Iloissani yhdyin minäkin toisten huutoon, jota kesti minuutin verran.
Oltiin taas liikkeessä ja me luulimme, että pahin oli jo voitettu,
mutta kahden kolmensadan askeleen päässä salatiestä syntyi hirvittävä
melske ja toistamiseen kenraali huusi:
"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset
ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli
sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton
kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet
ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset
jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa
kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on
mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat
venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin
heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.
Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraali
Chemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:
"Lakatkaa ampumasta!"
Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan
viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman
tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme
neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja
kanuunamme jyrisivät.
"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon
kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten
yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun
lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit
edellämme.
Voitto oli meidän!
Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa
jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin
luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi
häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea
käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi
meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän
aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.
Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin
muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin
läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen
jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa
poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne
pääkatua.
Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka
kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja
ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan
viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit
seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.
Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse
ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi:
"Kas, sillä lailla pojat! Olen teihin tyytyväinen! Keisarin täytyy
saada tietää, että olette kunnostaneet itsenne."
Häntä nauratti ajatellessaan, että olimme juosseet suoraan päin
kanuunia.
Kenraali Souham lausui:
"Uljaita poikia!"
Hän vastasi:
"Se on heidän veressään."
Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin ehjin nahoin moisesta
leikistä.
Pataljoona viipyi siellä seuraavaan päivään. Meidät majoitettiin
porvareiden asuntoihin. He pelkäsivät meitä ja siksi antoivat he
meille mielisuosiolla, mitä pyysimme. Kahdeskymmenesseitsemäs
rykmentti saapui illalla kaupunkiin ja sai asuntonsa vanhassa
linnassa. Olimme tuiki uupuneita. Sepeteus, Klipfel ja minä
tupakoimme kotvan aikaa puhellen kunniastamme ja menimme sitte
puusepän työhuoneeseen, jossa heittäydyimme höylänlastukasalle. Siinä
nukuimme puoleen yöhön, jolloin taas lähtörumpua päristettiin. Täytyi
nousta, ei auttanut. Lähtiessämme puuseppä tarjosi meille vielä
ryypyn. Satoi taivaan täydeltä. Samana yönä valvoimme vartiotulien
ääressä Klepelin kylän edustalla kahden tunnin matkan päässä
Weissenfelsistä. Sateessa oli olomme hyvin tukalaa.
Useita muitakin osastoita saapui paikalle liittyen meihin. Keisari
oli tullut Weissenfelsiin ja koko kolmannen osaston piti seurata
meitä. Mistään muusta ei puhuttu; useat siitä iloitsivat. Mutta
seuraavana aamuna kello viiden tienoissa lähti pataljoona etujoukkona
edelleen.
Edessämme virtasi Rippach-joki. Emme tehneet kierrosta päästäksemme
siltaa myöten joen yli, vaan kahlasimme suoraan sen poikki. Vesi
ulottui vyötäisiin saakka, ja kiskoessani jalkineitani mudasta
ajattelin: Jos sinulle olisi kerrottu näitä ennen vanhaan ollessasi
herra Guldenin luona, jolloin nuhaa peljäten vaihdoit sukkia kaksi
kertaa viikossa, et olisi uskonut. Totisesti, tässä elämässä tapahtuu
hirveitä asioita!
Kahlatessamme vastaisen rannan kaislikossa huomasimme muutamalla
kukkulalla joukon kasakoita, jotka tähystelivät meitä. Hitaasti he
seurasivat meitä rohkenematta hyökätä päällemme ja minä ymmärsin,
että mutakin toisinaan voi olla suureksi hyödyksi.
Kun olimme niin marssineet tunnin ajan ja päivä oli valjennut,
kuulimme yht'äkkiä ampumista ja kanuunain jyrinää Klepenistä päin.
Pataljoonan päällikkö ratsunsa seljästä tähysteli yli kaislikon. Sitä
kesti kauan. Kersantti Pinto virkkoi silloin:
"Divisiona tulee näkyviin, sitä ahdistetaan."
Kasakatkin pitivät heitä silmällä ja vasta tunnin kuluttua he
katosivat. Silloin näimme divisionan kolonneissa rientävän kenttää
pitkin oikealle päin ajaen takaa venäläistä ratsuväkeä.
"Eteenpäin!" huusi pataljoonan päällikkö.
Ja syytä tietämättä rupesimme juoksemaan pitkin jokivartta, kunnes
jouduimme vanhan sillan luokse Rippachin ja Grunan yhtymäpaikalle.
Siinä tuli meidän peräyttää viholliset, mutta kasakat olivat
huomanneet petoksemme ja koko heidän armeijansa vetäytyi Gruna virran
suojaan, jonka yli he kahlasivat. Ja kun pataljoona saapui luoksemme,
kuulimme että kanuunanluoti oli surmannut marsalkka Bessierin.
Mainitulta sillalta marssimme Gorschenin kylän luo vahtiin. Huhu
tiesi kertoa, että suuri tappelu oli odotettavissa, ja että kaikki
se, mikä tähän asti oli tapahtunut, oli vain vähäpätöistä rekryyttien
rohkeuden alkukoetusta. Arvannee jokainen, millaisia mietteitä nousi
järkevän miehen mieleen, joka sinne oli joutunut vastoin tahtoaan
sellaisten huolettomain olentojen pariin, kuin Fürst, Sepeteus ja
Klipfel olivat, joiden mielestä sota oli vaan huvitusta, aivan
kuin se olisi tuottanut heille muutakin kuin kiväärinlaukauksia,
miekaniskuja ja painetin pistoksia.
Loppupäivän ja vielä pitkälle yötäkin muistelin yhtä mittaa vaan
Katria ja rukoilin Jumalaa, että Hän varjelisi minua kuolemasta
ja käsiäni vahingoittumasta, sillä kädet ovat välttämättömän
tarpeelliset työmiehelle, jonka pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä.