Maaliskuun kahdeksannen ja yhdeksännentoista päivän tienoissa oli
lumi alkanut sulaa. Kun Aschaffenburgissa pidettiin suurta paraatia
avaralla kentällä, josta näkee silmänkantamiin Main virran toiselle
puolelle, satoi muistaakseni rajusti yhtämittaa kello kymmenestä
aamulla aina kello kolmeen iltapäivällä. Vasemmalla oli linna, jonka
akkunoissa asukkaat kaikessa mukavuudessaan katselivat meitä veden
virtanaan valuessa kenkiimme. Oikealla kohisi koski. Näimme sen kuin
sumuharson läpi. --
Kehotukseksi huudettiin meille vähäväliä: "Kivääri olalle! Kivääri
käsivarrelle!"
Marsalkka tuli hitaasti ratsastaen pataljoonan hallitusupseeriston
ympäröimänä. Sepeteusta lohdutti tieto, että nyt tulisimme näkemään
urhoollisimman urhoollisista. Mutta minä ajattelin: Jospa saisin
katsella häntä uunini nurkasta, olisi se monta vertaa hauskempi.
Vihdoin hän asettui eteemme ja selvästi muistan hänet vieläkin, näen
suuren, kolmikulmaisen lakin, joka oli sateesta läpimärkä, sinisen
koru-ompeleisen hännystakin ja pitkävartiset saappaat. Hän oli
kaunis, punakka mies, pystynenä ja vilkkaat silmät ja näytti hirveän
voimakkaalta. Ylpeyttä hänessä ei ollut rahtuistakaan, sillä kun hän
ratsasti komppanian ohi ja kapteeni teki kunniaa, kääntyi hän korkean
ratsunsa selässä huudahtaen:
"Kas, Florentin!"
Silloin kohentausihe kapteeni tietämättä, mitä vastata. Olivat
tainneet yhdessä palvella halpoina sotamiehinä tasavallan aikana.
Viimein kapteeni vastasi: "Sebastian Florentin olen, herra marsalkka!"
"Olipa todella hauska tavata sinua, Florentin", marsalkka sanoi ja
viitaten itään, Venäjää kohti, jatkoi hän: "Luulin sinun jääneen
tuonne."
Koko komppania oli ihastunut ja Sepeteus virkkoi minulle:
"Siinä vasta mies! Uhraisinpa vaikka henkeni hänen tähtensä."
Minusta ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että marsalkka tervehti
vanhaa toveriaan, enkä siis ymmärtänyt, miksi Sepeteus tahtoi uhrata
henkensä hänen tähtensä.
Siinä kaikki, mitä muistan Aschaffenburgista.
Illalla lähdettiin Schweinheimiin, rikkaaseen viini-, hamppu- ja
viljaseutuun, jossa kaikki ihmiset silmäilivät meitä nurpein katsein.
Kolme tai neljä miestä asetettiin asumaan aina samaan taloon ja me
saimme joko härän, porsaan tai lampaan lihaa joka päivä. Leipä oli
hyvää samoin kuin viinikin. Mutta useat meistä olivat pitävinään
kaikkea huonona; he nimittäin otaksuivat, että heitä senvuoksi
luultaisiin hienoiksi herroiksi, mutta he erehtyivät, sillä kuulin
paikkakunnan asukkaiden sanovan saksaksi:
"Kotimaassaan ovat nuo oikeita kerjäläisiä. Jos kurkistaisi heidän
kellareihinsa Ranskassa, niin tuskinpa niistä löytäisi perunaakaan."
Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen,
että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona,
kärsivät puutetta kotonaan.
Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin
herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen
rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki
hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut
liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta
iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä
ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria.
He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin
harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.
Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme,
tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan
näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:
"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"
"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos
voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."
Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:
"Minäkin ymmärrän saksaa -- älkää toki noin puhuko."
Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti
piippunsa.
"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus.
"Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin
tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."
"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä
otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä,
mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."
Vanhus, joka oli Schweinheimin pastori, tuli luokseni, tervehti ja
sanoi:
"Herrani, menettelynne todistaa, että olette kunnon mies,
uskokaa, ettei herra Kalkreuth tahdo ketään vahingoittaa, ei edes
vihamiehiämmekään."
"Sen kyllä uskon", vastasin, "muuten en hänen makeita makkaroitaan
söisikään niin hyvällä halulla."
Kuultuaan sanani, ratkesi isäntä nauramaan, taputteli lihavilla
käsillään vatsaansa ja sanoi:
"Enpä olisi uskonut ranskalaisen voivan viekoittaa minua nauramaan."
Oli molempain toverieni vartioimisvuoro; heidän mentyään jäin
yksin. Silloinpa isäntä nouti pullon vanhaa viiniä, istahti pöydän
ääreen ja käski minua kilistämään kanssansa, johon mielihyvin
suostuin. Ja siitä päivästä alkaen aina lähtöömme asti osoittivat
talon asukkaat minulle suurta luottamusta. Joka ilta istuimme
haastellen takkavalkean ääressä; pastori ja nuoret tytötkin tulivat
kuuntelemaan. He olivat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Toinen heistä
oli noin kahdeksantoista toinen kaksikymmen-vuotias. Minusta he
muistuttivat Katria ja se liikutti minua.
He tiesivät, että minulla oli morsian kotona, en voinut sitä heiltä
salata ja se herätti heidän myötätuntoaan.
Majatalon isäntä oli katkera ranskalaisille.
Pastori sanoi, että ranskalaiset olivat turhamaista ja siveetöntä
kansaa, että koko Saksa sentähden nousisi vastarintaan,
että oltiin kyllästytty sotamiestemme huonoihin tapoihin ja
kenraaleimme itaruuteen ja että oli perustettu "Hyve-liitto" pahan
poistamiseksi. --
"Aluksi", hän sanoi, "puhuitte vapaudesta. Sitä kuuntelimme halulla
ja mieluummin olisimme suoneet teidän armeijanne voittavan kuin
Preussin kuninkaan ja Itävallan keisarin. Te soditte sotureitamme
vastaan. Te taistelitte aatteiden puolesta, joita koko maailma
piti oikeina ja suuremmoisina ja sentähden ette olleet kansain,
vaan heidän herrainsa kanssa tekemisissä. Tänään on toisin. Koko
Saksanmaa yltyy sotaan, nuoriso nousee aseisiin ja nyt puhumme _me_
Ranskalle vapaudesta, hyveestä ja oikeudesta. Joka näiden edestä
taistelee on aina voimakkain, sillä häntä vastustaa ainoastaan
roskaväki kaikissa maissa, jotavastoin häntä puoltaa nuoriso,
rohkeus, suuret aatteet, kaikki, mikä kohottaa sielua itsekkyyttä
ylemmäksi ja se tekee kuolemankin suloiseksi. Näin ajattelitte tekin
kerran. Nyt se on teille jo arvotonta. Vapauden tähden sortuivat
sotapäällikkönne muinoin. Ladoissa, oljilla he makasivat kuin halvat
sotamiehet. Peljättäviä miehiä he olivat! Nyt tulee heillä olla
mukavat ja pehmeät vuoteet, he ovat ylhäisempiä kuin aatelisherramme,
äveriäämpiä kuin pankkiirimme. Siten sota, joka ennen oli jotain
kaunista -- uhri isänmaalle -- on muuttunut ammatiksi, joka
tuottaa enemmän kuin kauppa. Vieläkin sota on hyvin hienoa, sillä
sotilaspuvut ovat koreat, mutta onpa kuitenkin toista sotia ikuisten
aatteiden puolesta ja toista sotia raha-arkkuunsa täytettä."
"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä
luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset
ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin,
marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman
etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten,
baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan,
mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi
mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan.
Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat
kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä
Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri
rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat
itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on
nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten
harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi
luonnon järjestystä järkyttää."
Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein
ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja
ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun
ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää.
Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä,
baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin
se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä
ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali
kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa
kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan
ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla
siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa.
Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon
isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä
tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan
jumaluusoppineiden kanssa."
Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna
saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin,
seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan
marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan
harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia
matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka
laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri
olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.
Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki
marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja
luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun
rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat
jokeen.
Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään ... pian ollaan
kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden
kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu
sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."
Se ajatus meitä katkeroitti.
Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu
on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta
kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin
toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.
Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin
rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan
unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi
aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren
pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan
ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat
vapisemaan.
Sepeteus otti kiväärini sanoen:
"Tulehan joutuin!"
Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.
Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat
tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen
makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois,
otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani.
Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa
minun puolestani.
Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että
meidänkin puolestamme rukoillaan."
Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.
Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki
hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin
surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään
tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että
vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.
Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.
Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että
ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä
syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi
vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä
maan päällä.