Minusta oli hauskempi nähdä musta nauha hänen hatussaan kuin
omassani, ja minä pujahdin kiiruimman kautta väkijoukkoon Pinaclesta
päästäkseni.
Meidän oli hyvin vaikea päästä määrin talon holvihuoneisiin ja
nousta ylös vanhoja tammiportaita, joissa vilisi ihmisiä kuin
muurahaispesässä. Suuressa yläsalissa astuskeli poliisikonstaapeli
Kelz edestakaisin ja koetti pitää järjestystä, niin hyvin kuin taisi.
Ja sen viereisessä neuvostosalissa, jossa seisoo oikeuden kuvapatsas
side silmillään, kuultiin numeroita huudettavan. Tämän tästäkin
tuli sieltä ulos asevelvollinen, naamaltaan tulipunaisena ja numero
lakissa ja pää alhaalla hyökäten väkijoukon läpi niinkuin raivopäinen
härkä, joka haluaisi puskea sarvensa seinään. Toiset sitä vastoin
menivät menojaan kalpeina kuin ruumiit.
Määrin talon akkunat olivat auki, ulkoa kuului noiden viiden kuuden
soittokunnan soitto yht'aikaa; se oli kauheaa.
-- Pidin Katria kädestä, ja vähitellen tunkeuduimme ahdingon
läpi saliin, jossa aliprefekti, määrit ja heidän sihteerinsä
lattiakorokkeeltaan huusivat numeroita kuuluvalla äänellä niinkuin
tuomioita, sillä kaikki numerot olivat todellakin tuomioita.
Odotimme siinä kauan aikaa.
Suonissani ei ollut pisaraakaan verta, kun vihdoin minunkin nimeäni
huudettiin.
Astuin esille näkemättä, kuulematta mitään, pistin käteni
arpa-astiaan ja nostin numeron.
Aliprefekti huusi: "numero 17".
Menin matkaani sanomatta sanaakaan, Katri ja luinen äitinsä
jäljessäni. Jouduimme alas torille, ja saatuani hiukkasen raitista
ilmaa rintaani, muistin, että olin saanut numeron 17.
Kreetta-täti näytti kuin puusta pudonneelta.
"Olinhan minä pannut jotain sinun taskuusi", sanoi hän, "mutta se
Pinacle heittiö on varmaan noitunut sinut."
Samassa veti hän takataskustani esille köydenpätkän. Suuret
hikikarpalot kierivät otsaltani, Katri oli aivan kalpea, ja niin
saavuimme herra Guldenin luokse.
"Minkä numeron sait, Juuse?" kysyi hän heti.
"Seitsemännentoista", vastasi täti ja istahti kädet syliin vaipuen.
Hetkisen aikaa näytti herra Gulden hämmästyneeltä, mutta sitten hän
sanoi:
"Niin, miksei sitä siinä kuin muutkin; kaikkienhan täytyy lähteä,
sillä aukothan pitää saada täytetyiksi. Siitä ei Juusen tarvitse
hätäillä. Minäpä lähden tästä puhumaan määrille ja komentantille.
En aio heille valehdella, sillä tietäähän koko kaupunki, että Juuse
ontuu, mutta se on saattanut kiireessä unohtua. Senpävuoksi lähdenkin
puhumaan heille. Älkää olko millännekään, olkaa vain rohkeita."
Nämä herra Guldenin ystävälliset sanat rauhoittivat Kreetta-tätiä ja
Katria, jotka palasivat Quatre-Ventsiin hyvässä toivossa; mutta minun
laitani oli aivan toisin: siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut
minuutinkaan rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Keisarilla oli se hyvä tapa, ettei hän antanut rekryyttien kuljeksia
kotonaan ja hautoa mieltään odotusaikana. Heti arvannoston jälkeen
tuli tarkastus ja muutaman päivän kuluttua lähtökäsky. Hän ei
menetellyt niinkuin jotkut hammaslääkärit, jotka ensin näyttävät
pihtiään ja veitsiään ja sitten katsovat suuta niinkauan, että vatsaa
rupee vääntämään, ennenkuin tekevät päätöksensä; keisari sitävastoin
ryhtyi reippaasti asiaan.
Kolmantena päivänä arvannoston jälkeen oli tarkastus
kaupungintalolla. Sinne kokoontuivat kaikki tämän seudun määrit
ja joitakuita muitakin arvokkaita henkilöitä, joiden tuli antaa
tarpeellisia tietoja.
Päivää ennen oli herra Gulden ottanut ylleen suuren ruskean
päällystakkinsa ja hienon peruukkinsa lähteäkseen kelloja vetämään
määrin ja komentantin luo. Hän palasi tyytyväisen näköisenä ja sanoi:
"Asiat käyvät hyvin. Herra määri ja herra komentantti tietävät,
että sinä olet ontuva; näkyyhän se hiton hyvin. He vastasivat heti
minulle: Tietysti, herra Gulden, se nuori mies ontuu, mitäpäs hänestä
puhumme? Älkää olko levoton; emmehän me tarvitse ontuvia, vaan
sotamiehiä".
Nämä olivat palsamia minun ruumiilleni ja sinä yönä nukuin niin
sikeästi kuin hyväntapainen lapsi. Mutta seuraavana päivänä yllätti
minut taas pelko; tulin ajatelleeksi, kuinka monen miehen oli
sittenkin täytynyt lähteä, vaikka olivatkin täynnä ruumiinvirheitä
ja kuinka moni muu oli kaikenlaisilla vehkeillä koettanut
pettää tarkastusherroja, esim. syömällä vahingollisia aineita
tehdäkseen itsensä kalpeiksi tai kuristamalla sääriään saadakseen
suonenrepeymiä tai tekeytymällä kuuroiksi, sokeiksi ja höperöiksi.
Sitä ajatellessani minua pelotti, etten olisi kyllin ontuva, ja
minä päätin näyttää niin kurjalta raukalta kuin suinkin. Olin
kuullut sanottavan, että vatsan saa kipeäksi kun juopi etikkaa, ja
puhumatta mitään herra Guldenille join epätoivoissani kaiken etikan
pöytähäkkäristä. Sitte puin vaatteet päälleni siinä uskossa, että nyt
olin sen näköinen kuin haudasta kaivettu ruumis, sillä etikka oli
kovin väkevää ja se poltti vatsaa aikalailla. Mutta kun tulin herra
Guldenin huoneeseen ja hän näki minut, sanoi hän heti:
"Mikä sinua vaivaa, Juuse? Niinhän sinä olet punainen kuin kukko!"
Minä peiliin katsomaan ja näin, että koko naamani, vieläpä nenä ja
korvalehdet olivat hehkuvan punaiset. Minä kauhistuin, mutta en
vaalennut, vaan tulin yhä punaisemmaksi ja sanoin epätoivoissani:
"Nyt olen huutavassa hukassa! Nythän minä näytän aivan virheettömältä
ihmiseltä ja terveeltä kuin hevonen; etikka on mennyt päähän."
"Mikä etikka?" kysyi herra Gulden. "Se pöytähäkkärin etikka, jonka
join tullakseni kalpeaksi, niinkuin urkujensoittajan neiti Sclappin
sanotaan tekevän. Herranen aika, kuinka tyhmä minä olen!"
"Mutta ontuva sinä olet joka tapauksessa", sanoi herra Gulden,
"vaikka ... eihän se ollut kauniisti tehty, että koetit pettää
tarkastusherroja. Nyt on kello puoli kymmenen; Verner sanoi minulle
eilen, että sinun vuorosi olisi kello kymmenen aikaan. Onpa aika jo
lähteä."
Minun täytyi siis lähteä siinä tilassa; poskeni hehkuivat etikan
voimasta. Kun tapasin tädin ja Katrin, jotka odottivat meitä määrin
talon etehisessä, niin he tuskin tunsivat minua.
"Kylläpä sinä näytät iloiselta ja tyytyväiseltä!" sanoi Kreetta-täti.
Minä olisin siihen paikkaan pyörtynyt, ellei etikka olisi minua
väkisinkin pitänyt pystyssä.
Hirmuisessa hälinässä kuljin portaita ylös voimatta liikuttaa
kieltäni vastaukseksi, niin kauhistunut olin omasta typeryydestäni.
Siellä oli jo hyväksytty enemmän kuin viisikolmatta asevelvollista,
ja yhtä monta istui seinäpenkillä lattiaan tuiottaen naamat pitkinä
vuoroansa odotellen.
Vanha poliisikonstaapeli Kelz kulki lattialla edestakaisin, päässään
suuri kolmikulmainen hattu; kun hän näki minut, pysähtyi hän
ikäänkuin hämmästyen ja sanoi:
"No, siinä näkee kerrankin _yhden_, joka ei marssia pelkää; sen
silmistä jo hohtaa halu kunniaan".
Hän laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
"Se on oikein, Juuse; minä ennustan, että sinä olet korpraali,
ennenkuin tämä sota loppuu".
"Niin, mutta minähän olen ontuva!" tokaisin minä äreästi.
"Ontuva!" sanoi Kelz silmiään sirristäen ja nauraen. "Ontuva! Noin
kukoistavalla naamalla pääsee aina maailmassa eteenpäin."
Tuskin oli hän nämät sanat lausunut, kun tarkastussalin ovi aukesi ja
toinen poliisikonstaapeli, Verner, huusi oven raosta:
"Juuse Bertha!"
Astuin sisälle ontuen niin paljon kuin suinkin, ja Verner sulki oven.
Määrit istuivat puoliympyrässä tavallisilla tuoleilla, aliprefekti
ja Ofalzburgin määri istuivat nojatuoleissa keskellä huonetta
ja sihteeri Freylis askaroi pöytänsä ääressä. Muudan Harbergin
rekryytti oli paraikaa pukemassa vaatteita ylleen ja konstaapeli
Descarmes autteli henskelien nostamista. Mustine, silmille riippuvine
hiuksineen, paljaine kauloineen ja huokauksiin jo avaistuine suineen
tämä rekryytti oli hirtettäväksi vietävän raukan näköinen. Kaksi
lääkäriä, sairaalan lääkäri ja toinen univormuun puettu tohtori
seisoivat keskellä huonetta puhellen keskenään. He kääntyivät minuun
päin ja sanoivat:
"Riisukaa!"
Minä riisuin vaatteeni paitaan saakka, jonka Verner veti päältäni
pois. Toiset katselivat minua.
Aliprefekti sanoi:
"Sepä on tavattoman terve ja vankka poika."
Ne sanat minua sapettivat, mutta minä vastasin hyvin hiljaisesti:
"Minä olen ontuva, herra prefekti."
Lääkärit tarkastivat minua, ja sairaalan lääkäri, jolle komentantti
varmaan oli puhunut minusta, sanoi:
"Vasen jalka on lyhempi."
"Mitä vielä", vastasi toinen, "kyllä se kestää".
Sitte laski hän kätensä rinnalleni ja sanoi:
"Se on lujaa tekoa. Yskikääpä!"
Yskin niin heikosti kuin saatoin, mutta hänen mielestään oli yskässä
hyvä sointu, ja hän sanoi: "Katsokaas hänen väriään! Siinä on
tervettä verta!"
Silloin älysin, että nyt minut vietäisiin, ellen puhuisi, ja vastasin
senvuoksi:
"Olen juonut etikkaa."
"Jaha", sanoi hän, "se todistaa vain, että teillä on hyvä vatsakin,
koska pidätte etikasta".
"Mutta minä onnun!" sanoin aivan epätoivoissani.
"Älkää sitä surko", sanoi hän, "koipenne on kestävä, sen minä takaan".
"Se kaikki", huomautti määri, "ei muuta sitä tosiseikkaa, että tämä
nuorukainen on ontunut lapsesta saakka, sen koko Pfalzburg tietää".
"Niin, se on totta", sanoi sairaalan lääkäri äkisti, "vasen jalka
on lyhempi ja se on niitä tapauksia, jolloin laki vapauttaa
sotapalveluksesta".
"Niin", jatkoi määri, "olenpa varma siitä, ettei hän kestäisi
pitempää marssia; toisessa lepopaikassa hän jo jäisi jälkeen".
Ensimmäinen lääkäri ei puhunut enää mitään.
Luulin jo päässeeni vapaaksi; mutta silloin kysyi aliprefekti:
"Eikö nimenne ole Juuse Bertha?"
"On, herra aliprefekti."
"No, hyvät herrat", sanoi hän ottaen esille kirjeen taskukirjastaan,
"kuulkaahan tätä."
Hän rupesi lukemaan kirjettä, jossa kerrottiin minun puolen vuotta
sitten lyöneen vetoa, että kävelisin Saberniin ja sieltä takaisin
nopeammin kuin Pinacle, että me olimme kulkeneet tuon matkan
vähemmässä kuin kolmessa tunnissa ja että minä olin voittanut vedon.
Se oli kaikeksi onnettomuudeksi totta! Pinacle heittiö oli minua aina
haukkunut rempulajalaksi ja kiukuissani olin lyönyt vetoa. Kaikki
ihmiset tiesivät jutun, enkä minä voinut ruveta väittämään sitä
valheeksi.
Seistessäni siinä perin typertyneenä, sanoi ensimäinen lääkäri:
"No, onhan asia selvä. Pukekaa yllenne!"
Hän kääntyi sihteerin puoleen ja sanoi:
"Kelpaa sotapalvelukseen."
Puin vaatteet ylleni hirveän kauhuissani.
Verner huusi jo esille uutta rekryyttiä. Minä en enää tiennyt
mistään. Joku auttoi minua pukeutumaan. Tuskin olin tointunutkaan,
kun jo olin portaissa, ja kun Katri kysyi, kuinka oli käynyt, rupesin
hurjasti itkeä nyyhkyttämään; olisin pudonnut portaista alas, ellei
Kreetta-täti olisi minua tukenut.
Kuljimme pihateitä ja menimme pienen torin poikki; minä itkin
niinkuin pieni lapsi, ja Katri samoin. Hallin varjossa pysähdyimme ja
suutelimme toisiamme.
Kreetta-täti sanoi:
"Niitä roistoja! Nyt ne vievät ontuvat -- -- -- raajarikotkin! Ne
vievät kaikki! Miks'eivät ota meitäkin?"
Kansaa alkoi kokoontua ja teurastaja Sepel, joka oli palottelemassa
lihaa tukkinsa ääressä, sanoi:
"Olkaa Herran nimessä vaiti, Kreetta-muori! Joudutte pian arestiin."
"Vaikka joutuisinkin", ärisi hän, "hakatkoot minut vaikka
kappaleiksi; minä sanon, että ihmiset ovat halpamaisia, kun sallivat
sellaisia julmuuksia!"
Mutta kun nyt poliisikonstaapeli rupesi lähestymään meitä, menimme
me pois itkien. Poikkesimme Hemmerlenin kahvilan kulmasta ja menimme
kotiini. Ihmisiä oli ikkunoissa ja nähdessään meidät sanoivat he:
"Tuossa on taasen yksi, jonka pitää lähteä."
Herra Gulden, joka tiesi, että Kreetta-tädin ja Katrin piti tulla
meille päivälliselle tarkastuspäivänä, oli lähettänyt "Kultaisesta
lampaasta" noutamaan täytetyn hanhen ja pari pulloa hyvää Elsassin
viiniä. Hän oli ihan varma siitä, että minut heti paikalla
hyljättäisiin. Kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun näki meidät
kolmisin palaavan sellaisessa epätoivossa.
"Mitä kuuluu?" sanoi hän asettaessaan kalottia paljaalle päälaelleen
ja katsellen meihin silmät pyöreinä.
Minulla ei ollut voimaa vastata; heittäysin nojatuoliin kyynelteni
virtana valuessa. Katri istahti viereeni, kietoi kätensä kaulaani ja
me itkimme hillittömästi.
Kreetta-täti sanoi:
"Ne heittiöt ovat ottaneet hänet!"
"Se ei ole mahdollista!" huudahti herra Gulden tehden
äkkisäikähtäneen liikkeen.
"Ei ole sellaista nähtykään", sanoi täti, "se todistaa, kuinka suuria
rakkareita he ovat".
Hän kiihdytti itseänsä yhä enemmän vihaan ja huusi:
"Eikö enää tulekaan mitään vallankumousta? Saavatko nuo rosvot yhä
vain olla meidän herrojamme?"
"No, no, Kreetta-muori, rauhoittukaa", sanoi herra Gulden. "Älkää
Luojan tähden huutako tuolla tavoin. Juuse, kerro sinä meille
levollisesti, kuinka kaikki kävi. Tässä on tapahtunut erehdys, muu
ei ole mahdollista. Eivätkö pormestari ja sairaalan lääkäri sanoneet
mitään?"
Minä kerroin nyyhkyttäen jutun kirjeestä ja Kreetta-täti, joka ei
ollut siitä kuullut sanaakaan, heristeli nyrkkejään ja huusi:
"Aa, sitä roistoa! Suokoon Luoja, että hän kerran osuisi meille
tulemaan! Silloin minä kirveellä halkaisen hänen kallonsa!"
Herra Gulden oli aivan masentunut. "Etkö sinä huutanut, että se oli
valhetta?" sanoi hän. "Juttu on siis tosi?"
Kun minä olin vaiti pää riipuksissa, jatkoi hän kädet ristissä:
"Niitä nuoria, niitä nuoria, he eivät koskaan ajattele! Niin
varomatonta, niin varomatonta!"
Hän käveli lattiaa edestakaisin, sitten istuutui hän silmälasiaan
pyyhkimään ja Kreetta-täti sanoi:
"Niin, mutta häntä eivät he sittekään saa, kaikki heidän ilkeytensä
on menevä turhaan. Tänä iltana pitää Juusen olla vuoristossa matkalla
Sveitsiin."
Kun herra Gulden kuuli sen, tuli hän vakavaksi; hän rypisti
kulmakarvojaan ja vastasi hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Se on suuri onnettomuus, suuri onnettomuus, sillä Juuse on todella
ontuva. Se kyllä saadaan pian huomata; hän ei voi marssia kahta
päivää perätysten jäämättä jälkeen tai sairastumatta. Mutta te teette
väärin, Kreetta-muori, kun puhutte tuolla tapaa ja annatte huonoja
neuvoja."
"Huonoja neuvojako?" sanoi täti. "Vai niin, tekin siis olette niitä,
jotka tahdotte tappaa ihmisiä?"
"En", vastasi herra Gulden, "en pidä sodasta, kaikkein vähimmän
sellaisesta sodasta, jossa sataintuhansien täytyy kaatua yhden ainoan
miehen kunnian tähden. Mutta sellaiset sodat ovat nyt loppuneet,
nyt ei oteta sotamiehiä kunnian ja kuningaskuntain saamiseksi,
vaan maan puolustamiseksi, jonka tyrannius ja kunnianhimo ovat
saattaneet vaaraan. Nyt kyllä rauhaa haluttaisiin. Onnettomuudeksi
marssivat kuitenkin venäläiset meitä vastaan, preussiläiset ovat
liittyneet heihin ja ystävämme itävaltalaiset odottavat vain sopivaa
hetkeä hyökätäkseen selän takaa päällemme. Ellemme me marssi heitä
vastaan, hyökkäävät he päällemme, sillä nyt on meitä vastassa koko
Europpa, niinkuin vuonna 93. Tämä on siis aivan toista kuin sotamme
Espanjassa, Venäjällä ja Saksassa. Ja jos vaara vielä suurenee ja
tasavallan aikuiset sotavanhukset tarvitaan sotaan, häpeisin minä,
niin vanha kuin olenkin, istua Sveitsissä kelloja tekemässä sillä
aikaa, kun toiset vuodattavat verensä isänmaan puolustamiseksi. Sen
lisäksi pitää teidän muistaa yksi asia: karkureita halveksitaan
kaikkialla. Joka on tehnyt sellaisen tempun, hän ei saa rauhaa
missään, hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei kotia eikä isänmaata.
Sellainen on itse tuominnut itsensä kelvottomaksi täyttämään
ensimäistä velvollisuuttaan, nimittäin rakastamaan ja auttamaan
isänmaataan, vaikka se olisi vääryydenkin vallassa".
Sitte ukko Gulden vaikeni ja istahti pöydän ääreen vakavan näköisenä.
"Syökäämme nyt", hän sanoi hetken vaiettuaan, "kello lyö kahtatoista.
Istukaa, Kreetta-muori ja Katri".
He istuivat, ja me söimme. Minä ajattelin herra Guldenin sanoja,
jotka tuntuivat minusta tosilta. Kreetta-täti puri huuliaan ja
katsahti silloin tällöin minuun nähdäksensä, mitä minä ajattelin.
Vihdoin sanoi hän:
"Mitäpä välitän sellaisesta isänmaasta, josta viedään sotaan
perheen-isät, kun ensin on viety nuoret miehet. Jos minä olisin
Juusen sijassa, lähtisin karkuun heti."
"Kuulkaahan Kreetta-täti", vastasin minä, "te tiedätte, etten mistään
pidä enemmän kuin rauhasta ja levosta; mutta en tahdo kuitenkaan
kodittomain tavoin paeta vieraisiin maihin. Mutta minä aion tehdä
niinkuin Katri tahtoo: jos hän sanoo, että minun on mentävä
Sveitsiin, niin minä menen."
Silloin sanoi Katri aivan hiljaa, pää painuksissa, ettei hänen
kyyneleitänsä huomattaisi:
"En tahdo, että sinua sanottaisiin karkuriksi."
"Hyvä, siis teen niinkuin muutkin", sanoin minä. "Koska Pfalzburgin
ja Dagsbergin pojat menevät sotaan, menen minäkin".
Herra Gulden ei tehnyt mitään muistutuksia sitä vastaan.
"Kullakin olkoon vapautensa", hän sanoi, "mutta minua ilahuttaa, että
Juuse ajattelee niinkuin minäkin."
Sitte olimme taas ääneti. Kello kahden ajoissa nousi Kreetta-täti ja
otti korinsa. Hän tuntui olevan alakuloinen ja hän sanoi minulle:
"Et tahdo totella minua, Juuse, mutta samapa se, Jumalan avulla
tämä kerran loppuu; tulethan sieltä takaisin, jos Jumala suo. Katri
odottaa sinua."
Katri heittäysi kaulaani ja rupesi taasen itkemään, ja minä itkin
vielä enemmän kuin hän, niin että herra Guldeniltakin tipahti
kyyneleitä.
Viimein astuivat Katri ja hänen äitinsä portaita alas, ja sieltä
huusi täti minulle:
"Koeta vielä tulla meidän luoksemme kerran tai pari, Juuse."
"Kyllä, kyllä", vastasin minä ja suljin oven.
Saatoin tuskin pysyä jaloillani; en koskaan ole ollut niin onneton,
ja vielä tänäkin päivänä on sydämeni pakahtua, kun sitä ajattelen.