Samana päivänä marssimme Bitscheen, sitä seuraavana Hornbachiin,
Kaiserslauterniin j.n.e. Satoi taasen lunta.
Kuinka monasti pitkällä marssimismatkallamme kaipasinkaan herra
Guldenin oivallista takkia ja paksuanturaisia, pitkävartisia
saappaita!
Kuljimme läpi lukemattomien kylien, milloin korkealla vuoriseuduilla,
milloin alhaalla tasangoilla. Aina, kun lähestyimme kylää, päristivät
rummun lyöjät marssin tahtia ja me oikasimme itsemme suoriksi ja
astuimme reippaasti kuin vanhatkin soturit. Ihmiset juoksivat pieniin
akkunoihinsa tai porttien pieliin kurkistamaan ja sanoivat: "Taas
nostoväkeä."
Illalla, kun vihdoin pysähdyimme, oli ainakin minun sangen suloista
lepuuttaa uupuneita jalkojani. Sääriäni ei sanottavasti särkenyt,
mutta itse jalkoja pakotti -- voi, enpä milloinkaan ollut tuntenut
moista väsymystä! Majoituslippumme oikeuttivat meille paikan
takkavalkean ääressä, mutta tavallisesti kutsuivat ihmiset meidät
aterioimaan kanssaan. Useimmiten saimme piimää ja perunoita,
toisinaan myös sianlihaa ja hapankaalia. Lapset tulivat luoksemme ja
tirkistelivät meihin, eukot kyselivät, mistä kaukaa tulimme ja missä
toimissa olimme olleet ennen sotaan lähtöä. Surullisina katselivat
meitä nuoret tytöt muistellen sulhojaan, joista heidän oli täytynyt
erota noin puoli vuotta sitte. Yösijan saimme renkien vuoteilla.
Ihastuksissani heittäydyin siihen ja halusta olisin nukkunut vaikka
kaksitoista tuntia. Mutta varhain, aamun sarastessa, herätti minut
rumpu. Katselin ruskeita kattoparruja ja pieniä akkunaruutuja,
jotka olivat jääkukkasten peitossa ja ihmettelin: "Missä olen?"
Äkkiä ahdisti sydäntäni ja sanoin itselleni: "Olet Bitschessä,
Kaiserlauternissa ja -- -- -- olet sotamies." Kiiruusti täytyi minun
vuoteesta pystyyn, vaatteet ylle ja riviin.
"Onnea matkalle", toivotteli emäntä, joka oli aikaisin jalkeilla.
"Kiitos", vastasi soturi ja niin marssimme jälleen. Niinpä niin
-- -- -- onnellista matkaa. Poika parka, sinua kait ei enää toiste
saa nähdä. Kuinkahan monta onkaan mennyt ennen sinua samaa tietä
koskaan palajamatta! -- En milloinkaan unohda sitä kertaa, kun
Kaiserlauternissa toisena päivänä lähtömme jälkeen aukaisin reppuni
ottaakseni siitä puhtaan paidan ja löysinkin paitojen alta pienen,
mutta jokseenkin raskaan käärön. Aukaisin sen ja löysin viisikymmentä
neljä frangia, kuuden frangin rahoja ja käärepaperiin oli herra
Gulden kirjoittanut näin: "Ole aina sodassa hyvä ja oikeutta
rakastava. Muistele vanhempiasi ja niitä, joiden edestä kernaasti
uhraisit henkesi ja kohtele muukalaisia ja vihollisia ihmisinä, jotta
hekin samoin kohtelisivat meidän miehiämme. Jumala olkoon kanssasi ja
sinua vaaroista varjelkoon. Tässä on vähän rahaa, Juuse. Raha on aina
tarpeen etenkin silloin, kun on kaukana ystävistä. Kirjoita meille
niin usein kuin suinkin voit. Suutelen sinua, poikaseni, ja syleilen
sinua sydämellisesti."
Lukiessani tätä itkin ja ajattelin: "Etpä olekaan aivan unohdettu,
etkä yksin maailmassa. Hyvät ihmiset muistelevat sinua, etkä sinä
milloinkaan unohda heidän hyviä neuvojaan."
Vihdoinkin viidennen päivän iltana kello kymmenen tienoissa tulimme
Mainziin. Muistan sen aina, niin kauvan kuin elän. Oli hirvittävän
kylmä; aikaiseen olimme lähteneet ja paljon ennen kaupunkiin tuloamme
kuljimme kylien läpi, jotka olivat sotamiehiä täynnä: ratsu- ja
jalkaväkeä, lyhyviin nuttuihin puettuja rakuunoita, joiden puukengät
olivat heinillä täytetyt ja jotka hakkasivat jäätä kaukaloista
juottaakseen hevosiaan. Toiset kantoivat heiniä tallien oville.
Huurteesta valkeita ruuti- ja luotivaunuja kuletettiin tiellä;
sanansaattajoita ja pieniä tykkiväkijoukkioita marssi edestakaisin
valkoisilla kentillä, eivätkä ne meitä huomanneet ollenkaan.
Kapteeni Vidal oli laskeunut maahan hevosensa selästä ja käyskenteli
reippaasti ja pitkin askelin pysyäkseen lämpöisenä. Upseerit ja
kersantit jouduttivat meitä, sillä olimme myöhästyneet. Muutamien
itaalialaisten oli täytynyt jäädä kyliin, kun eivät mitenkään
jaksaneet marssia. Väsymyksestä polttivat ja kirvelivät minunkin
jalkani. Tuskin kykenin nousemaan viimeisestä lepopaikastani. Mutta
toiset pfalzburgilaiset marssivat reippaasti.
Oli pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Katselimme niitä kaikki
ja sanoimme toisillemme: "Pian olemme jo perillä!" sillä etäällä
taivaan rannalla näkyi musta juova vilkuttavine valopilkkuineen,
jotka tiesivät suurta kaupunkia. Vihdoin saavuimme ulkovarustusten
ja vallien luo. Suljimme rivit ja marssimme entistä ryhdikkäämmästi,
kuten tapa on, kun lähestytään linnoitettua paikkaa. Olimme
ääneti. Vesimurroksen nurkkauksessa näimme jäisen kannen kattaman
vallihaudan, sen yläpuolella tiilivallit ja edessämme vanhan, tumman
portin ja ylösvedetyn nostosillan.
Vartija ylhäällä huusi:
"Wer da?"
Kapteeni astui yksin esiin vastaten:
"Ranska."
"Mikä rykmentti?"
"Seitsemännen linjarykmentin sotureita."
Seurasi syvä äänettömyys. Nostosilta laskettiin ja vartijat tulivat
meitä tarkastamaan. Yhdellä heistä oli suuri lyhty kädessä. Kapteeni
Vidal astui pari askelta eteenpäin puhelemaan upseerin kanssa, sitte
meille huudettiin: "Saatte mennä".
Taas pärisivät rummut, mutta kapteeni käski heittämään ne takaisin
olalle ja me marssimme sillan yli ja sisään toisesta samallaisesta
portista kuin ensimmäinenkin oli ollut ja niin olimme kaupungissa.
Siellä olivat kadut lasketut suurilla sileillä kivillä. Jokainen
koetti kävellä ontumatta, sillä vaikka olikin myöhäinen, olivat
ravintolat ja puodit auki ja niiden suurista akkunoista tulvehti
valoa kaduille ja ihmisiä kulki sadottain tullen mennen aivan kuin
keskipäivällä.
Poikkesimme useasta kadun kulmasta ja saavuimme suuren kasarmin
edustalla olevalle torille, jossa komennettiin: "Seis!"
Kasarmin nurkalla oli holvattu huone ja siellä pienen pöydän takana,
suuren, kolmivärisen kangaskatoksen alla, josta riippui kaksi lyhtyä,
istui kaupustelijaeukko.
Kotvasen kuluttua tuli torille useita upseereja, majuri Gêmeau
ja joitakuita toisia, jotka myöhemmin tulin tuntemaan. Nauraen
puristivat he kapteenin kättä, silmäilivät meitä tarkasti ja
sitte seurasi iltahuuto. Senjälkeen jaettiin meille eväsleipä ja
majoituslippu kullekin. Meille ilmoitettiin, että seuraavana aamuna
kello kahdeksan oli saavuttava huutoon, jolloin aseet jaettaisiin.
Sitte komennettiin: "Oikeaan ja vasempaan mars!" ja me näimme
upseereitten astelevan vasemmalla kädellä olevaan suureen kahvilaan.
Mutta me, minnekä joutuisimme me majoituslippuinemme näin suuressa
kaupungissa -- varsinkin italialaiset, jotka eivät osanneet sanaakaan
saksaa eivätkä ranskaa?
Heti juolahti mieleeni mennä tervehtimään vaatekatoksen alla istuvaa
myöjätärtä. Hän oli vanha, pyöreä, pulleaposkinen elsassilainen ja
kun kysyin, missä _Kapusiininkatu_ oli, vastasi hän:
"Mitäs annat neuvostani?"
Minun täytyi ostaa pikarillinen konjakkia; sitte hän sanoi:
"Ihan tuossa vastapäätä, kun käännyt kulmasta oikeaan, tulet
Kapusiininkadulle. Hyvää yötä sotamies."
Hän naurahti.
Pitkän Fürstin ja Sepeteuksen majoitusliput osoittivat myös
Kapusiininkadulle; lähdimme ontuen laahustamaan ja olimme
tyytyväisiä, että saimme kulkea yhdessä oudon kaupungin katuja.
Fürst löysi ensiksi majapaikkansa, mutta se oli jo suljettu ja
silläaikaa kun hän kolkutti portille, löysin minäkin yömajani, jonka
kaksi akkunaa valaisten loistivat vasemmalla. Aukaistuani portin,
tulin pimeään käytävään, jossa vasta paistetun leivän hyvä haju
tuoksahti vastaani ja vesi herahti kielelleni. Sepeteus meni edemmä.
Huusin käytävään:
"Eikö täällä ole ketään?"
Samassa ilmestyi vanha eukko portaille, varjostaen kynttilää
kädellään.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän.
Sanoin hänelle, että minut oli majoitettu heille.
Hän tuli alas, katsahti lippuuni ja sanoi saksaksi:
"Tule."
Nousin portaita ylös. Ohimennen näin raollaan olevasta ovesta kaksi
miestä, jotka uumaan asti alastomina seisoivat kaukaloiden ääressä
taikinaa vastaamassa. Olin joutunut erään leipurin luo ja siksipä
ei eukkokaan vielä nukkunut, sillä varmaan hänkin työskenteli
mukana. Hänen käsivartensa olivat kyynärpäähän asti paljaat, päässä
hänellä oli mustanauhainen myssy, yllä karkea, sininen hame,
jota olkanauhat kannattivat, ja hän näytti surulliselta. Hän vei
minut suurenpuoleiseen huoneeseen, jossa oli iso kaakelimuuri ja
peräseinällä sänky.
"Myöhään tulette", sanoi eukko.
"Niin tulen, olemme marssineet koko päivän", vastasin vaivalloisesti,
"olen väsymyksestä ja nälästä menehtyä."
Hän katseli minua ja kuulin hänen sanovan:
"Poika parka! Poika parka!"
Sitte kehotti hän minua istumaan lieden ääreen ja kysäsi:
"Pakoittaako jalkojanne?"
"Kyllä, kolme päivää niitä jo on särkenyt."
"Vetäkää saappaat jalastanne ja astukaa näihin tohveleihin. Tulen
heti takaisin."
Mennessään asetti hän kynttilän pöydälle. Riisuin yltäni repun ja
saappaat; jaloissani oli rakkoja ja minä ajattelin: "Voi Jumala,
kuinka paljon sentään täytyy kärsiä. Parempi olisi kuolla."
Samoin olin ajatellut satoja kertoja matkan varrella; mutta
täällä, loimuavan lieden ääressä tunsin itseni niin väsyneeksi ja
onnettomaksi, että Katrista, Kreetta-tädistä, herra Guldenista ja
kaikista niistä huolimatta, jotka olisivat suoneet minulle paljasta
hyvää, olisin tahtonut nukahtaa ikuisesti: Niin, olin liian onneton!
Istuissani siinä näitä ajatellen, aukesi ovi ja pitkä, roteva ja
harmaantunut mies astui sisään. Se oli toinen niistä, joiden olin
nähnyt työskentelevän alhaalla. Paidan hän oli pukenut ylleen ja
kädessä oli hänellä pullo ja kaksi lasia.
"Hyvää iltaa", hän sanoi katsellen minua vakavasti.
Nyökkäsin. Heti hänen jäljessään tuli eukko kantaen puusoikkoa, jonka
hän laski lattialle tuolin viereen.
"Peskää jalkanne", sanoi hän, "se virkistää teitä"
Eukon ystävällisyys liikutti minua ja ajattelin: "On toki hyviäkin
ihmisiä maailmassa!" Riisuin sukat jalastani. Rakot olivat puhki ja
verissä ja kunnon eukko säälitteli:
"Poikaparka! Poikaparka!"
Mies kysyi:
"Mistä kaukaa tulette?"
"Pfalzburgista, Lothringistä."
"Vai niin kaukaa."
Kotvasen kuluttua virkkoi hän vaimollensa:
"Tuo tänne lämmin leipä; nuorukaisen pitää juoda lasillisen viiniä,
ja sitte nukkukoon hän rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa."
Hän lykkäsi pöydän luokseni, niin että viinipullo oli aivan edessäni
ja jalkani olivat soikossa. Hyvältä se tuntui. Sitte kaatoi hän
lasimme täyteen hyvää valkoista viiniä sanoen:
"Onneksemme!"
Vaimo oli mennyt. Takaisin tullessaan toi hän lämpimän leivän,
jolle oli levitetty nuorta, puoleksi sulanutta voita. Silloin vasta
tunsin, kuinka nälkäinen olin; minulla oli melkein paha elämä. Nuo
hyvät ihmiset huomasivat sen varmaan, sillä eukko sanoi: "Poikaseni,
ottakaa jalkanne vedestä, ennenkuin syömään ryhdytte."
Hän kumartui ja ennenkuin tajusin, mitä hän aikoi tehdä, kuivasi hän
jalkani esiliinallaan.
Silloin huudahdin: "Hyvä rouva, tehän hoidatte minua kuin pientä
lasta."
Hetkisen kuluttua hän vastasi:
"Meidänkin poikamme on armeijassa."
Kuulin hänen äänensä vapisevan sitä sanoessaan ja sydämeni itki;
ajattelin Katria ja Kreetta-muoria, enkä saanut vastatuksi.
"Syökää ja juokaa", sanoi mies leipää leikaten.
Ja minä söin ennen tuntemattomalla nautinnolla. Molemmat katselivat
minua vakavasti. Herettyäni syömästä nousi mies sanoen:
"Niin, meidän poikamme on sotaväessä, viime vuonna hän marssi
Venäjälle, emmekä sittemmin ole hänestä mitään kuulleet. Nämä sodat
ovat kauheita!"
Itsekseen puhellen kulki hän edestakaisin huonetta miettiväisen
näköisenä, kädet selän takana. Silmäni ummistuivat.
Yht'äkkiä hän sanoi:
"Niin, hyvää yötä nyt!"
Hän meni ja eukko soikkoineen seurasi häntä.
"Kiitos", huusin heille. "Jumala johtakoon poikanne kotiin jälleen!"
Sitte riisuuduin, menin levolle ja vaivuin raskaaseen uneen.