15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan
lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on
sota loppunut".
Jotkut häijykieliset väittivät, että Kiina oli vielä valloittamatta;
ainahan on niitä, jotka tahtovat toisten iloa katkeroittaa.
Kahdeksan päivän perästä saatiin tietää, että joukkomme olivat
Moskovassa, Venäjän suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa; kaikki
haaveksivat siitä suuresta sotasaaliista, joka sieltä saataisiin,
ja luultiin sen helpottavan veroja. Mutta pian levisi huhu, että
venäläiset olivat sytyttäneet kaupunkinsa tuleen ja että armeijaimme
oli pakko peräytyä Puolaan, etteivät nälkään kuolisi. Ei muusta
puhuttukaan ravintoloissa ja oluttuvissa, torilla ja muualla; kaksi
ihmistä ei voinut tavata toistaan huutamatta heti: "no nythän käy
hullusti, peräytyminen on alkanut!"
Ihmiset olivat kalpeita, ja postin edustalla seisoi talonpoikia
odottamassa aamusta iltaan, mutta kirjeitä ei tullut. Minä
puolestani kuljin kaikkien noiden ihmisten ohitse paljoakaan heihin
katsomatta, sillä olin nähnyt monta väentungosta. Ja lisäksi oli
mieleni täynnä iloisia ajatuksia, jotka saivat minut näkemään kaikki
ruusunpunaisessa valossa.
Lähes puolen vuotta olin nimittäin ajatellut antaa Katrille uhkean
lahjan hänen syntymäpäivänään, joka oli joulukuun 18 päivä. Herra
Guldenin puodin akkunassa riippuvain kellojen joukossa oli eräs
pieni, korea, pikku hopeakuorinen esine, jonka ympyräiset koristeet
välähtelivät kuin tähti. Lasin alla kellotaulun ympärillä oli
pronssinen koriste ja tauluun oli maalattu rakastava pari, joka
näytti olevan kosimiskohtauksessa, sillä poika antoi tytölle suurta
ruusukukkakimppua, ja tyttö ujosti katsoi maahan ja ojensi pojalle
kättään.
Jo silloin, kun ensi kerran olin nähnyt tämän kellon, olin sanonut
itsekseni: "sitä älä päästä käsistäsi, se on annettava Katrille.
Jospa sinun täytyisikin tehdä työtä joka ilta puoleen yöhön saakka,
täytyy sinun se hankkia itsellesi". Herra Gulden antoi minun kello
seitsemän jälkeen työskennellä omaksi ansiokseni. Meillä oli vanhoja
kelloja puhdistettavana ja korjattavana. Niissä oli paljo työtä, ja
kun olin sellaisen työn saanut valmiiksi, maksoi ukko Melkior minulle
varsin kunniallisesti. Mutta pikku kello maksoi kolmekymmentäviisi
markkaa. Voitte helposti ajatella, miten monta iltaa minun täytyi
myöhään valvoa saadakseni sen omakseni. Olen varma siitä, että jos
herra Gulden olisi tiennyt minun haluavan sitä, olisi hän itse
antanut sen minulle; mutta minä en koskaan olisi ottanut sitä
penniäkään halvemmalla, se olisi mielestäni ollut häpeällistä, ja
minä ajattelin: "sinun täytyy se itse ansaita, niin ettei kenelläkään
muulla ole vähintäkään osaa siinä". Mutta kun pelkäsin, että joku
muu ehkä haluaisi ostaa sen, olin sen pannut talteen laatikkoon ja
sanonut vanhalle Melkiorille, että tiesin ostajan sille kellolle.
Nythän voi jokainen ymmärtää, että kaikki nuo sotajutut menivät
toisesta korvastani sisälle ja toisesta ulos. Työskennellessäni
ajattelin Katrin iloa. Viiteen kuukauteen en muuta miettinyt. Olin
näkevinäni hänen kasvonsa hänen ottaessaan lahjaa vastaan, ja
ihmettelin itsekseni: "mitähän hän sanoo?" Väliin kuvittelin hänen
sanovan: "Voi Juuse, mitä sinä ajattelet? Se on liian hieno minulle.
Ei, minä en voi ottaa vastaan niin hienoa kelloa". Silloin minä
pakotin hänet ottamaan sen, pistin sen hänen esiliinansa taskuun
ja sanoin: "Kas noin, Katri, kas noin ... ethän tahdo pahoittaa
mieltäni?" Näin kyllä, että hän mielellään olisi ottanut kellon, ja
että hän esteli vain kainoudesta. Toisinaan taas kuvittelin hänen
punastuvan, lyövän käsiänsä yhteen ja sanovan: "Herranen aika,
Juuse, no nyt näen, että pidät minusta! Ja sitte hän suuteli minua
kyyneleet silmissä. Minä olin äärettömästi iloinen, Kreetta-täti
hyväksyi kaikki. Tuhansia sellaisia ajatuksia pyöri päässäni
lakkaamatta, ja illalla maata mennessäni ajattelin: oletpa maailman
onnellisin ihminen, Juuse! Nyt voit oman työsi ansiolla antaa
Katrille harvinaisen komean lahjan. Ja varmaan miettii hänkin
jotain sinun syntymäpäiväksesi, sillä hän ajattelee vain sinua; me
olemme onnellisia molemmat, ja kun joudumme naimisiin, on onnemme
täydellinen". Nämä ajatukset liikuttivat minua; en koskaan ole
tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi.
Kun sillä tavoin hyörin kiireissäni ja ajattelin vain omaa
onneani, tuli talvi tavallista aikaisemmin, marraskuun alussa.
Se ei alkanut lumisateella, vaan purevalla kylmällä ja kovalla
pakkasella. Muutamassa päivässä varisivat lehdet puista, maa
kovettui kivikovaksi, ja huurre peitti kaikki, katot, katukivet ja
ikkunaruudut. Kylläpä sinä vuonna saatiin huoneita lämmittää, ettei
pakkanen olisi seinänraoista päässyt sisälle! Jos ovi jäi selälleen
sekunniksikin, katosi lämpö heti paikalla. Puut paloivat uunissa
ritisten ja ratisten kuin oljet ja piippu veti savua että humisi.
Joka aamu riensin pesemään puodin ikkunoita lämpöisellä vedellä;
tuskin olin saanut ikkunan kiinni, kun se jo peittyi jääkukkasiin.
Ulkona kuultiin ihmisten juoksevan ja puhaltelevan nenä
takinkauluksessa ja kädet taskussa. Ei kukaan joutunut pysähtymään ja
kiiruusti suljettiin talojen ovet.
En tiedä minne varpuset lienevät hävinneet, elivätkö ne, vai olivatko
kuolleet, mutta yhtään ainoaa ei ollut räystäällä tiukuttamassa,
ja aamuherätystä ja iltataptoa lukuunottamatta, joita soitettiin
kummassakin kasarmissa, ei mikään ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta.
Usein, kun puut pesässä oikein iloisesti paloivat, keskeytti herra
Gulden äkkiä työnsä, katseli valkoisia ruutuja ja sanoi:
"Sotamiesparkojamme! Sotamiesparkojamme!"
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että minä tunsin sydäntäni
kouristavan, ja minä vastasin:
"Jaa mutta, herra Gulden, nythän he varmasti ovat Puolassa komeissa
kasarmeissa; sillä mahdotontahan on ajatella, että ihmiset voisivat
kestää tällaista kylmyyttä."
"Mokomaa pakkasta!" sanoi hän. "Niin, onhan täälläkin kylmä, hyvin
kylmä, kun tuuli käy vuorilta päin, mutta mitä se on Venäjän ja
Puolan pakkaseen verraten! Kunhan Luojan nimessä olisivat ajoissa
päässeet tielle! Hyvä Jumala, kuinka suuri onkaan niiden edesvastuu,
jotka hallitsevat ihmisiä!"
Hän vaikeni, ja tuntikausia mietin minä hänen sanojansa; minä
kuvittelin meidän sotamiestemme olevan paluumatkalla ja juoksevan
lämpöisikseen. Mutta aina kiertyivät ajatukseni takaisin Katriin ja
jälkeenpäin olen usein havainnut, että kun ihminen on onnellinen, ei
muiden onnettomuus häntä paljoakaan liikuta, erittäinkään nuoruuden
ijällä, kun intohimot ovat voimakkaammat eikä kärsimyksistä ole
suurtakaan kokemusta.
Pakkasen jälkeen satoi niin kauhean paljo lunta, että ratsastava
posti jäi lumihankiin Quatre-Ventsin luona. Minä jo aloin tulla
levottomaksi, etten ehkä pääsisikään Katrin syntymäpäiville, mutta
kaksi jalkaväen komppaniaa marssi aukomaan tietä jäätyneeseen lumeen,
joka tie sitten oli auki huhtikuuhun saakka 1813.
Sillä välin lähestyi Katrin syntymäpäivä suurin askelin ja
minun onneni kasvoi samassa suhteessa. Minulla oli jo koossa
kolmekymmentäviisi markkaa, mutta en tiennyt, kuinka olisin voinut
sanoa herra Guldenille, että minä olin aikonut ostaa kellon; siitä
asiasta puhuminen tuotti minulle suurta kiusaa.
Viimein syntymäpäivän aattoiltana kello kuuden ja seitsemän välillä
istuessamme ääneti työmme ääressä lamppu välillämme, rohkaisin
mieleni ja sanoin:
"Muistatte ehkä, herra Gulden, että minä olen sanonut tietäväni sen
pienen hopeakellon ostajan?"
"Muistanpa kyllä", sanoi hän jatkaen työtään häiryyntymättä, "mutta
ostajaa ei ole vielä kuulunut."
"Minä sen tahtoisin ostaa."
Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille
kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi
tarkasti minuun.
"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset
suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet
kellot ovat naisten kelloja."
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.
Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.
"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä.
Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin
rahasi, en minä tahdo niitä."
Minä olin aivan sekaisin.
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta
tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen
ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan
hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."
Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän
auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät,
joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja
kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka
sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti,
ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian
minulle.
"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään
onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän
on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan
tulelta."
Sanottu ja tehty. Sitte otti herra Gulden kaapistaan esille pullon
Metziläistä viiniänsä, jota hän muuten säästeli juhlallisiin
tilaisuuksiin, ja me rukoilimme melkein kuin kaksi toverusta; sillä
koko iltaisen ajan puhui hän ihanista nuoruuden ajoistaan. Hänellä
oli silloin ollut armas, mutta vuonna 92 oli hän mennyt sotaan,
kun kansa joukolla nousi preussiläisiä vastaan, ja kun hän palasi
Fénétrangeen oli tyttö naimisissa, eikä se kummaa ollutkaan, koska
hän ei ollut kosinut tyttöä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä pysymästä
uskollisena tälle hellälle muistolle ja hän puhui siitä vakavasti.
Minä kuuntelin häntä ja ajattelin Katria, ja vasta kello kymmenen,
kun patrulli kulki, -- vahtia vaihdettiin kovan pakkasen vuoksi joka
20:s minutti -- panimme pari aimo halkoa pesään ja menimme viimeinkin
maata.