."
Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin
ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi
siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:
"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän,
jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla,
nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa
hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on
hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi,
mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on
meidän."
Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun
vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa -- olisipa
minulla nyt pyssyni!"
Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli
syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret
tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla
silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä
nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan
nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun
näköinen.
"Olisipa minulla vain pyssyni", toisti hän, "niin näkisit, kuka
voittaisi!"
Me olimme ainoat henkiin jääneet tällä kulmalla, jossa oli kasottain
ruumiita.
Ajatellessani, että minutkin mahdollisesti huomenna kaivettaisiin
maahan, vastapäätä olevaan puutarhaan toisten kuolleitten keralla
ja etten enää milloinkaan näkisi Katria, vierivät kyyneleet pitkin
poskiani ja sanoin tuskissani:
"Nyt olen hukassa!"
Silloin mulkoili kersantti minuun ja kun hän näki minun olevan
nuoren, kysyi hän:
"Miten on laitasi, rekryytti?"
"Luoti on läväissyt hartiani, herra kersantti."
"Hartiasi, se ei ole niin vaarallista kuin jos sinua olisi ammuttu
ristiluihin, sillä nyt voit vielä parantua."
Ja katseltuaan minua vielä kotvasen, hän virkkoi:
"Älä pelkää, vielä sinä pääset kotiisi."
Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua,
mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut
toivottomaksi.
Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän
vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili
partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven
aukossa:
"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa
tuolla."
Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi
selällään vatsa painetin lävistämänä.
Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot,
puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin
lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas
kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella
taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun
yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla
kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna
ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli
nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja
kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä
painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä
välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari
oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä
kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä
välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin,
perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat
rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt
oli heidän vuoronsa sulkea rivit.
Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä
ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että
heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja
kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman
onnemme nojaan."
En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin
preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja
ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön
keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit
edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä
sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat
pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.
Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli
ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani.
Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti
minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa
ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan
vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin
sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.
Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:
"Kas, tuolla hän tulee!"
Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja
toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:
"Eläköön keisari!"
Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.
Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja
kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään
painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten
liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein
valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen
tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta
siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.
Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni
syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko
tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin
tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten
joukossa.