Kaikki tämä oli, kuten kersantti Pinto sanoi, juhlan valmistusta,
sillä pian alkaisi tanssi.
Me olimme vahdissa linnoituksessa ja korkeilta valleilta näimme koko
seudun kuhisevan joukkoja, joista toiset asustivat lakeudella, toiset
olivat majoitetut kyliin.
Palatessani kahdeksantenatoista päivänä vahtivuoroltani Warthaun
portilta, sanoi kersantti, joka kohteli minua ystävällisesti:
"Rekryytti Bertha, keisari on tullut."
Ei kukaan ollut kuullut siitä puhuttavan ja minä vastasin:
"Anteeksi, herra kersantti, mutta vast'ikään kilistin lasia Merlinin
kanssa, joka viime yönä piti vahtia kenraalin asunnossa, eikä hän
siitä mitään maininnut."
Silloin vilkutti hän toista silmäänsä virkkaen:
"Kaikkialla on liikettä ja elämää. Sitä et sinä, rekryytti, vielä
ymmärrä, mutta että hän on tulossa, sen tunnen sormenpäissänikin.
Kun hän on poissa, tapahtuu kaikki puolinaisella vauhdilla ja nyt --
katsos tuonne, katso noita sananlennättäjiä, jotka nelistävät teillä
-- kaikki alkaa elää. Nyt täytyy meidän joka hetki olla valmiina
ensimmäiseen tanssiin. Keisarilliset ja kasakat eivät tarvitse
silmälaseja nähdäkseen, onko hän mukana. He tuntevat sen jo ilmasta."
Näitä puhuessaan kersantti naurahteli pitkien viiksiensä takaa.
Aavistin, että minua saattaisi kohdata suuri onnettomuus, mutta minun
täytyi vaan pysytellä iloisen näköisenä.
Eikä kersantti erehtynytkään, sillä samana päivänä kello kolmen
aikaan ehtoopuolella lähtivät kaikki kaupungin ympärille majoitetut
joukot liikkeelle ja tuossa kello viiden vaiheilla käskettiin
meitä asettumaan riviin. Marsalkkamme, Moskovan ruhtinas, ratsasti
kaupunkiin upseerien ja kenraalien seurassa, jotka kuuluivat hänen
esikuntaansa. Heti senjälkeen ratsasti kenraali Souham, kookas,
harmaahapsinen soturi linnoitukseen ja marssitti meitä torilla.
Kovalla äänellä, että kaikki selvästi kuulivat, hän lausui:
"Sotamiehet! Te tulette kuulumaan neljännen rintaman etuväkeen.
Muistakaa, että olette ranskalaisia. Eläköön keisari."
Ja kaikki yhtyivät huutamaan: "Eläköön keisari!" Tori kajahteli
miesten huudoista.
Sitte ratsasti kenraali pois eversti Zapfelin keralla.
Samana yönä vapauttivat hesseniläiset meidät vahdista ja me
lähdimme Erfurtista kymmenennen husaarirykmentin ja badenilaisen
jääkärirykmentin kanssa. Aamulla kuuden tai seitsemän tienoissa
seisoimme Weimarin edustalla ja aamuaurinko valaisi sen puutarhoja,
kirkkoja ja taloja ja oikealla olevaa vanhaa linnaa.
Täällä saimme levähtää ja husaarit menivät kaupunkiin vakoilemaan.
Yhdeksän aikana aamiaista syödessämme kuulimme yhtäkkiä laukauksia
jonkun matkan päässä. Husaarimme olivat kaduilla sattuneet yhteen
preussiläisten kanssa. Heti alkoi kahakka. He tappelivat ja ampuivat
pistooleilla toisiaan. Mutta se tapahtui niin kaukana meistä, ettemme
nähneet mitään koko ilosta.
Tunnin kuluttua tulivat husaarit takaisin. Kaksi heistä oli kaatunut.
Niin alkoi sota.
Viivyimme siellä viisi päivää, jona aikana kolmas joukkokunta riensi
edelleen. Kun kuuluimme etuväkeen, täytyi meidänkin kiiruhtaa
Sulzaa ja Warthauta kohti. Silloin huomasimme vihollisen. Ne olivat
kasakoita, jotka vetäytyivät takaisin pysytellen pyssynkantamaa
etäämpänä, ja mitä enemmän he peräytyivät, sitä rohkeammaksi tulimme
me.
Minua suututti, kun kuulin Sepeteuksen kerskuvan: "Eivätkö he
ollenkaan pysähdykään?"
Ajattelin: "Voimmeko parempaa toivoa kuin että he pakenisivat?
Silloinhan olemme voittaneet vahinkoa kärsimättä."
Mutta vihdoin he pysähtyivät erään leveän ja syvän joen toisella
rannalla. Me näimme osan heistä väijyvän meitä, hyökätäkseen
kimppuumme, jos olisimme olleet niin tyhmiä, että yrittäisimme joen
yli.
Oli huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Alkoi hämärtää, eikä
ihanampaa iltaruskoa voi mielessään kuvitella. Joen toisella rannalla
aukeni rajaton tasanko, jossa punainen taivas taustana ratsumiesten
nähtiin liikkuvan edestakaisin välkkyvine miekkoineen. Kersantti
Pinto huomasi heidät heti venäläisiksi jääkäreiksi ja kasakoiksi. Hän
tunsi joenkin, sanoen sen olevan Saalen.
Lähestyimme joen rantaa mikäli mahdollista ampuaksemme ratsumiehiä,
jotka peräytyivät yhä edemmä ja häipyivät iltaruskoon. Sytytimme
leirivalkeita pitkin jokirantaa ja asetimme vahteja. Vasemmalla oli
suuri kylä. Osa lähti sinne ostamaan lihaa, sillä keisarin saavuttua
oli käsketty rehellisesti maksamaan kaikki.
Myöhempään illalla, valmistaessamme illallista saapui divisionan
toinen rykmentti. Hekin sytyttivät leiritulensa pitkin jokirantaa ja
suuremmoista oli nähdä tulipilarien väräjävän vedessä.
Ei kukaan halunnut nukkua. Sepeteus, Klipfel, Fürst ja minä
lyöttäysimme yhteen ja katsahtaen toisiimme alotimme:
"Huomenna paukkuu, jos mielimme joen yli. Ei ainoakaan tovereistamme
Pfalzburgissa, jotka nyt istuvat olutta juoden 'Villissä', aavista,
että me istumme täällä joen rannalla syöden lehmänlihaa, että meidän
täytyy maata paljaalla maalla ja siten hankkia vanhuuden varaksi
luuvaloa, puhumattakaan miekaniskuista ja kiväärinlaukauksista,
joiden suloisuutta ehkä saamme pikemmin maistaa kuin aavistammekaan."
"Sepä vasta elämää onkin", virkkoi Klipfel. "En välitä
höyhenpatjoista. Palttua annan sellaiselle elämälle, jossa päivä on
toisensa kaltainen. Että tuntisi elävänsä, täytyy toisena päivänä
kärsiä puutetta, toisena nauttia yltäkylläisyydestä. Kas sellainen
vaihtelu miellyttää. Ja mitä laukauksiin, miekaniskuihin ja
painetinpistoihin tulee, annamme, Jumala paratkoon, samalla mitalla
takaisin."
"Niin kyllä", jatkoi Sepeteus piippuaan sytytellen, "ja minä
puolestani toivon, etten anna kiväärini ennen levähtää, kuin olen
maksanut kaikki saamani selkäsaunat".
Siinä loikoilimme pakinoiden pari kolme tuntia. Sepeteus oli kietonut
nutun ympärilleen ja nukkui maaten jalat tuleen päin, kun vahti noin
kahdensadan askeleen päässä huusi:
"Wer da?" (Kuka siellä?)
"Ranska!"
"Mikä rykmentti?"
"Seitsemäs linja!"
Nyt tulivat marsalkka Ney ja kenraali Brenier muutaman
insinööriosaston keralla ja heillä oli mukanaan hiukan tykkiväkeä.
Marsalkka oli vastannut: Seitsemäs linjarykmentti, kun hän
tiesi, missä me olimme. Siitä iloitsimme ja ylpeilimme. Näimme
hänen ratsastavan ohitsemme kenraali Souhamin ja kuuden korkean
upseerin seurassa; yölläkin tunsimme heidät hyvin, sillä taivas
oli tähtikirkas ja kuu teki nousuaan, niin että näki melkein yhtä
selvästi kuin päivällä.
He seisahtuivat eräässä joen mutkauksessa, jonne asetettiin kuusi
kanuunaa, ja heti sen jälkeen saapui paikalle rakentajia ja pitkä
jono vaunuja, jotka olivat lastatut siltapalkeilla, paaluilla ja
kaikenlaisilla rakennustarpeilla. Husaarit kuljeskelivat pitkin
rantoja kooten venheitä ja tykkijunkkarit seisoivat kanuunainsa
ääressä pyyhkäistäkseen tieltä työn estäjät. Kotvasen aikaa
katselimme siltainrakennustyön edistymistä. Joka taholta kuului
huutoja:
"Wer da?" "Wer da?"
Kolmannen linjarykmentin miehet saapuivat.
Vihdoin, päivän sarastaessa, nukahdin. Klipfel ravisteli minua aimo
lailla, ennenkuin heräsin. Lähtörummut pärisivät. Molemmat sillat
olivat valmiit ja nyt oli mentävä Saalen yli.
Oli runsaasti aamukastetta. Kukin kiiruhti pyyhkimään kivääriään,
käärimään kokoon nuttuaan ja sitomaan ne ylleen. Toinen auttoi
toistaan ja niin asetuimme riviin. Kello oli kait tuossa neljän
paikkeilla aamulla. Joesta nousi sankka sumu, joka teki ilman
harmaaksi. Kaksi pataljoonaa oli jo menossa siltojen yli, sotamiehet
pitkissä riveissä, upseerit ja lippu keskellä. Siitä syntyi kumea
kolina. Viimeisinä tulivat kanuunat ja ampumavaravaunut.
Kapteeni Florentin oli juuri käskenyt meidän varaamaan itsellemme
uutta sankkiruutia, kun kenraali Souham, kenraali Chemineau, eversti
Zapfel ja pataljoonanpäällikkömme saapuivat luoksemme. Pataljoona
lähti liikkeelle. Vaanin alinomaa nelistäviä venäläisiä, mutta niitä
ei näkynyt eikä kuulunut.
Sitä mukaa kuin tulimme toiselle rannalle, muodosti jokainen
rykmentti neliön kiväärit alhaalla. Viiden tienoissa oli koko
divisiona päässyt sillan yli. Aurinko hajoitti sumun. Oikealla noin
kolmen neljännespeninkulman matkan päässä meistä näimme vanhan
kaupungin jyrkkine kattoineen, kupoolinmuotoisen kellotapulin, joka
oli liuskakivillä katettu ja jonka huipussa oli risti, ja etäämpänä
sen takana näimme linnan. Se oli Weissenfels.
Meidän ja kaupungin välillä kulki pitkä ja syvä rotko. Marsalkka
Ney, joka vastikään oli saapunut, tahtoi välttämättömästi
tietää, mitä siinä mahtoi kätkeytyä. Kaksi komppaniaa
kahdennestakymmenennestäseitsemännestä rykmentistä lähetettiin sinne
tarkkampujoina ja muu väki lähti hiljalleen liikkeelle, upseerit
ja rummut keskellä, kanuunat rivien väleissä ja ampumavaravaunut
viimeisinä.
Kaikki epäilivät salatietä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun eilen
olimme nähneet ratsuväkijoukon, joka ei mitenkään olisi ennättänyt
aavan tasangon äärimmäiseen laitaan. Se oli mahdotonta, enkä
milloinkaan ole siihen määrin jännittänyt huomiokykyäni, kuin nyt.
Aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan. Mutta kun olimme hyvässä
järjestyksessä, kiväärit ladattuina, lippu liehumassa ja kenraalit
takanamme turvallisen näköisinä, kun marssimme näin kiiruhtamatta
ja kuulimme tahdikkaat askeleet, tulimme rohkaistuiksi. Ajattelin
itsekseni: "Ehkä he lähtevät pakoon, kun näkevät meidät. Sehän olisi
onnellisinta sekä heille että meille."
Paikkani oli toisessa rivissä, eturintamassa olevan Sepeteuksen
takana, ja selvää on, että pidin silmäni auki. Silloin tällöin
vilkuilin toiseen rykmenttiin, joka kulki samassa rintamassa kuin
mekin ja sen keskellä näin marsalkan seurueineen. Kaikki pitivät
päänsä pystyssä ja asettivat lakkinsa poikkipäin nähdäkseen etäältä,
mitä tapahtui.
Tarkkampujat olivat nyt viidakko- ja pensasreunaisen salatien
luona. Kotvaista ennen olin jo toisella puolella havainnut jotain
liikkuvaa, tuulessa aaltoilevan ruispellon tapaista ja heti juolahti
mieleeni, että ehkä siellä on venäläistä sotaväkeä miekkoineen ja
pistimineen. Mutta juuri kun tarkkampujamme lähestyivät pensaita ja
kiväärinlaukauksia vaihdettiin monin paikoin, näin selvästi, että ne
olivat pistimiä. Samassa leimahti edessämme salama ja kanuuna jyrisi.
Siellä oli nähtävästi tykkiväkeäkin ja he olivat ampuneet meitä.
Kun omituista ääntä kuullessani käänsin päätäni sinnepäin, näin
vasemmalla puolellani rivissä aukon.
Samassa kuulin eversti Zapfelin aivan tyynesti komentavan:
"Sulkekaa rivit!"
Ja kapteeni Florentin toisti:
"Sulkekaa rivit!"
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ennättänyt mitään
ajatella. Mutta viidenkymmenen askeleen päässä välähti taas salama ja
riveissä kuului sama omituinen ääni -- juuri kuin tuima tuulenpuuska
-- ja minä näin taas aukon, tällä kertaa oikealla puolellani. Ja
kun eversti jokaisen kanuunanlaukauksen jälkeen komensi: "Sulkekaa
rivit", ymmärsin, että taas oli tullut aukko.
Tuo ajatus minua kauhistutti, mutta eteenpäinhän meidän täytyi.
En uskaltanut ajatella sitä, koetin poistaa sen mielestäni. Samassa
kenraali Chemineau, joka oli ratsastanut meidän rykmenttiimme, huusi
jyrisevällä äänellä:
"Seis!"
Katsoin eteeni ja näin, että sankka parvi venäläisiä ryntäsi
luoksemme.
"Ensimmäinen rivi polvilleen ... kivääri poskelle!" huusi kenraali.
Kun Sepeteus oli polvistunut, seisoin minä tavallani ensimmäisessä
rivissä. Näen vieläkin silmäini edessä tuon raivoisan sotajoukon
tulevan nelistäen, miehet etukumarassa hevosten selässä sapeli
ojennettuna, ja takanamme kenraali komentelee tyynesti, kuin
kenttäharjoituksessa:
"Valmiina! Tähdätkää! Laukaiskaa!" Kaikki neljä linjaa ammuimme
samalla kertaa. Tuntui kuin koko taivas olisi haljennut. Kun savu
hiukankin haihtui, näimme venäläisten nelistävän täyttä laukkaa
pakoon, mutta meidän kanuunamme jyrisivät ja kuulamme lensivät
nopeammin kuin heidän ratsunsa.
"Ladatkaa!" huusi kenraali.
Lienenkö koskaan eläissäni ollut niin hyvillä mielin.
"Kas vaan. Täytyypä heidän paeta", ajattelin itsekseni.