Sinä päivänä piti ensin maalaisten nostaa arpa ja heidän jälkeensä
kaupungin nuorten miesten.
Nousin varhain aamulla ylös, ja katselin kadulle kyynärpäät pöydällä,
nähdäkseni miten ihmisiä kulki ohitse: nuoria, puseropukuisia
miehiä, vanhoja, kudottuun lakkiin ja lyhyeen nuttuun pukeutuneita
ukkorähjiä, koukkuselkäisiä ja surullisen näköisiä akkoja
hurstihameissa ja keppi tai sateenvarjo kainalossa. Jokainen perhe
kulki omassa joukossaan. Aliprefekti ja hänen sihteerinsä, jotka
edellisenä päivänä olivat majoittuneet Punaisen härän ravintolaan,
seisoivat myöskin ikkunassaan katselemassa.
Kahdeksan aikaan ryhtyi herra Gulden työhönsä syötyään aamiaista;
minä en ollut ruokaa maistanutkaan, vaan seisoin vielä akkunassa, kun
kunnan esimies ja hänen apulaisensa tulivat aliprefektiä noutamaan.
Arvannosto alkoi kello yhdeksän tienoissa, ja pian kuului kadulta
Pfiffer-Kallen klarinetin ja pitkän Antin viulun ääni. He soittivat
"Ruotsin marssia", säveleitä, joiden kaikuessa tuhannet poikaparat
ovat lähteneet ijäksi päiväksi vanhasta Elsassistaan. Asevelvolliset
hyppivät ja tanssivat, kulkivat käsikädessä, kiljuivat, että taivas
oli haljeta, polkivat maata ja huitoivat hatuillaan; he olivat
olevinaan riemuissaan, vaikka kuolema kouristi heidän sydämiään;
mutta sellainen oli nyt maan tapa. Pitkä Antti, joka seisoi selkä
ojossa keltaisenkalpeana kuin näivettynyt nauris ja hänen pieni,
pallonpyöreä, pulleaposkinen toverinsa näyttivät ruumiinkantajilta,
jotka kantavat ihmisiä kirkkomaalle, mutta keskenään puhelevat puuta
heinää.
Tuo soitto ja melu vaikuttivat minuun lamauttavasti.
Olin juuri pukeutunut hännystakkiini ja ottanut silkkihattuni
lähteäkseni ulos, kun sisään astui Kreetta-täti ja Katri sanoen:
"Hyvää päivää, herra Gulden! Me tulemme tänne sotamiehenottoon."
Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä
olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja
polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:
"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"
"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo
päässeet."
"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä
ole milläsikään ... älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä
arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan
kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet
viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun
tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä
koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo
tänään ... mutta ei kukaan pääse vapaaksi."
"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee
vapaaksikin."
"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.
Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli
suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia
ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin
lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa
ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat
sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla
soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.
Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.
Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli
levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä
tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.
Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle:
"Seis, rempulajalka, seis! Tulehan tänne! Minulla on varattuna kaunis
nauha sinua varten. Sinun pitää saada oikein komea nauha, voittajain
nauha!"
Hän heilutti ylhäällä pitkää mustaa nauhaa, ja minä kalpenin vasten
tahtoanikin. Mutta juuri kun astuimme ylös määrin talon portaita,
tuli sieltä ulos eräs asevelvollinen, se oli Ranskan portilla asuva
seppä Klipfel; hän oli vastikään saanut numeron 8 ja hän huusi jo
portailta:
"Tänne se musta nauha, Pinacle, se musta nauha! Tänne ja pian, maks
mitä maks!"
Hänen kasvonsa olivat synkät, mutta hän nauroi. Hänen pieni
Janne-veljensä kulki itkien hänen perässään ja huusi:
"Älä, Jaakko, älä ota sitä mustaa nauhaa!" Mutta Pinacle oli jo
sitomassa mustaa nauhaa Jaakon hattuun. Sen kestäessä Jaakko saneli:
"Juuri niin sen pitää olla. Me olemme kaikki kuoleman omia, meidän
pitää panna suruvaatteet päällemme itsemme tähden."