Seuraavana aamuna heräsin tuossa kahdeksan tienoissa. Kapusiininkadun
kulmassa puhallettiin vaskitorvella aamusoittoa. Kaikki lähtivät
liikkeelle. Kuulin hevosten, vaunujen ja ihmisten kulkevan ohitse.
Jalkoihini sattui vielä hiukan, mutta se ei ollut mitään edellisten
päiväin tuskaan verrattuna. Vedettyäni jalkaani puhtaat sukat, tuntui
minusta, kuin olisin tullut uudeksi ihmiseksi ja ajattelin: "Jos näin
jatkuu, Juuse, tulee sinusta vielä reipas mies: alku vaan tuntuu
hankalalta."
Näin mieluisissa mietteissä pukeuduin.
Leipurin vaimo oli asettanut kenkäni muurin viereen kuivamaan
täytettyään ne ensin lämpimällä tuhkalla, etteivät kutistuisi. Ne
olivat rasvatut ja kiiltävät.'
Sidoin repun selkääni ja menin alas. En ennättänyt kiitellä noita
hyviä ihmisiä, jotka olivat kohdelleet minua niin ystävällisesti,
mutta päätin täyttää tuon velvollisuuden huudon jälkeen.
Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä
odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat
vähän myöhemmin.
Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan.
Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös
useita rakuunoita.
Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin
kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä
rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset
täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut
nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä
ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni
riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä
vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille
huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita
jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen
nimensä huudettiin.
Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto
alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan
patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun
tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme
oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn,
että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui
pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii
lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.
Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat
minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet
alkaisivat.
Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja
kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut
hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan
mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini
Vidal miekkansa komentaen:
"Ruoduttain oikeaan ... mars!"
Ja rummut alkoivat rämistä.
Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää
isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja
ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun
oli seuraaminen.
Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten
jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa
niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä
näky.
Koko sotajoukko marssi alas Rheinille, jonka yli menimme. Jäällä oli
muitakin kuin me; noin viisi, kuusi sataa askelta meidän edellämme
näkyi joukko ruudinsaattomiehiä matkalla Frankfurtiin. Jää ei ollut
liukasta, vaan huuraista ja rosoista.
Tultuamme toiselle rannalle, kuljimme tietä, joka luikersi kahden
matalan kukkulan lomitse.
Niin marssimme edelleen viisi tuntia. Näimme kyliä sekä oikealla että
vasemmalla ja naapurini Sepeteus virkkoi:
"Kun meidän nyt kerran täytyi kotoa maailmalle, niin samapa se,
vaikka lähdimmekin sotaan. Saammehan nyt jokapäivä edes nähdä jotain
uutta. Jos onni meitä suosii niin, että pääsemme vielä kerran kotiin,
niin onhan meillä kertomista."
"Niin, mutta minä kyllä tyytyisin vähempiin tietoihin", sanoin,
"eläisin mieluummin omaisteni luona, jotka istuvat kotona kaikessa
rauhassa, sensijaan että nyt saan kahlata lumessa."
"Sinä et ollenkaan ajattele kunniaa, sinä", virkkoi hän; "se vasta on
jotakin."
Ja minä vastasin:
"Kunnian niittävät toiset, emmekä me, Sepeteus, ja he elävät
mukavasti, herkuttelevat ja nukkuvat makeasti. He tanssivat ja
huvittelevat, kuten sanomalehdissä lukee, ja päälle päätteeksi saavat
he kunnian, jonka me nälällä, vaivalla ja kärsimyksillä olemme
ansainneet. Me vasta raukkoja olemme, joita on pakotettu lähtemään
sotaan. Ja kun vihdoinkin palaamme, menetettyämme työhalun tai
toisinaan jäsenemmekin, ei meille suurtakaan kunniaa osoiteta. Monet
meidän entisistä tovereistamme, jotka eivät missään suhteessa olleet
meitä etevämmät, vaan olivat meitä kyvyttömämpiä työnteossa, ovat
noina seitsemänä vuonna ansainneet rahaa, avanneet kaupan, naineet
toisten morsiamet, heillä on kauniita lapsia, ovat hyvinvoipia,
kunnan uskottuja miehiä, eteviä henkilöitä. Ja kun me, jotka
kotiin palaamme, etsittyämme kunniaa tappamalla ihmisiä, kuljemme
heidän ohitsensa kultakaluuna hihassa, katsotaan meitä halveksien,
ja jos vielä onnettomuudeksi punainen nenä on todistamassa, että
olemme maistelleet paloviinaa kestääksemme sateet, lumimyrskyt ja
pikamarssin, sillä aikaa kuin nuo toiset kotona joivat hyvää viiniä,
sanotaan meistä: 'Juopporenttuja he ovat'. Ja me rekryytit, jotka
emme mitään hartaammin halunneet kuin jäädä kotiin työtä tekemään,
joudumme kerjuulle. Siinä kuulet ajatukseni, Sepeteus. Sellainen
menettely ei minun mielestäni ole varsin oikeutettua ja mieluummin
näkisin, että kunnian ystävät itse lähtisivät sotaan antaen meidän
olla rauhassa."
Silloin hän sanoi:
"Olen aivan samaa mieltä, mutta kun nyt kerran olemme joutuneet
pinteeseen, on parasta, että sanomme taistelevamme kunnian puolesta.
Täytyy aina kerskua ammatistaan ja uskotella muita, että hyvin on
asiat; muuten saisivat he aihetta ivata meitä."
Puhellessamme näitä ja paljon muutakin, tulimme vihdoin suuren joen
luo, ja kersantti sanoi sen olevan Mainvirran, jonka rannalla oli
kylä. Emme tulleet tietämään kylän nimeä, mutta siellä me levähdimme.
Menimme taloihin, joissa jokainen sai ostaa viinaa, viiniä ja lihaa.
Kenellä ei ollut rahaa, pureskeli kuivaa leipäänsä katsellen toisia.
Iltapäivällä viiden tienoissa tulimme Frankfurtiin. Mainittu
kaupunki on vielä vanhempi kuin Mainz ja vilisee juutalaisia. Meidät
vietiin Saxenhausen-nimiseen taloon, jonne kymmenes husaarirykmentti
ja badenilaiset jääkärit olivat majoitetut. Muistan kuulleeni,
että vanha rakennus muinoin oli ollut sairaala ja se oli minusta
todennäköistä, sillä sisäpuolella oli suuri piha muurattuine
holveineen. Alhaalla olivat hevoset ja toisessa kerroksessa
sotamiehet.
Kuljimme paikalle lukemattomia kujia myöten, jotka olivat niin
kapeat, ettei paljon taivasta näkynyt kattojen väliltä. Kapteeni
Florentin ja luutnantit Clavel ja Bretonville odottivat meitä.
Esiinhuudon jälkeen johtivat kersanttimme meidät pienissä joukoissa
majoituspaikkaamme badenilaisten yläpuolelle. Tulimme suuriin
saleihin, joiden pienten akkunain välille sängyt olivat asetetut.
Kersantti Pinto ripusti lyhtynsä keskellä huonetta olevaan
pylvääseen. Kukin asetti pyssynsä nojalle ja sanaakaan sanomatta
riisui yltään repun, puseron ja kengät. Sepeteus oli joutunut
minun vuodetoverikseni. Luoja tietää, miten väsyneitä olimme.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nukuimme sikeästi.