Muutamia päiviä myöhemmin seisoi sanomalehdessä, että keisari oli
Parisissa, ja että siellä piti kruunattaman hänen poikansa, Rooman
kuningas ja keisarinna Marie Louise. Kunnan esimies, hänen kirjurinsa
ja kunnallisneuvokset eivät muusta puhuneet kuin hallitsijasuvun
oikeuksista, pidettiinpä siitä erityinen esitelmäkin raatihuoneen
salissa. Koulun apulainen Burguet oli kirjoittanut esitelmän ja
vapaaherra Parmentier luki sen julki. Mutta se ei tehnyt mitään
vaikutusta kuulijoihin, sillä jokainen ajatteli ja pelkäsi vain omaa
sotamieheksiottoaan; olihan helppo ymmärtää, että nyt tarvittaisiin
paljon sotamiehiä, ja sitä ihmiset pelkäsivät; minä puolestani
laihduin, niin että se tuli päivä päivältä huomattavammaksi. Ei
auttanut, että herra Gulden sanoi minulle: "Älä ole huolissasi,
Juuse, ethän sinä kelpaa marssiin. Niin ontuva sotamies kuin sinä,
jäät makaamaan tielle ensi kerran levättäessä." Siitä huolimatta olin
kuitenkin joka päivä lakkaamatta levoton.
Venäjälle jääneitä ei enää ajatellut kukaan paitse heidän omaisensa.
Kun istuimme yksiksemme työmme ääressä, sanoi herra Gulden joskus
minulle:
"Jos ne, jotka ovat herrojamme ja väittävät Jumalan lähettäneen
heidät tänne maan päälle meidän onnemme valvojiksi, jos ne voisivat
ennen sodan alkamista nähdä edessään ne vanhusparat ja onnettomat
äidit, joilta he riistävät rinnasta sydämen tyydyttääkseen
kunnianhimoansa, jos he saisivat nähdä niiden kyyneleet ja kuulla
niiden valitukset sillä hetkellä, jolloin niille tullaan sanomaan:
'Teidän poikanne on kuollut ... ette koskaan enää saa nähdä häntä,
kuollut hevosten kavioiden alle tai saanut luodin rintaansa tai
kuollut kaukaisessa sairaalassa, raajarikkona, kuumeen houreissa,
saamatta lohdutusta, huutaen teitä, niinkuin lapsosena ollessaan!'...
jos he voisivat kuvitella näiden äitien kyyneleitä, luulen
minä, ett'ei yksikään heistä tahtoisi raakamaisesti jatkaa sotaa.
Mutta he eivät ajattele mitään; he luulevat, ett'eivät muut rakasta
lapsiaan yhtä paljo kuin he, ja he pitävät ihmisiä eläiminä! Mutta
he erehtyvät. Heidän suurin neronsa ja kaikki heidän korkeat
ajatuksensa kunniasta ovat tyhjyyttä, sillä on olemassa vain yksi
asia, jonka puolesta kansan tulee lähteä sotaan -- lähteä kaikkien,
miesten, naisten, lasten ja vanhusten -- ja se asia on, kun meidän
vapauttamme uhataan niinkuin vuonna 92 tapahtui; silloin täytyy
voittaa tai kuolla yhdessä; joka piileksii, se on pelkuri raukka; hän
tahtoo, että muitten pitäisi tapella hänenkin edestään. Voitto ei
ole muutamain harvain myötäkäyminen, se tulee kaikkien siunaukseksi,
poika ja isä puolustavat perhettänsä; jos he kaatuvat, on se
onnettomuus, mutta he ovat silloin kuolleet oikean asian hyväksi. Se
on oikeutettua sotaa se, Juuse, eikä kukaan saa sitä valittaa; kaikki
muunlaiset sodat ovat häpeällisiä, ja se kunnia, minkä ne tuottavat,
ei ole kunniaksi ihmisille, vaan villipedoille!"
Näin puhui hyvä herra Gulden, ja minä ajattelin aivan samoin.
Mutta äkkiä, tammikuun 8 päivänä, naulattiin raatihuoneen seinään
suuri julistus, josta nähtiin, että keisari senaatin päätöksellä,
kuten siihen aikaan sanottiin, oli määrännyt otettavaksi 150,000
sotamiestä v:n 1813 asevelvollisista, edelleen 100 komppaniaa v:n
1812 ensi kutsunnasta, jotka jo luulivat olevansa vapaita, lisäksi
vielä 100,000 sotamiestä vuosilta 1809-1812 j.n.e., kunnes kaikki
aukot saataisiin täytetyiksi, niin että siten saataisiin kookoon
vielä suurempi armeija kuin se oli, joka marssi Venäjälle.
Kun lasimestari Fouge eräänä aamuna tuli kertomaan meille siitä
julistuksesta, olin minä vähällä pyörtyä, sillä ajattelin: "Nyt
viedään kivet ja kannotkin; minä olen hukassa."
Herra Gulden kaatoi vettä kasvoihini, käteni riippuivat voimattomina,
olin kuin kuollut.
Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki
sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet
sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet
purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin
etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin.
Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että
heidät olisi voitu ottaa kiinni.
Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan
esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia
vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja
papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla
täysi!
Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä,
mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman
kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten
heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin
heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja
Kreetta-täti oli kalpea vihasta.
Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita
hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän
sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee
liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä
itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."
Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.
"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän
sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat
tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä
nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä
Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä
ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta
saadaanpas nähdä!"
"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!"
sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme
kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."
"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti,
"sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme
tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo ... mutta tästä on tuleva
loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon
menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta,
isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa
Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"
Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:
"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä
ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä
talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin
häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet
kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä
verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan.
Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra
on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en
päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne
Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten
yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys
loppuu."
Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille
tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin
edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:
"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."
Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä
kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua,
kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin
hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta
ja tulin juuri parhaaseen aikaan.
Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin
päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten
tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.
Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi
pyörryttämään.
Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa.
Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:
"Torstaina on arvannosto."
"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."
Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat
päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin
olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin
metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!"
Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin
surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain
toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin:
"Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois
rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla
sanoen, olin kurjassa tilassa.
"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi
tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä
kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin
sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten
ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"
Nämä ystävälliset sanat eivät kuitenkaan voineet minua rauhoittaa.
Koko viikon elin kauheassa tuskassa, ja kun arvannostopäivä tuli,
olin niin kalpea ja kurjan näköinen, että asevelvollisten äidit
melkeinpä kadehtivat minua poikainsa puolesta. "Tuollapa pojalla
on hyvät toiveet", sanoivat he, "hän näyttää kuin kaatuisi hän,
jos häneen puhaltaisi. Onhan niitä vielä onnellisellakin hetkellä
syntyneitä ihmisiä!"