Pfalzburgista ja toisinaan kutsuimme häntä haudankaivajaksi. Vaikka
_me_ häntä siten puhuttelimme, ei hän sitä pahaksensa pannut. Mutta
eräänä iltana, kun hän harjoitusten jälkeen meni pihan poikki, huusi
muuan husaari hänelle:
"Haudankaivaja, tulehan tänne avukseni kantamaan kanssani olkikupoja!"
Sepeteus kääntyi vastaten: "Haudankaivaja en ole. Kantakaa itse
kuponne. Luuletteko minua juhdaksi?"
Silloin huusi toinen kovalla äänellä:
"Rekryytti, jollet tule nyt heti, ei sinun hyvin käy".
Sepeteus ei ollut juuri tyyniluontoisimpia. Hän meni husaarin luo ja
kysyi:
"Mitä sanotte?"
"Käsken sinua kantamaan nämä oljet pois ja nyt heti, kuuletko,
rekryytti?"
Miehellä oli viikset ja suuri punainen poskiparta. Sepeteus tarttui
partaan, mutta tämä sivalsi häntä aimolailla korville. Sepeteuksen
kouraan jäi tukko parranhaivenia ja kun riita oli houkutellut
paikalle paljon uteliaita, pudisti husaari hänelle nyrkkiään sanoen:
"Annahan aamun koittaa."
"Silloin saamme nähdä", sanoi Sepeteus. "Minulla on myös jotain
sanottavaa teille, ukkoseni."
Heti tuli hän kertomaan tapahtumasta minulle ja kun tiesin, ettei hän
eläissään ollut käsitellyt muuta asetta kuin kuokkaa, säikähdin hänen
puolestaan.
"Kuulehan, Sepeteus", sanoin, "kun et voi paetakaan, on parasta, että
menet pyytämään anteeksi ... sillä kaikki vanhat soturit ovat tuimia
miekkailijoita. Sen taidon ovat he oppineet Egyptissä, Espanjassa
ja missä lienevät. Noudata neuvoani. Tahdotko, niin lainaan sinulle
rahaa, että voit tarjota hänelle ryypyn, sillä se keino tepsii."
Mutta hän rypisti otsaansa, eikä tahtonut taipua.
"Mieluummin hirtän itseni, kuin menen anteeksi anomaan. Annan palttua
koko maailman husaareille. Jos hän osaakin miekkailla, on minullakin
pitkät käsivarret ja miekkani sivallukset osuvat yhtä hyvin hänen
luiseen runkoonsa kuin hänen pistoksensa minun lihaksiini."
Korvapuustit olivat vielä tuoreessa muistissa.
Joukkoomme liittyi miekkailu-opettaja, korpraali Fleury ja useita
tovereita; kaikki myönsivät Sepeteuksen olevan oikeassa ja
miekkailuopettaja sanoi, että korvapuusteja ei muulla voi sovittaa
kuin verellä ja että kaksintaistelu oli nuorille rekryyteille
tuottava kunniaa.
Sepeteus vastasi, etteivät pfalzburgilaiset ennenkään olleet
suoneniskuja säikkyneet. Hän olisi valmis. Silloin lähti
miekkailuopettaja Heikki kapteenin puheille. Hän oli komein mies
mitä ajatella saattaa, pitkä, solakka, hartiakas, suoranenäinen
ja keisari oli omakätisesti Eylaun tappelussa antanut hänelle
kunniamerkin. Kapteenin mielestä oli korvapuusti kyllä riittävä syy
kaksintaisteluun. Sitäpaitsi sanoi hän, että se olisi oleva hyvänä
esimerkkinä toisille rekryyteille ja että, jos Sepeteus jättäisi
taistelematta, olisi hän arvoton jäämään seitsemännen linjarykmentin
kolmanteen pataljoonaan.
Seuraavana yönä en ummistanut silmiäni. Kuulin vuodetoverini
kuorsaavan ja ajattelin "Sepeteus raukka, tulevana yönä et enää
kuorsaa!" Minua hirvitti maata sellaisen ihmisen vieressä. Vasta
aamuhämärässä nukahdin. Yht'äkkiä tunsin, että oli hyvin kylmä,
avaan silmäni ja mitä näen? Vanhan, punatukkaisen husaarin, joka oli
vetänyt peitteen yltämme sanoen:
"Ylös siitä, laiskuri, nyt tulet tietämään, mihin minä kelpaan!"
Vallan rauhallisesti Sepeteus nousi vastaten:
"Nukuin, ukkorähjä, nukuin." Kuullessaan nimitettävän itseänsä
"ukko-rähjäksi", olisi hän käynyt toveriini käsiksi, mutta kaksi
pitkää roikaletta, joiden piti tulla husaarin varamiehiksi, estivät
häntä ja sitäpaitsi olivat kaikki pfalzburgilaisetkin läsnä.
"Joutuin nyt, meidän täytyy kiirehtiä", huudahti ukko.
Mutta Sepeteus pukeutui kiireettä. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
"Pojat, onko meidän lupa mennä kasarmin rajain ulkopuolelle?"
"Kuritushuoneen takana on tilaa tapella", vastasi muuan husaareista.
Kuritushuoneeksi käytetyn pienen rakennuksen takana oli nokkosia
kasvava paikka. Se oli muurien ympäröimä ja me näimme sinne varsin
hyvin akkunoistamme, sillä se oli joen puolella juuri meidän
edessämme.
Sepeteus puki sotilasnutun ylleen ja kääntyen minuun päin hän
virkkoi: "Juuse ja sinä, Klipfel, valitsen teidät varamiehikseni".
Mutta minä pudistin päätäni. "No, Fürst, tulehan sinä sitten!" Kaikki
menivät portaita alas.
Sepeteus oli mielestäni mennyttä miestä, se koski minuun kipeästi
ja silloin ajattelin: "Nyt eivät yksin venäläiset ja preussiläiset
hävitä meitä sukupuuttoon, omat miehemmekin avustavat heitä".
Joka mies oli rientänyt akkunaan, minä yksin istuin sängyssäni.
Kalpenin kuullessani viiden minuutin kuluttua miekankalsketta; veri
ehtyi suonissani.