Seuraavana päivänä, joulukuun 18:na, heräsin kuuden aikana aamulla.
Pakkanen oli hirmuinen; pieni akkunani oli aivan täynnä jääkukkia.
Edellisenä iltana olin asettanut taivaansinisen hännystakkini
tuolin selkälaudalle ja samoin housuni, raitaiset liivini, puhtaan
paidan ja mustan silkkikaulahuivini. Kaikki oli kunnossa; hyvin
korjatut saappaani olivat sängyn vieressä, ei muuta puuttunut kuin
pukea ylleni kaikki, mutta yhtäkaikki minua jo edeltäpäin puistatti
tuntiessani kylmän poskellani ja nähdessäni jäätyneet akkunanruudut
ja ulkona vallitsevan syvän hiljaisuuden. Ellei olisi ollut Katrin
syntymäpäivä, olisin maannut päivällisiin saakka, mutta se ajatus
ajoi minut äkkiä ylös vuoteesta suuren kakluunin ääreen, jossa
melkein aina oli edellisen päivän lämpimiä hiiliä. Löysin niitä pari
kolme kappaletta ja kiireesti hankin muutamia oksia ja pari suurta
puuta niiden päälle ja kiiruimman kautta kipasin jälleen peiton alle.
Herra Gulden oli jo hetken aikaa ollut valveilla suuressa sängyssään,
peitto vedettynä nenään ja yömyssy silmiin saakka; hän kuuli minun
puheeni ja huusi:
"Tällaista pakkasta ei meillä ole ollut neljäänkymmeneen vuoteen, sen
tunnen. Mikä talvi tästä tulleekaan!"
En vastannut hänelle, sillä olin enemmän huvitettu pesävalkean
viriämisestä. Se virisikin, uunin hormissa kuului veto ja äkkiä
leimahti valkea. Tulen roihu oli ihanaa kuulla, mutta ainakin puolen
tuntia kului ennenkuin huoneessa tarkeni.
Viimein nousin ylös ja puin ylleni. Herra Gulden puhui yhtä mittaa,
mutta minä ajattelin Katria. Kun kahdeksan ajoissa olin valmis,
aioin lähteä, mutta herra Gulden, joka sängystä silmillään oli minua
seurannut, virkkoi:
"Mitä sinä ajattelet, Juuse? Aiotko lähteä Quatre-Ventsiin tuossa
hännystakissa? Palellut kuoliaaksi ennenkuin olet puolimatkaankaan
päässyt. Mene työhuoneeseeni ja ota sieltä pitkä päällystakki,
kintaat ja villavuoriset paksupohjaiset päällyssaappaat."
Olin mielestäni niin hieno, että epäröin, tokko voisin hänen
neuvoansa noudattaa, ja kun hän huomasi sen, sanoi hän:
"Eilen löysivät kuoliaaksi paleltuneen miehen Vickenin mäiltä;
tohtori Steinbrenner sanoi, että ruumis kopisi niinkuin kuiva
puunpala kun sitä koputti. Se oli muudan sotamies; oli lähtenyt
kylästä kello kuuden seitsemän ajoissa, ja kello kahdeksan hänet
löydettiin. Jos sinä tuossa puvussa lähdet ulos, palellutat varmaan
korvasi ja nenäsi."
Huomasin hänen olevan oikeassa; vedin jalkaani hänen suursaappaansa,
panin kinnashihnan kaulaani ja otin ylleni päällystakin. Sitten
läksin kiiteltyäni herra Guldenia, joka varoitti minua, etten tulisi
myöhään kotia, sillä pakkanen kiihtyy pimeän tullen ja suuri joukko
susia oli varmaankin tullut jäitse Rhein joen yli.
En ollut vielä ehtinyt kirkonkaan kohdalle, kun jo piti nostaa
päällystakin ketunnahkakaulus pystyyn korvien suojelemiseksi.
Pakkanen oli niin kipakka, että ihossa tuntui kuin neulan pistoja,
ja, tahtoipa tai ei, puistatti ruumista anturoihin saakka.
Saksan portilla näin pitkä- ja harmaaviittaisen vahdin kömpineen
kojuunsa, jossa hän seisoi kuin pyhimyskuva; hän painoi hihallaan
kivääriä vastaansa, etteivät hyppyset olisi pyssyn piippuun
jäätyneet, ja kaksi jääpuikkoa riippui hänen viiksistään. Ei sillalla
eikä tulliportilla näkynyt yhtään elävää olentoa. Vähä kauempana,
kuljettuani vahtitalon ohitse, näin keskellä tietä kolmet vaunut,
kuomut vedettynä ylös ja huurteesta kimaltaen; hevoset oli niiden
edestä päästetty pois ja vaunut jätetty oman onnensa nojaan.
Koko ympäristö näytti kuolleelta, kaikki elävät olennot olivat
piiloutuneet, lymynneet johonkin loukkoon; ääntä piti ainoastaan lumi
saappaiden alla.
Juostessani kirkkomaan ohitse, jonka ristit ja haudat lumikinosten
välistä häämöittivät, ajattelin: "Niitä, jotka siellä nukkuvat,
ei palele". Käärin päällystakkini kireämmälle ja painoin nenäni
turkinkaulukseen, kiitollisena herra Guldenille hänen hyvästä
aatteestaan. Kyynärpäitä myöten pistin käteni kintaisiin ja
laukkasin eteenpäin pitkää lumikujaa, jonka sotamiehet olivat
kaivaneet kaupungista Quatre-Ventsiin. Tien seinämät olivat jäässä;
muutamin paikoin, mistä tuuli oli puhaltanut pois lumipöykyt, näkyi
Fiqnetin solatie, tammimetsä ja siintävä vuori paljon lähempänä kuin
tavallisesti, niin kirkas oli ilma. Maalaistaloista ei kuulunut
ainoankaan koiran haukuntaa; niillekin oli nyt liian pakkanen.
Mutta Katria ajatellessani lämpenin, ja pian näin Quatre-Ventsin
ensimäiset talot. Savupiiput ja olkikatot kummankaan puolen tietä
eivät kohonneet lumikinoksia paljoakaan korkeammalle, ja koko kylän
läpi oli kaivettu kuja pitkin seinivieriä, että ihmiset pääsisivät
toistensa luoksi. Mutta sinä päivänä pysytteli jokainen perhe
kotonaan uuninsa ympärillä, ja tupain suuri takkavalkea paistoi
pienten ruutujen läpi, niin että nekin loimottivat punaisilta.
Jokaisen oven eteen oli levitetty kupo olkia, ettei kylmä pääsisi
sisälle henkimään.
Viidennellä ovella oikealla puolen pysähdyin ja vedin kintaat pois;
sitte avasin oven ja suljin sen jälkeeni kiiruusti. Sen talon omisti
tätini Kreetta Baueri, Matti Bauerin leski ja Katrin äiti.
Kun kylmästä väristen olin tullut sisälle, käänsi Kreetta-täti, joka
istui takan ääressä, harmaan päänsä minuun päin, kovin kummissaan
katsellen suurta ketunnahkakaulustani. Mutta Katri, joka oli
pyhäasussaan, kauniissa raitaisessa hameessa, pitkäripsuinen huivi
ristissä rinnan yli, punainen esiliina kireästi solmittu hoikalle
vyötärölle ja valkoihoiset, rusoposkiset kasvot reunustetut kauniilla
sinisilkkisellä päähineellä, jonka päärme oli mustaa samettia, sanoi:
"sehän on Juuse!"
Ja arvelematta juoksi hän suutelemaan minua ja sanoi:
"Tiesinhän sen, ettet sinä pakkasen vuoksi jäisi tulematta."
Olin niin iloinen, etten saanut sanaa suustani. Riisuin
päällystakkini ja panin sen ja kintaat naulaan vedin myöskin pois
herra Guldenin suuret saappaat ja tunsin olevani kalpea onnesta.
Olisin tahtonut sanoa jotain kaunista, mutta kun en keksinyt mitään,
sanoin sen sijaan:
"Kas tuossa, Katri, on syntymäpäivälahjasi, mutta sinun täytyy vielä
antaa minulle suudelma, ennenkuin avaat rasian."
Suutelin hänen ruusuisia poskiaan, ja hän meni sitte pöydän luo;
Kreetta-tätikin tuli katsomaan. Katri päästi siteen ja avasi rasian.
Minä seisoin hänen takanaan, ja sydämeni sykki ankarasti, pelkäsin
näet, ettei kello olisi kylliksi kaunis. Mutta Katri löi kätensä
yhteen ja kuiskasi hiljaa:
"Voi herranen aika, kuinka se on kaunis! Se on kello "!
"Niin", sanoi Kreetta-täti, "se on hyvin kaunis, en ole koskaan
nähnyt kauniimpaa kelloa. Se näyttää ihan hopeiselta."
"Se on kai hopeaa", sanoi Katri kääntyessään minun puoleeni ja katsoi
minuun kysyvästi.
Silloin sanoin minä:
"Luuletteko, Kreetta-täti, että voisin antaa hopeoidun messinkikellon
sille, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni? Jos saattaisin
sellaista tehdä, halveksisin itseäni enemmän kuin saappaiden lokaa."
Kun Katri kuuli sen, kietoi hän molemmat kätensä kaulaani, ja siinä
seisoessamme ajattelin: "Tämä on elämäni kaunein päivä."
En voinut irtautua hänestä. Kreetta-täti kysyi:
"Mitä kellotauluun on maalattu?"
Mutta minulla ei ollut voimaa vastata. Vasta kun olimme istuutuneet
toistemme rinnalle, otin kellon ja sanoin:
"Tämä maalaus, nähkääs täti, esittää kahta rakastavaa, jotka pitävät
toisistaan enemmän kuin voin kertoa: Juuse Berthaa ja Katri Baueria;
Juuse antaa ruusukimpun armaalleen ja tyttö ottaa sen vastaan."
Kun Kreetta täti oikein oli katsellut kelloa, sanoi hän:
"Tule tänne Juuse, että minäkin sinua suutelen; näen kyllä, että olet
saanut säästää ja tehdä työtä paljon tämän kellon vuoksi, ja minusta
se on kauniisti tehty ... olet kelpo työntekijä ja sinusta on kunniaa
meille."
Suutelin tätiä sydämen pohjasta, ja sitte istuin koko aamupäivän
Katrin kanssa käsi kädessä; olimme onnellisia vain katsellessammekin
toisiamme.
Kreetta täti hääräili uunin edessä, paistoi luumupannukaakun ja
pikku-kaakkuja, joita kastetaan muskottiviiniin, ja muita herkkuja,
mutta me emme häntä huomanneet. Vasta sitte, kun hän oli muuttanut
päälleen punaisen nutun ja mustat kengät ja huusi iloisesti: "Syömään
nyt lapset!" huomasimme katetun pöydän, jossa oli suuri liemimalja,
viiniruukku, ja lautasella keskellä pöytää pyöreä, keltaisen ruskea
pannukaakku. Se ilahdutti silmiämme ja Katri sanoi:
"Istu, Juuse, tuohon ikkunan eteen, että oikein saan katsella
sinua... Mutta ensin sinun täytyy auttaa minua tässä kellopuuhassa,
sillä minä en tiedä miten sitä pidetään."
Panin ketjut hänen kaulaansa; sitte istuimme pöytään ja söimme
hyvällä ruokahalulla. Ulkona kujalla oli kaikki hiljaista, me
kuulimme vain puitten takassa paukkuvan. Suuressa tuvassa oli lämmin
ja hyvä olla, ja harmaa, arka kissa istui portailla ja katseli
käsipuitten välistä meitä, mutta ei uskaltanut tulla alas.
Päivällisen jälkeen lauloi Katri meille laulun. Hänellä oli lempeä
ääni ja hän taisi laulaa vaikka kuinka korkealta. Minä hymisin
hiljaa mukaan, ikäänkuin auttaakseni häntä. Kreetta-täti, joka
ei sunnuntainakaan voinut istua kädet ristissä, oli istuutunut
kehräämään; rukin surina säesti hiljaisuutta, ja meistä tuntui olo
liikuttavalta. Kun yksi laulu loppui, aloimme toista. Kello kolme
tarjosi Kreetta-täti pannukakkuja! me haukkasimme samasta palasta,
nauroimme kuin hullut, ja väliin sanoi täti:
"No, no, älkää nyt olko niin lapsellisia."
Hän oli muka suutuksissaan, mutta hänen tirkistävistä silmistään
näkyi, että hän nauroi salakähmää.
Niin kului aika kello neljään saakka iltapuolella. Silloin rupesi
hämärtämään, pimeys tunkeutui sisälle pienistä akkunanruuduista, ja
kun ajattelimme pian tulevaa eronhetkeä, istuimme surullisina takan
eteen katselemaan punaisten liekkien tanssia. Katri pusersi kättäni,
minä istuin pää riipuksissa ja olisin antanut vaikka henkeni, jos
olisin saanut jäädä. Niin kului puolisen tuntia; silloin sanoi
Kreetta-täti:
"Kuule, Juuse, nyt on sinun lähdettävä. Kuu ei nouse ennen puolta
yötä, ulkona on pimeä kuin säkissä, ja tässä julmassa pakkasessa voi
onnettomuus helposti tapahtua."
Nämä sanat sattuivat minuun kuin isku, ja minä tunsin, ettei
Katri tahtonut päästää kättäni irti, mutta Kreetta täti oli meitä
järkevämpi.
"Onhan tässä kerrakseen", hän sanoi nousten ylös ottamaan viittaa
seinältä, "pääsethän takaisin tulevana sunnuntaina."
Minun täytyi taas vetää päälleni herra Guldenin päällyssaappaat,
rukkaset ja turkkiviitta.
Olisin tehnyt sitä työtä vaikka sata vuotta; onnettomuudeksi tuli
täti apuun. Kun olin kääntänyt suuren kauluksen pystyyn, sanoi täti
minulle:
"Suutele minua, Juuse."
Suutelin ensin häntä ja sitte Katria, joka ei sanonut enää mitään.
Sitte avasin oven, ja se kauhea viima, joka samalla puski sisään,
huomautti minulle, ettei saanut viivytellä.
"Joudus nyt", sanoi täti.
"Hyvää yötä, Juuse, hyvää yötä!" huusi Katri. "Muista tulla
sunnuntaina."
Käännyin takaisin viittomaan kädelläni, sitten rupesin juoksemaan pää
kumarassa, sillä pakkanen oli niin tiukka, että silmistäni sirisi
vesi suuren kauluksen takana.
Niin olin ponnistanut eteenpäin parikymmentä minuuttia uskaltaen
tuskin henkeä vetäistä; silloin kuului kaukaa käheä juopon ääni:
"Kuka siellä?"
Tähystin puolipimeässä eteeni ja äkkäsin viidenkymmenen askeleen
päässä porvari Pinaclen selkäkoppineen, reuhkalakkineen,
villakintaineen ja piikkikeppineen. Korin hihnassa riippuva lyhty
valaisi hänen juopponaamansa harjaksista leukaa ja suurta nenää,
joka oli kuin suppilo; hän katsoi minuun pienet silmät pyöreinä kuin
sudella ja hoki: "Kuka siellä?"
Tämä Pinacle oli koko seudun suurin roisto; edellisvuonna oli hänellä
ollut ruma juttu herra Guldeninkin kanssa, joka häneltä vaati
maksua kellosta, jonka Pinacle oli ottanut viedäkseen Harnettin
kirkkoherralle Anstettille, mutta, pistänyt rahat omaan lakkariinsa,
vaikka väitti maksaneensa minulle. Mutta vaikka se heittiö oli
oikeudessa vannonut itsensä vapaaksi, tiesi herra Gulden, että
Pinacle valehteli, sillä puheena olevana päivänä ei hän enkä minä
ollut käynytkään kotoa poissa. Sen lisäksi Pinacle oli Quatre-Ventsin
kansanhuvissa tahtonut tanssia Katrin kanssa, mutta Katri oli
kieltänyt, koska tiesi kellojutun, eikä sitäpaitsi lainkaan erinnyt
minusta.
Tällä hyvin ilkeällä hulttioimella oli siis sarvi minun varalleni,
ja kun nyt äkkiä näin hänet keskellä maantietä, kaukana kaupungista
ja auttajista, rautapiikkisine rusikkakeppineen, ei se juuri
ollut mikään ilahduttava näky. Onneksi oli vasemmalla puolellani
hautuumaata kiertävä vähäinen polku, ja suutani avaamatta riensin
sinnepäin, vaikka vajosin vyötäisiä myöten lumikinoksiin.
Silloin hän arvasi, kuka minä olin, ja huusi kiukuissaan.
"Jaha, sinäkös se olitkin, linkkajalka! Odotas! Annas tervehdin
sinua. Katrin luotako tulet, kellonvaras!"
Loikkasin niinkuin jänis luminietoksissa. Ensin hän koetti tavoittaa
minua, mutta koppa haittasi häntä, ja kun hän huomasi minun pääsevän
karkuun, pani hän molemmat kätensä suutorveksi ja huusi:
"Saman tekevä, senkin liikkasääri, kylläpähän vielä saat tarpeesi.
Sotaväen otto on tulossa, se suuri silmipuolten, jalkapuolten ja
kyssäselkäisten sotaanlähtö. Marssia saat sinäkin ... ja sinne
kellistyt niinkuin muutkin."
Hän meni menojaan nauraen käheästi, ja minä, joka olin kuolla
säikähdyksestä, palasin maantielle linnoitusvallien sivutse ja kiitin
Jumalaa, sillä Pinaclen tiedettiin tappelussa aina lyövän puukolla,
ja hän olisi voinut tehdä minulle rumat kepposet.
Vaikka minulla nyt oli ollut kyllä ruumiinliikettä, paleli jalkojani
kauheasti ja minä rupesin taas juoksemaan.
Sinä yönä jäätyi vesi Pfalzburgin kaivoissa ja viinikellareissa, jota
ei ollut tapahtunut kuuteenkymmeneen vuoteen.
Esivarustusten kohdalla, ensimäisellä sillalla ja Saksan portilla
tuntui minusta hiljaisuus vielä syvemmältä kuin aamulla, ja pimeys
teki sen kahta vertaa kamalammaksi. Muutamia tähtiä tuikki suurten
valkoisten pilvien välistä, jotka verkalleen liitivät kaupungin
ylitse. Kaduilla en tavannut ainoatakaan elävää olentoa, ja kun olin
päässyt omasta portista sisään ja sulkenut sen jälkeeni, tuntui
minusta lämpimältä, vaikka pieni katuoja seinävierellä oli aivan
jäässä. Jäin sekunniksi vetämään henkeä, sitte nousin pimeässä
portaita ylös pidellen käsipuusta.
Kun sain auki kamarin oven, lehahti hauska lämmin vastaani. Herra
Gulden istui nojatuolissa takkavalkean ääressä kalotti vedettynä
niskaan ja kädet polvilla.
"Sinäkö se olet, Juuse?" sanoi hän kääntymättä paikaltaan.
"Olen, herra Gulden", vastasin minä. "Täällä on niin lämmin ja
hauska, mutta mikä pakkanen ulkona! Ei ole koskaan ollut tällaista
talvea."
"Ei", sanoi hän vakaasti, "tätä talvea tullaan kauan muistamaan".
Menin työhuoneeseen viemään turkkiviittaa, kintaita ja saappaita
paikalleen.
Aioin kertoa hänelle tavanneeni Pinaclen, mutta kun tulin sisään,
kysyi hän:
"Onko sinulla ollut hauskaakin, Juuse?"
"Onpa kyllä. Kreetta-täti ja Katri käskivät sanomaan terveisiä."
"Kiitoksia paljo. On oikein, että nuoret huvittelevat, sillä kun
tulemme vanhoiksi ja olemme niin paljon kärsineet ja nähneet
niin paljon vääryyttä, niin paljo itsekkäisyyttä ja niin monia
onnettomuuksia, on kaikki katkeraa jo edeltäkäsin."
Koko sen lauseen hän sanoi itsekseen katsellen valkeaan. En ollut
koskaan nähnyt häntä niin masentuneena ja kysäsin häneltä:
"Oletteko sairas, herra Gulden?"
Vaan hän hymisi minulle vastaamatta:
"Niin, niin, -- niin käy suurille sotaisille kansoille ... sellainen
on sotakunnia!"
En tiennyt, mitä olisin siitä kaikesta sanonut. Silloin hän oikaisihe
ja sanoi:
"Tällä hetkellä, Juuse, itkee neljäsataatuhatta perhettä Ranskassa;
suuri armeijamme on hukkunut Venäjän luminietoksiin; kaikki ne
nuoret ja voimakkaat miehet, jotka kaksi kuukautta sitte näimme
kulkevan tämän kautta, ovat hautautuneet hankiin. Se uutinen tuli
iltapuolella. Kauhea on sitä ajatellakin!"
Minä olin vaiti, mutta sen kuitenkin selvästi ymmärsin, että pian oli
tuleva uusi sotaväenotto niinkuin kaikkien muittenkin sotaretkien
jälkeen ja että tällä kerralla ontuvatkin varmaan otettaisiin. Minä
tulin aivan kalpeaksi, ja Pinaclen ennustus sai hiukset päässäni
nousemaan pystyyn.
"Mene nyt maata, Juuse", sanoi vanha Gulden; "minulla ei ole uni,
minä jään vielä istumaan ... se kaikki on niin minua järkyttänyt.
Etkö huomannut mitään tavatonta kaupungilla?"
"En."
Menin huoneeseeni ja riisuiduin. Pitkään aikaan en saanut unta
silmiini, ajattelin vain sotaväenottoa, Katria ja niitä tuhansia
ihmisiä, jotka olivat lumiin kuolleet, ja harkitsin itsekseni, että
viisainta olisi minun paeta Sveitsiin.
Noin kello kolmen aikana kuulin herra Guldenin menevän levolle.
Muutamaa hetkeä myöhemmin pääsin itsekin viimein uneen.