Kaikkialla raikui: "Eläköön keisari!"

Iloissani yhdyin minäkin toisten huutoon, jota kesti minuutin verran.

Oltiin taas liikkeessä ja me luulimme, että pahin oli jo voitettu,

mutta kahden kolmensadan askeleen päässä salatiestä syntyi hirvittävä

melske ja toistamiseen kenraali huusi:

"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset

ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli

sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton

kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet

ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset

jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa

kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on

mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat

venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin

heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.

Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraali

Chemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:

"Lakatkaa ampumasta!"

Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan

viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman

tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme

neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja

kanuunamme jyrisivät.

"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon

kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten

yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun

lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit

edellämme.

Voitto oli meidän!

Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa

jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin

luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi

häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea

käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi

meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän

aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.

Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin

muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin

läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen

jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa

poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne

pääkatua.

Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka

kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja

ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan

viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit

seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.

Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse

ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi:

"Kas, sillä lailla pojat! Olen teihin tyytyväinen! Keisarin täytyy

saada tietää, että olette kunnostaneet itsenne."

Häntä nauratti ajatellessaan, että olimme juosseet suoraan päin

kanuunia.

Kenraali Souham lausui:

"Uljaita poikia!"

Hän vastasi:

"Se on heidän veressään."

Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin ehjin nahoin moisesta

leikistä.

Pataljoona viipyi siellä seuraavaan päivään. Meidät majoitettiin

porvareiden asuntoihin. He pelkäsivät meitä ja siksi antoivat he

meille mielisuosiolla, mitä pyysimme. Kahdeskymmenesseitsemäs

rykmentti saapui illalla kaupunkiin ja sai asuntonsa vanhassa

linnassa. Olimme tuiki uupuneita. Sepeteus, Klipfel ja minä

tupakoimme kotvan aikaa puhellen kunniastamme ja menimme sitte

puusepän työhuoneeseen, jossa heittäydyimme höylänlastukasalle. Siinä

nukuimme puoleen yöhön, jolloin taas lähtörumpua päristettiin. Täytyi

nousta, ei auttanut. Lähtiessämme puuseppä tarjosi meille vielä

ryypyn. Satoi taivaan täydeltä. Samana yönä valvoimme vartiotulien

ääressä Klepelin kylän edustalla kahden tunnin matkan päässä

Weissenfelsistä. Sateessa oli olomme hyvin tukalaa.

Useita muitakin osastoita saapui paikalle liittyen meihin. Keisari

oli tullut Weissenfelsiin ja koko kolmannen osaston piti seurata

meitä. Mistään muusta ei puhuttu; useat siitä iloitsivat. Mutta

seuraavana aamuna kello viiden tienoissa lähti pataljoona etujoukkona

edelleen.

Edessämme virtasi Rippach-joki. Emme tehneet kierrosta päästäksemme

siltaa myöten joen yli, vaan kahlasimme suoraan sen poikki. Vesi

ulottui vyötäisiin saakka, ja kiskoessani jalkineitani mudasta

ajattelin: Jos sinulle olisi kerrottu näitä ennen vanhaan ollessasi

herra Guldenin luona, jolloin nuhaa peljäten vaihdoit sukkia kaksi

kertaa viikossa, et olisi uskonut. Totisesti, tässä elämässä tapahtuu

hirveitä asioita!

Kahlatessamme vastaisen rannan kaislikossa huomasimme muutamalla

kukkulalla joukon kasakoita, jotka tähystelivät meitä. Hitaasti he

seurasivat meitä rohkenematta hyökätä päällemme ja minä ymmärsin,

että mutakin toisinaan voi olla suureksi hyödyksi.

Kun olimme niin marssineet tunnin ajan ja päivä oli valjennut,

kuulimme yht'äkkiä ampumista ja kanuunain jyrinää Klepenistä päin.

Pataljoonan päällikkö ratsunsa seljästä tähysteli yli kaislikon. Sitä

kesti kauan. Kersantti Pinto virkkoi silloin:

"Divisiona tulee näkyviin, sitä ahdistetaan."

Kasakatkin pitivät heitä silmällä ja vasta tunnin kuluttua he

katosivat. Silloin näimme divisionan kolonneissa rientävän kenttää

pitkin oikealle päin ajaen takaa venäläistä ratsuväkeä.

"Eteenpäin!" huusi pataljoonan päällikkö.

Ja syytä tietämättä rupesimme juoksemaan pitkin jokivartta, kunnes

jouduimme vanhan sillan luokse Rippachin ja Grunan yhtymäpaikalle.

Siinä tuli meidän peräyttää viholliset, mutta kasakat olivat

huomanneet petoksemme ja koko heidän armeijansa vetäytyi Gruna virran

suojaan, jonka yli he kahlasivat. Ja kun pataljoona saapui luoksemme,

kuulimme että kanuunanluoti oli surmannut marsalkka Bessierin.

Mainitulta sillalta marssimme Gorschenin kylän luo vahtiin. Huhu

tiesi kertoa, että suuri tappelu oli odotettavissa, ja että kaikki

se, mikä tähän asti oli tapahtunut, oli vain vähäpätöistä rekryyttien

rohkeuden alkukoetusta. Arvannee jokainen, millaisia mietteitä nousi

järkevän miehen mieleen, joka sinne oli joutunut vastoin tahtoaan

sellaisten huolettomain olentojen pariin, kuin Fürst, Sepeteus ja

Klipfel olivat, joiden mielestä sota oli vaan huvitusta, aivan

kuin se olisi tuottanut heille muutakin kuin kiväärinlaukauksia,

miekaniskuja ja painetin pistoksia.

Loppupäivän ja vielä pitkälle yötäkin muistelin yhtä mittaa vaan

Katria ja rukoilin Jumalaa, että Hän varjelisi minua kuolemasta

ja käsiäni vahingoittumasta, sillä kädet ovat välttämättömän

tarpeelliset työmiehelle, jonka pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä.

Moskovasta Waterloohon: Romaani Napoleonin ajoilta · 第 20 / 30 题