VII.

Siitä päivästä alkaen oli minun aivan mahdoton pitää ajatuksiani

koossa. Aluksi koetin yrittää työn kimppuun, mutta pianpa herra

Gulden sanoi minulle:

"Jätä työsi, Juuse, ja ole se lyhyt aika, mikä sinulla on jäljellä,

meidän seurassamme; käy tervehtimässä Katria ja Kreetta-tätiä. Luulen

yhä edelleenkin, että sinut hyljätään, mutta eihän sitä edeltäpäin

tiedä. He tarvitsevat niin paljo väkeä, että saattaa kulua kauankin

ennenkuin sinut vapautetaan."

Kävelin siis joka päivä Quatre-Ventsiin ja vietin päiväni Katrin

seurassa. Olimme hyvin surullisia, mutta kuitenkin onnellisia, kun

saimme olla yhdessä; rakastimme toisiamme jos mahdollista vielä

enemmän kuin ennen. Katri koetti joskus laulellakin, kuten entisinä,

iloisina aikoina, mutta äkkiä puhkesi hän itkuun. Silloin me itkimme

yhdessä, ja Kreetta-täti rupesi sadattelemaan sotaa, joka tekee

kaikki ihmiset onnettomiksi. Hän sanoi, että tarkastusherrat pitäisi

hirttää, ja että kaikki ne roistot olivat tehneet liiton ihmisten

onnettomuudeksi. Hänen saarnansa lohduttivat meitä vähäsen, ja meidän

mielestämme hän puhui oikein.

Palasin kaupunkiin illalla kello 8-9 aikaan, jolloin portit

suljettiin, ja ohimennessäni näin, kuinka kaikki pienet kapakat

olivat täynnä nuoria rekryyttejä ja vanhoja ikäkuluja sotamiehiä,

jotka juopottelivat yhdessä. Rekryytit maksoivat aina juomingit,

muut istuivat lakki kallellaan ja viiksiään sivellen kertoivat

majesteetillisen näköisinä tappeluistaan, marsseistaan ja

kaksintaisteluistaan.

Ei voinut ajatella inhottavampaa näytelmää kuin nuo savuiset

luolat, joiden mustista orsista öljylamppu riippui ja joissa vanhat

tappelusankarit ja nuoret pojat kilvan joivat, räyhäsivät ja

paukuttivat pöytiä, ja kaiken tämän taustana vanha Annette Schnaps

tai Marie Herinz, joka takkuinen tukkasykerö niskassa ja piitön

pääkampa kallellaan seisoi kylkiään kynsien kuunnellen juttuja tai

ottaen ryypyn sotaurhojen seurassa.

Oli surullista, että kunnialliset ja ahkerat talonpoikaispojat

viettivät sellaista elämää; mutta ketään ei enää haluttanut työnteko,

eikä elämä ollut monen pennin arvoinen. Kun oli kylliksi räyhätty,

juotu ja suututeltu, nukahtivat miehet viimein nenä pöytää vasten, ja

ukot tyhjensivät maljansa laulaen:

"Kunnia kun kutsuvi!"

Nähdessäni tuota, ylistin suruissani taivasta, joka oli antanut

minulle hyviä ystäviä, mitkä ylläpitivät rohkeuttani ja estivät minua

joutumasta tuollaisten käsiin.

Niin joutui tammikuun 25 päivä. Viime päivinä oli kaupunkiin tullut

joukko italialaisia, rekryyttejä, piemontilaisia ja genualaisia,

toiset suuria ja paksuja kuin savoijalaiset, korkea piippalakki

kiharaisessa päässä, tummanviheriät pellavahousut jalassa, lyhyet

tiilenpunaiset takit yllä, nahkavyöt vyötäisillä ja puisevat kengät

jalassa. He istuivat vanhan hallin edustalla juustoa syöden. Toiset

olivat jänteviä, laihoja, mustaverisiä miehiä, pitkissä takeissaan

ja he värisivät vilusta, kun vaan näkivätkin lunta katoilla, ja

katselivat ohikulkevia naisia suurilla, mustilla, surullisilla

silmillään. Torilla heitä harjoitettiin joka päivä marssimaan; heidän

piti täyttää Mainzissa olevan kuudennen linjarykmentin rivit ja nyt

heitä lepuutettiin pari päivää jalkaväen kasarmeissa.

Heidän kapteeninsa, jonka nimi oli Vidal, asui meidän asuntomme

yläpuolella olevassa kamarissa. Hän oli karkeatekoinen ja ankaran

näköinen, mutta yhtä kaikki hyvä ja ystävällinen mies. Hän tuli

meille korjuuttamaan kellonsa lyömälaitosta, ja kun hän sai kuulla

minun olevan rekryytin ja pelkäävän, etten koskaan palaisi kotiin,

rohkaisi hän minua sanoen: "kaikkeen sitä tottuu; viiden kuuden

kuukauden perästä tapellaan ja marssitaan aivan samalla tavoin kuin

syödään, kun on nälkä, ja monet tottuvat niin ampumaan kivääreillä ja

kanuunoilla, että he ovat oikein onnettomia, kun ei heillä ole sitä

nautintoa."

Mutta hänen puhetapansa ei minua ensinkään miellyttänyt, sitä

vähemmin kun hänen toisessa poskessaan näkyi viisi kuusi suurta

ruudinlaikkoa, jotka olivat menneet syvälle ihon alle ja hänen

puheensa mukaan olivat tulleet kivääristä, jolla muudan venäläinen

oli ampunut häntä vasten silmiä. Sellainen sota-ammatti rupesi minua

yhä enemmän inhottamaan, ja kun jo useita päiviä oli mennyt, eikä

mitään ollut kuulunut, aloin minä luulla, että minut oli unohdettu

niinkuin pitkä Jaakkokin, jonka merkillisestä onnenpotkusta kaikki

vieläkin puhuvat. Joka kerta kun kävin Kreetta-tädin talossa, sanoi

täti: "Saapa nähdä, eivätkö he jätä sinua rauhaan", mutta tammikuun

25 p:n aamuna, juuri kun olin lähdössä Quatre-Ventsiin, kääntyi herra

Gulden työpöydästään minun puoleeni ja sanoi kyynelsilmin:

"Kuules, Juuse, annoin sinun maata rauhassa, mutta nyt minun täytyy

sanoa sinulle, että eilen illalla kävi poliisikonstaapeli tuomassa

meille sinun marssikäskysi. Teidän täytyy lähteä italialaisten

matkaan, sinun ja viiden muun kaupunkimme pojan: nuoren Klipfelin,

nuoren Loerigin, Janne Fürstin ja Kasperi Zébédén; teidät viedään

Mainziin."

Kun sen kuulin, tunsin jalkani horjuvan, ja istahdin saamatta

sanaakaan suustani. Herra Gulden otti taskustaan marssikäskyn ja

alkoi sitä lukea. Kaikki mitä siitä muistan oli, että Juuse Bertha,

syntynyt Dabossa Pfalzburgin kunnassa ja Saarburgin piirikunnassa,

oli määrätty kuudenteen linjarykmenttiin, ja että hänen tuli astua

rykmenttiinsä Mainzissa viimeistään tammikuun 29 päivänä.

Se paperi oli minulle yhtä hirmuinen isku, kuin jos en olisi tiennyt

siitä edeltäpäin mitään; minä töllistin siihen kuin uuteen ihmeeseen

ja suutuin.

Herra Gulden lausui lyhyen vaitiolon jälkeen: "Italialaiset lähtevät

tänään kello yhdentoista aikaan."

Silloin minä heräsin kuin pahasta unesta ja sanoin:

"Enkö enää koskaan saa nähdä Katria?"

"Kyllä, Juuse", vastasi hän vapisevalla äänellä, "olen lähettänyt

sanan Kreetta-muorille ja Katrille, niin että saat heittää heille

hyvästit."

Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä

enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä

kyyneleitäni.

Hetken päästä hän jatkoi:

"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen

kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni,

jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni

olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla

on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut

liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä

olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin,

niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä

hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi

pitkältä marssia."

Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.

Viimein nousi hän ja otti kaapista nahkaisen selkärensselin, jonka

hän laski pöydälle. Minä katselin häntä alakuloisesti, enkä voinut

ajatella muuta kuin sitä onnettomuutta, että nyt täytyi lähteä.

"Tässä on reppusi", sanoi hän, "siihen olen pannut kaikki, mitä

tarvitset: kaksi paitaa, kaksi villanuttua ja yhtä ja toista.

Mainzissa saat lisäksi kaksi paitaa, ja sitäpaitsi olen teettänyt

sinulle parin saappaita, sillä armeijaurakkamiesten jalkineet ovat

perin kehnoja, ne ovat melkein aina hevosen nahkaa ja kuumentavat

jalkaa hirmuisesti. Sinunhan on jo ilmankin vaikea kulkea, eikä sovi

tehdä sitä vaikeammaksi, kuin tarvis vaatii. No ... niin, se siitä."

Hän laski taas rensselin pöydälle ja istui paikalleen.

Ulkoa kuului italialaisten lähtöhäärinää. Yläpuolellamme asuva

kapteeni Vidal jakeli käskyjänsä. Hänen hevosensa oli santarmien

kasarmissa, ja hän lähetti nyt miehensä katsomaan, oliko hevonen

siivottu ja saanut kauroja.

Kaikki tuo melu ja hälinä teki minuun kummallisen vaikutuksen, enkä

minä vieläkään voinut käsittää, että minun oli todella lähdettävä.

Minun vielä kummissani istuessani aukeni ovi, ja Katri juoksi itkien

syliini, ja Kreetta-täti huusi:

"Sanoinhan jo, että sinun pitäisi mennä Sveitsiin, ja että ne

heittiöt lopulta veisivät sinut. Sanoinhan sen, mutta sinä et

uskonut."

"Kreetta-muori", vastasi herra Gulden heti, "se, että lähtee

velvollisuuttaan täyttämään, ei ole niin suuri onnettomuus kuin se,

että joutuu kaikkein kunniallisten ihmisten halveksittavaksi. Nuo

ruikutukset ja nuhtelut eivät pyhitä mitään, parempi olisi, että

lohduttaisitte ja rohkaisisitte Juusea."

"No", sanoi täti, "enhän minä häntä moitikaan; mutta on se yhtä

kaikki kauheaa, että pitää tällaistakin näkemän."

Katri pysyi minun lähelläni, hän oli istunut viereeni ja me

suutelimme toisiamme.

"Tulethan takaisin", hän sanoi ja likistyi minua vastaan.

"Tulen, tulen", kuiskasin, "ja -- sinä muistelet minua aina, etkä

rakastu toiseen."

Silloin sanoi hän nyyhkyttäen: "En, en milloinkaan rakasta ketään

muuta kuin sinua."

Tämä kohtaus oli kestänyt noin neljännestunnin, kun ovi avattiin ja

huoneeseen astui kapteeni Vidal, olalla kokoonkääritty nuttu kuin

metsätorvi.

"No", sanoi hän, "missä nuori miehenne nyt on?"

"Täällä", vastasi herra Gulden. "Vai niin", sanoi kapteeni, "he

tietysti surevat yhdessä -- sehän on luonnollista -- muistan kyllä

sen -- kaikilta meiltä jää joku rakastettu kotiin."

Sitte korotti hän äänensä: "Kas niin, nuori mies, rohkeutta nyt!

Emmehän, hemmetissä, enää ole lapsia."

Hän vilkaisi Katriin ja virkkoi herra Guldenille:

"Niin, niin, kyllä ymmärrän, ettei hänen ole hauska lähteä."

Rummut pärisivät katujen kulmissa ja kapteeni Vidal puheli edelleen:

"Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia siihen, kun marssimme, mutta

esiinhuudosta ei saa myöhästyä."

Lähtiessään puristi hän herra Guldenin kättä; hänen hevosensa kuului

hirnuvan portilla.

Ilma oli harmaata ja minut valtasi surumielisyys, enkä mitenkään

voinut erota Katrista.

Äkkiä kuuluivat rumpujen päristykset uudelleen; kaikki rummut olivat

kokoontuneet torille. Herra Gulden otti repun pöydältä ja sanoi

vakavasti:

"Juuse, on jo aika sanoa jäähyväiset."

Kalman kalpeana nousin ja hän sitoi repun selkääni. Katri istui

itkien kasvot esiliinassa. Huulet puristuksessa seisoi Kreetta-muori

ja katseli minua.

Yhä pärisivät rummut, yht'äkkiä vaikenivat ne.

"Tuossa tuokiossa alkaa esiinhuuto", sanoi herra Gulden ja syleili

minua, mutta heltyi samassa, purskahti itkuun, kutsui minua rakkaaksi

lapsekseen ja kuiskasi:

"Rohkeutta."

Kreetta-muori istuutui. Kumartuessani hänen ylitsensä, otti hän pääni

molempain käsiensä väliin, suuteli minua ja sanoi:

"Aina lapsesta asti olen pitänyt sinusta, Juuse, -- aina olen sinusta

pitänyt. Paljasta iloa olet sinä minulle tuottanut ja nyt täytyy

sinun lähteä. Herra Jumala, mikä onnettomuus!"

Kun Kreetta-täti oli päästänyt minut, katselin Katria, joka istui

paikallaan jäykkänä. Menin hänen luokseen ja suutelin häntä kaulalle.

Hän ei hievahtanutkaan. Kiiruhdin hänen luotaan, sillä tunsin, etten

kestäisi kauvempaa. Silloin kirkasi hän sydäntä särkevällä äänellä:

"Juuse, Juuse!"

Pyörsin hänen luokseen, heittäydyimme syleilyyn ja niin seisoimme

hetkisen nyyhkyttäen. Katri aivan horjui, talutin hänet lepotuoliin

ja taakseni katsahtamatta riensin pois.

Tuokio vain ja minä seisoin torilla italialaisten keskellä ja

ympärillä seisoivat sankat ihmisparvet, jotka itkivät ja valittivat

hyvästellen omaisiaan. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään.

Kun rummut taas alkoivat päristä, katsahdin ympärilleni ja huomasin

seisovani Klipfelin ja Fürstin välissä. Heidän vanhempansa seisoivat

edessämme torilla ja itkivät, kuin olisivat olleet hautajaisissa.

Oikealla kädellä, raatihuoneen edustalla istui kapteeni Vidal pienen

harmaan tammansa selässä ja puheli kahden jalkaväkeen kuuluvan

upseerin kanssa. Kersantit toimittivat esiinhuutoa ja me vastasimme.

Huudettiin Sepeteusta, Fürstia, Klipfeliä, Berthaa, ja me vastasimme

kuten toisetkin. Senjälkeen kapteeni komensi: "Eteenpäin mars!" ja me

läksimme parittain liikkeelle Ranskan porttia kohti.

Kulmassa, jossa leipuri Spitz asui, huusi vanha eukko ylhäältä

akkunasta tukahdetulla äänellä:

"Kasper! Kasper!"

Se oli Sepeteuksen isoäiti; hänen leukansa väpätti. Sanaa sanomatta

Sepeteus kohotti kättänsä. Hän oli murheen murtama ja kulki pää

riipuksissa.

Itsekin vapisin jo etukäteen ajatellessani, että minun täytyisi mennä

talomme ohi. Tultuani sinne, notkuivat polveni ja kuulin jonkun

huutavan akkunassa, mutta silloin käänsin päätäni "Punaiseen härkään"

päin ja ylinnä kuului rumpujen pärinä.

Lapset juoksivat perästä huutaen:

"Nyt he lähtevät -- kas, tuolla on Klipfel ja tuolla Juuse!"

Ranskan portilla seisoivat vartijat ja näkivät, kun me kiväärit

olalla marssimme heidän ohitseen. Kuljimme ulkovarustusten ohi, sitte

vaikenivat rummut ja me poikkesimme oikeaan. Ei kuulunut muuta kuin

jalkojen tarpomista rapakossa, sillä lumi oli jo alkanut sulaa.

Olimme marssineet Geberhofin talonpoikaistalon ohitse ja laskeusimme

juuri töyryä alas suurelle sillalle, kun kuulin, että joku puhutteli

minua. Se oli kapteeni, joka hevosensa selästä huusi minulle:

"Oikein, nuori mies, olen teihin tyytyväinen!"

Tuota kuullessani en voinut enää olla itkemättä, eikä pitkä

Fürstkaan. Toiset eivät virkkaneet mitään, mutta olivat kalman

kalpeita. Suuren sillan luona otti Sepeteus piippunsa esiin ja

rupesi polttamaan. Italialaiset edellämme haastelivat ja nauroivat

keskenään. Kolmessa viikossa he jo olivat ehtineet tottua tähän

elämään.

Noustuamme mäelle, joka oli neljännespeninkulman etäisyydellä

Mettingin kaupungista, ja juuri kun aioimme marssia rinnettä alas,

nykäsi Klipfel minua olkapäästä ja taakseen viitaten hän sanoi:

"Katsohan tuonne, kauas!"

Silmilläni seuraten hänen katseensa suuntaa näin Pfalzburgin etäällä

laakson pajukassa. Näin sen kasarmit, ruutikellarit ja kellotapulin,

josta kuusi viikkoa sitte vanhan Brainsteinin keralla olin katsellut

Katrin kotitaloa. Harmaana ne häämöttivät tummien metsien keskellä.

Halusta olisin viivähtänyt siinä hetkisen, mutta komppania marssi yhä

edelleen ja minun oli seuraaminen. Pian saavuimme Mettingiin.