Frankfurtissa opin tuntemaan sotilaselämää. Tähän asti olin ollut
vaan rekryytti, nyt tulin sotamieheksi. En puhu harjoituksista;
kun on vähänkin hyvää tahtoa, oppii ne helposti kuukaudessa. Mutta
minä opin sotakurin, toisin sanoen, että korpraali on erehtymätön
puhutellessaan sotamiestä, samoin kersantti puhutellessaan
korpraalia, luutnantti kersantin suhteen j.n.e. aina marsalkkaan asti
-- ja niin on, vaikka väittäisivät, että kaksi kertaa kaksi on viisi
tai että kuu loistaa keskellä kirkasta päivää.
Vaikea on sitä ymmärtää, mutta jokaisen majapaikan seinässä on
plakaatti, joka tässä kohden on suurena apuna ja se luetaan julki
silloin tällöin, jotta sotamiesten käsitys selvenisi. Se sisältää
kaikki, mitä sotamiehen mieleen voi juolahtaa, kuten palata
kotikylään, kieltäytyä sotapalveluksesta, olla röyhkeä esimiehilleen
j.n.e. ja loppuponsi kuului: kuoleman rangaistus tai ainakin viisi
vuotta kaleeriorjuutta.
Frankfurtiin saapumisemme jälkeisenä päivänä kirjoitin herra
Guldenille, Katrille ja Kreetta-tädille ja ymmärtänette, että olin
liikutettu. Kirjoittaessani tuntui minusta kuin olisin vielä ollut
heidän luonaan; kerroin heille matkan vaivoista, ystävällisyydestä,
jolla minua kohdeltiin Mainzissa ja miten olin saanut ponnistaa
viimeiset voimani pysyäkseni mukana. Sanoin heille, että, Jumalan
kiitos, vielä olin hyvissä voimissa, että olin reippaampi kuin
lähtiessäni ja että suutelin heitä tuhannesti.
Istuin kirjoittamassa majapaikassani toverein keskellä ja kaikki
pfalzburgilaiset lähettivät tervehdyksiä omaisilleen. Oi, se oli
ihana hetki.
Sitte kirjoitin Mainziin, hyville ihmisille Kapusiininkadun varrella,
jotka minut olivat pelastaneet melkein epätoivosta. Sanoin, että
minun täytyi marssia heti esiinhuudon jälkeen, että olin toivonut
tapaavani heidät kiittääkseni heitä ja että heidän tulisi antaa
anteeksi, sillä minun täytyi seurata pataljoonaa tänne Frankfurtiin.
Iltapäivällä saimme sotilaspukumme. Tusinoittain juutalaisia tuli
holveihin ja jokainen möi siviilipukunsa heille. Ainoastaan paitani,
sukkani ja kenkäni jätin myömättä. Italialaisten oli sangen vaikea
saada kauppiaita ymmärtämään, sillä he tahtoivat kaikki ilmaiseksi,
mutta genualaiset vetivät kyllä vertoja viekkaudessa juutalaisille
ja heidän kaupanhierontansa kesti illan pimeään. Tarjosimme
korpraaleillemme monta lasillista pysyäksemme hyvissä väleissä
heidän kanssaan, sillä aamuin illoin johtivat he harjoituksia
lumisella pihamaalla. Kaupustelija-eukko Kristiina istui yhä
nurkassaan lämmityspannu jalkain alla. Hän oli erittäin kohtelias
kaikille "hienoille, nuorille herroille", siten hän puhutteli niitä,
jotka eivät kukkaroitaan säästäneet. Ja moni luopui viimeisestä
kolikostaan, jotta olisi ollut "hieno, nuori herra", Sitte he
olivat vain halpa-arvoisia talonpoikia, mutta sellainen on maailman
meno -- -- -- turhamaisuus turmelee koko ihmiskunnan, rekryyteistä
kenraaleihin saakka.
Joka päivä saapui nostoväkeä Ranskasta ja vaunuttain haavoittuneita
Puolasta. Sitä näkyä "Pyhän-Hengen-sairaalan" edustalla, joen
vastaisella rannalla! Siellä oli loppumaton ihmisjono. Kaikki
nuo onnettomat olivat jollain tavalla vioittuneet, toisilta
oli paleltunut nenä tai korvat, toisilta käsivarsi tai jalka.
Varovaisesti laskettiin heidät lumeen, etteivät olisi hajonneet
kappaleiksi. Ei milloinkaan ole nähty niin kurjasti puetuita
ihmisiä, naisten hameissa, karvattomissa nahkalakeissa, repaleisissa
kasakan nutuissa, jalat käärittyinä nenäliinoihin tai vanhoihin
paitoihin. He takertuivat kiinni niihin, jotka auttoivat heitä
vaunuista, tuijottivat kuin villipedot, silmät syvälle painuneina
ja parta hoidotta kasvaneena. Mustalaiset, jotka etsivät yösijansa
metsän suojassa, olisivat säälineet heitä, ja nämä olivat kuitenkin
onnellisimmat, sillä he olivat säästyneet verilöylystä, kun sitä
vastoin tuhannet heidän tovereistaan olivat kuolleet lumeen ja
taistelutantereelle.
Klipfel, Sepeteus ja minä menimme katsomaan noita onnettomia ja he
kuvailivat meille kaiken sen kurjuuden, johon joutuivat paluumatkalla
Moskovan palosta ja minä ymmärsin nyt, ettei kahdeskymmenesyhdeksäs
päiväilmoitus ollut vähääkään liioitellut.
Nämä kertomukset kiihoittivat vihaamme venäläisiä vastaan. Useat
sanoivat: "Kunhan sota vaan alkaisi, saisivat he nähdä toista ...
se ei ole vielä päättynyt ... se ei ole päättynyt!" Heidän vihansa
tarttui minuunkin ja toisinaan ajattelin: "Oletko järjiltäsi, Juuse?
Venäläisethän puolustavat maatansa, perheitänsä ja kaikkea, mikä
ihmiselle on kalleinta maailmassa. Elleivät he sitä olisi tehneet,
olisi heitä syystä täytynyt halveksia".
Niihin aikoihin tapahtui jotain merkillistä.