Kun seuraavana aamuna kello seitsemän aikoina astuin herra Guldenin
huoneeseen työhön ryhtyäkseni, oli hän vielä makuulla ja hyvin
alakuloinen.
"Juuse", sanoi hän, "minä olen pahoinvoipa, kaikki nuo kauheat jutut
ovat tehneet minut kipeäksi; minä en ole saanut unta."
"Keitänkö teille teetä?" kysäsin.
"Ei, poikani, sitä ei tarvita; pane vain lisää puita pesään,
nousen tästä pian ylös. Mutta nyt minun pitäisi oikeastaan lähteä
kaupungille kelloja tarkastamaan, kun on maanantai; mutta en saata
lähteä, sillä en kestä, kun pitää nähdä toivottomuudessa niin monta
kunniallista ihmistä, jotka olen kolmekymmentä vuotta tuntenut.
Kuulehan Juuse, ota sinä avaimet oven takaa ja lähde sinä; se on
parempi. Minä koetan virkistyä ja nukkua hiukan. Jos saisin nukutuksi
tunnin tai pari, olisi se terveellistä".
"Jos haluatte, herra Gulden, niin lähden heti", vastasin minä.
Pantuani puita pesään, otin turkit ja kintaat, vedin herra Guldenin
sängyn eteen uutimet ja lähdin matkaan avainkimppu taskussani.
Vanhan Melkiorin sairaudesta olin tosin hiukan suruissani, mutta
eräs ajatus minua lohdutti; sanoin itsekseni: "Sinä nouset tapuliin
ja sieltä näet Katrin ja Kreetta-tädin talon." Niissä mietteissäni
tulin kellonsoittaja Brainsteinin luo, joka asui pienen torin
kulmassa vanhassa rapistuneessa hökkelissä; hänen molemmat poikansa
olivat kankureita, ja tuossa vanhassa pesässä kuului kangaspuitten
kolketta ja sukkulain suhinaa aamusta iltaan. Perheen mummo, joka
oli niin vanha, ettei hänen silmänsä tahtonut näkyä ryppyisistä
kasvoista, torkkui vanhassa nojatuolissa, jonka selkämyksellä istui
kesy harakka. Kun ukko Brainstein ei ollut soittamassa ristiäis-,
hautajais- tai hääkelloja, istui hän almanakkaansa lukemassa
pieniruutuisen ikkunan ääressä.
Heidän asuntonsa vieressä oli vanhan hongan katveessa se maja, missä
rajasuutari Koniaim työskenteli, ja kauempana olivat teurastajain ja
hedelmäkaupustelijain pöydät.
Kun tulin Brainsteinin luo ja ukko näki minut, nousi hän ylös ja
sanoi:
"Jaha, Juuse herrako sieltä tulee?"
"Niin Brainstein, tulen herra Guldenin sijasta, joka sairastaa."
"Jaha ... niin, samahan se on."
Hän otti vanhan kudotun ihokaisensa ja paksun villalakkinsa, kun
oli ensin hätyyttänyt pois kissan, joka makasi sen päällä; sitte
otti hän laatikosta esille tornin avaimen, ja me läksimme. Minä olin
varsin iloinen taas päästessäni ulkoilmaan, vaikka pakkanenkin oli,
sillä huone oli harmaana savusta, niin että siellä tuskin saattoi
hengittää; en voi ymmärtää, miten ihmiset voivat sellaisessa asua.
Kotoa kulkiessamme sanoi ukko Brainstein:
"Niin, kaitpa olette kuulleet siitä suuresta onnettomuudesta
Venäjällä, Juuse herra?"
"Olen kyllä, se on kauheaa."
"Onhan, mutta kirkolle se tulee tuottamaan monta messua, sillä kaikki
ihmiset tahtovat luettaa messuja pojilleen, varsinkin kun ne ovat
kuolleet pakanamaassa."
"Niinpä kylläkin."
Kuljimme torin poikki, ja raatihuoneen edessä, päävahdin kohdalla,
seisoi jo koko joukko maalta ja kaupungista kokoontuneita ihmisiä
lukemassa julistuskirjaa. Nousimme portaita ylös ja astuimme
kirkkoon, jossa oli kolmattakymmentä naista, nuorta ja vanhaa,
polvillaan laattialla, hirmuisesta pakkasesta huolimatta.
"Näettekös", sanoi Brainstein, "mitä minä sanoin? No tulevat jo tänne
rukoilemaan, ja varmasti on moni heistä ollut täällä viisikin tuntia."
Hän avasi pienen torninoven, josta päästään urkulehterille, ja me
aloimme pimeässä kavuta ylöspäin. Kun olimme päässeet urkulehterille,
poikkesimme vasemmalle palkeista ja nousimme kellotapuliin.
Oli oikein hauska nähdä jälleen sininen taivas ja hengittää raikasta
ilmaa, sillä tornissa asuvain yökköjen ilkeä haju oli melkein
tukehduttava. Mutta miten hirvittävä viima kävikään tässä kaikille
tuulille avonaisessa häkissä, ja kuinka häikäiseviä olivatkaan
kaikki lumikentät, joita levisi monen peninkulman päähän! Koko
pieni Pfalzburgin kaupunki kuusine linnoituksineen, molempine
ulkovarustuksineen, kasarmeineen, ruutitornineen, siltoineen
ja vallineen, suurine harjoituskenttineen ja pienine taloineen
suorine katuineen näkyi allamme aivankuin valkealle paperille
piirrettynä. Täältä näkyivät talojen pihatkin, ja minä, joka olin
tähän tottumaton, seisoin keskellä alustaa, kun pelkäsin saavani
lentokuumeen, niinkuin kerrotaan niistä, jotka tulevat mielipuoliksi
huikeissa korkeuksissa. En uskaltanut mennä kellon lähelle, ja ellei
Brainstein olisi antanut rohkaisevaa esimerkkiä, olisin jäänyt
paikoilleni seisomaan ja pitelemään kiinni kellon niskahirrestä;
mutta hän sanoi minulle:
"Tulkaa nyt, Juuse herra, katsomaan käykö kello oikein."
Otin esille herra Guldenin suuren kellon, joka näytti sekunnit, ja
huomasin, että tornikello oli paljon edistänyt. Brainstein auttoi
minua vetämään kellonpunttia ylös, ja me käänsimme viisaritkin oikein.
"Kello edistää aina talvella", sanoi hän, "koska rauta kutistuu
kylmässä."
Kun olin hiukan perehtynyt olooni, rupesin katselemaan ympäristöjä,
ja viimein tunsin vastakkaisella kukkulalla olevan Quatre-Ventsin ja
Kreetta-tädin talon. Kattopiipusta nousi kapea, sininen savunauha.
Olin näkevinäni keittiöön ja kuvittelin Katrin puukenkineen ja
lyhyine villahameineen istuvan kehräämässä takan ääressä minua
ajatellen. Olin niin liikutettu, etten enään tuntenut kylmää; en
voinut lakata katselemasta sitä savupiippua.
Ukko Brainstein, joka ei tiennyt, mitä minä katselin, sanoi:
"Niin, Juuse herra, vaikka lunta on paljon, ovat nyt kuitenkin kaikki
tiet ihmisiä täynnä; se suuri uutinen on jo levinnyt, ja kaikki
rientävät saamaan lähempiä tietoja onnettomuudestaan."
Huomasin sen olevan totta: kaikki tiet ja polut olivat mustanaan
kaupunkiin kulkevia ihmisiä, ja kun silmäsin torille, näin
ihmisjoukkojen hallituksen päävahdin ja postitalon edessä kasvaneen.
Sieltä kuului melua.
Viimein, kun vielä kerran olin katsellut Katrin taloa, täytyi meidän
tietenkin lähteä pois, ja me aloimme kiemurrella alas pilkkosen
pimeitä kiertoportaita myöten. Urkulehterille päästyämme näimme
väkijoukon kirkossa melkoisesti kasvaneen: kaikki äidit, sisaret,
äidinäidit, rikkaat ja köyhät olivat siellä polvillaan syvässä
hiljaisuudessa. He rukoilivat noiden kaukana olevain puolesta,
tahtoivat uhrata kaikki saadakseen vielä kerran heidät nähdä.
Ensinnä en sitä oikein ymmärtänyt, mutta äkkiä tuli mieleeni, että
jos olisin viime vuonna viety sotamieheksi, olisi Katrikin nyt tuolla
rukoilemassa ja pyytämässä Jumalalta, että saisi minut takaisin; se
koski sydämeeni, ja tunsin koko ruumiini värisevän.
"Lähdetään täältä!" sanoin Brainsteinille. "Se on kauheaa!"
"Mikä sitten?"
"Sota."
Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin
yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.
Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne
oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja
kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina,
kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He
eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai
ranskaksi:
"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita ... tulee kai joitakuita
takaisinkin."
Toiset huusivat:
"Eihän siitä näe mitään ... eihän tässä pääse lähellekään!"
Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:
"Risto! Risto raukkani!"
Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:
"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"
Jokainen ajatteli vain itseään.
Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.
Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija
Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle
kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli
muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta
sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea
tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi"
ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö
tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.
Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko,
joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut
kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan,
jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että
on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset,
ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä
miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit
aliupseereina" -- kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin
kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja
voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin
kainaloista ja vietiin pois.
Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys
ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus;
mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä
kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä
läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet
mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli
Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka.
Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.
Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista.
Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama
punakka ja ruokahalu hyvä.
"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"
"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten
johdosta."
"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa.
"Ikäväähän se on, todella ikävää."
Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:
"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin:
Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista
vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se
on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja
sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan
tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat
kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain,
pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"
Minä vedin pendyylikellon; hän nousi pöydästä ja tuli katsomaan,
sillä mekaniikka huvitti häntä suuresti. Hän nipisti minua korvasta
veitikkamaisen näköisenä, ja kun minä olin lähdössä, huusi hän
minulle napittaessaan kiinni syödessään avaamaansa virkatakkia:
"Vie terveisiä herra Guldenille, että hän voi maata levollisesti,
sillä keväällä alkaa leikki uudelleen, eikä niillä, senkin
kalmukeilla, aina ole talvea liittolaisenaan, sano se!"
"Kyllä, herra komentantti", vastasin minä ja panin oven kiinni.
Hänen leveä, iloinen naamansa oli minua hiukan lohduttanut, mutta
kaikissa muissa taloissa, joissa vielä kävin, en kuullut muuta
kuin valitusta. Naiset varsinkin olivat epätoivoisia; miehet eivät
sanoneet mitään, kulkivat vain edestakaisin lattialla pää kumarassa,
eivätkä edes huomanneetkaan minun toimiani.
Kymmenen aikana oli minulla enää ainoastaan yksi paikka käymättä,
nimittäin herra de la Vablerie-Chamberlanin luona, joka oli vanhaa
aatelia ja asui Isonkadun päässä vaimonsa ja tyttärensä, neiti
Jeannen kanssa. He olivat pakolaisia, jotka kolme neljä vuotta
sitten olivat palanneet takaisin. He eivät seurustelleet kenenkään
kaupunkilaisen kanssa, ja vain kolme neljä vanhaa lähiseudun pappia
pääsi heidän puheilleen. Herra de la Vablerie-Chamberlan ei pitänyt
mistään muusta kuin metsästyksestä; hänellä oli kuusi jahtikoiraa
ja kahden hevosen vedettävät ajopelit; ukko Robert Kapusiinikadulta
oli yhtä haavaa hänen kokkinsa, tallirenkinsä, kamaripalvelijansa ja
koiramestarinsa. Herra de la Vablerie kävi aina metsästystakissa,
nahkalakissa ja pitkävartisissa kannussaappaissa. Koko kaupunki
kutsui häntä jäniskoiraksi; rouvasta ja neidistä ei ollut mitään
sanomista.
Olin hyvin alakuloisella mielellä, kun avasin raskaan oven, jonka
kitinästä koko etehinen ulisi, vaan kuinka hämmästyinkään, kun
keskellä tätä yleistä surua kuulin laulua ja klaveerin soittoa! Herra
de la Vablerie lauloi ja neiti Jeanne säesti. En vielä siihen aikaan
tiennyt sitä, että toisen kuolema on toisen leipä, ja tuumin vain:
"He eivät ole vielä kuulleet uutisia Venäjältä."
Samassa aukeni ovi, heidän palvelijattarensa Louise kurkisti siitä ja
kysyi:
"Kuka siellä?"
"Minä."
"Jaha, tekö, Janne herra? Tulkaa täältä kautta!"
Tämän herrasväen pöytäkello oli suuressa salissa, jota vain harvoin
käytettiin; pihanpuolella olevat korkeat ikkunat olivat uutimilla
peitetyt, mutta minä näin siellä kuitenkin tehdä tehtäväni. Menin
siis keittiön kautta ja vedin vireeseen vanhanaikuisen pöytäkellon,
joka oli kaunis, valkoisesta marmorista tehty esine. Louise katseli
vieressä.
"Onko teillä vieraita?" kysyin.
"Ei, ja herra on kieltänyt päästämästäkään ketään sisälle."
"Täällähän iloa pidetään."
"Niin pidetään, ensi kerran pitkistä ajoista; en tiedä mikä heihin on
tullut."
Laskin lasikupukan jälleen kellon päälle ja menin menojani ajatellen
tuota kaikkea, joka minusta tuntui sangen kummalliselta. En voinut
mitenkään ajatella mahdolliseksi, että he riemuitsisivat meidän
tappiostamme.
Poikkesin vielä kadun kulmasta mennäkseni ukko Féralin luo, jota
kutsuttiin faanjunkkariksi, koska hän neljänkymmenenviiden vuoden
ikäisenä -- hän oli silloin jo kauan ollut seppämestari ja perheenisä
-- oli ollut Pfalzburgin vapaaehtoisten lipunkantajana v. 1792, eikä
ollut palannut kotiin ennenkuin Zürichin tappelun jälkeen. Hänellä
oli kolme poikaa Venäjällä marssivassa armeijassa: Janne, Louis ja
Yrjö; Yrjö oli ratsumestari rakuunoissa, molemmat toiset taas olivat
jalkaväen upseereja.
Kuvailin edeltäpäin vanhan Féralin surua, mutta se ei ollut mitään
siihen verrattuna, mitä näin sisään tultuani. Vanha ukko parka, joka
oli sokea ja aivan kaljupäinen, istui nojatuolissa uunin edessä pää
riipuksissa rinnalla ja suuret, himmeät silmät tuijottaen, ikäänkuin
hän olisi nähnyt kaikki kolme poikaansa makaavan jalkainsa juuressa;
hän ei puhunut mitään, mutta suuret hikikarpalot virtasivat hänen
otsaltaan laihoille poskille, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat
kuin kuolin hetkellä. Neljä viisi hänen vanhaa toveriansa tasavallan
ajoilta, Desmarets, Nivoi, vanha Paradis ja pitkä Froissard, olivat
tulleet häntä lohduttamaan. He seisoivat hänen ympärillään syvimmässä
hiljaisuudessa, polttelivat piippujaan ja olivat surullisen näköisiä.
Silloin tällöin lausui joku heistä:
"No, no, Féral ... emmekös ole vielä vanhoja urhoja Sambre-Meusen
armeijan ajoilta?"
Tai:
"Rohkeutta, faanjunkkari, rohkeutta! Emmekös me väkirynnäköllä
valloittaneet suuren patterin Fleurus'in tappelussa?"
Tai jotain muuta sen suuntaista.
Mutta hän ei vastannut; silloin tällöin vain huokasi ja masentui
yhä enemmän, ja vieraat vilkuivat toisiinsa ja pudistivat päätään
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: hänen laitansa on huono.
Kiiruhdin vetämään kelloa päästäkseni tieheni, sillä sydäntäni
vihloi, kun näin ukon niin toivottomana.
Kun tulin kotiin, tapasin herra Guldenin työpöytänsä ääressä.
"Jaha, sinäkös se olet, Juuse?" sanoi hän. "No, mitä kuuluu?"
"Teitte viisaasti, kun jäitte kotia, herra Gulden; se on kauheaa."
Ja minä kerroin hänelle kaikki juurtajaksain.
"Niin, sen kyllä tiesin", sanoi hän surullisesti, "mutta se on
vain alkua vielä suurempiin onnettomuuksiin: preussiläiset,
itävaltalaiset, venäläiset, espanjalaiset, kaikki kansat, joita me
olemme ryöstäneet vuodesta 1804 alkaen, käyttävät nyt hyväkseen
meidän kurjuuttamme ja hyökkäävät päällemme. Kun me olemme heille
kaupanneet sellaisia kuninkaita, joita he eivät ole tunteneet eivätkä
niistä huolineet, työntävät he nyt vuorostaan meille muita herroja,
jotka ovat aatelisia ja kaikkea muuta sen semmoista, niin että me
nyt, kun meidän suontamme on isketty, keisarin veljien vuoksi vielä
menetämme kaikki, mitä olemme saavuttaneet vallankumouksen kautta.
Sen sijaan, että ennen olimme ensimäisiä, tulee meistä nyt viimeisiä.
Niin, sellainen kohtalo on edessämme. Sinun kaupungilla juostessasi
olen ajatellut vain sitä asiaa, ja niin käy, kuin sanoin. Koska
meidän koko valtamme perustui sotamiehiin eikä meillä enää niitä ole,
emme enää ole mitään."
Hän nousi paikaltaan, minä katoin ruokapöydän ja meidän äänettöminä
syödessämme päivällistä alkoivat kirkonkellot soida.
"Joku kaupunkilainen on kuollut", sanoi herra Gulden.
"En minä siitä kuullut mitään."
Kymmenen minuutin kuluttua tuli rabbini Röse sisään saadakseen uuden
lasin kelloonsa.
"Kuka on kuollut?" kysyi herra Gulden.
"Vanha faanjunkkari."
"Mitä -- ukko Féral?"
"Niin, hän kuoli puoli tuntia sitten. Desmarets ja monet muut
koettivat lohduttaa häntä; viimein hän pyysi heitä lukemaan hänelle
poikansa Yrjön, rakuunain ratsumestarin viimeisen kirjeen. Tämä
kirjoitti isälleen, että hän toivoi palaavansa keväällä everstiksi
ylentyneenä. Kun ukko kuuli sen, tahtoi hän äkkiä nousta tuoliltaan,
mutta silloin hän vaipui kasaan, pää polvien varaan; tämä kirje oli
saanut hänen sydämensä pakahtumaan."
Herra Gulden ei sanonut julki mietteitänsä.
"Tässä, herra Röse", sanoi hän antaessaan kellon takaisin rabbinille,
"se maksaa 12 sousta".
Herra Röse meni, ja me jäimme äänettöminä jatkamaan syöntiämme.