I.

Ne, jotka eivät ole nähneet keisari Napoleonia kunniansa kukkuloilla

vuosina 1810, 1811 ja 1812, eivät koskaan voi saada käsitystä siitä,

mihin vallan ja mahtavuuden huippuun ihminen saattaa kohota.

Kun hän kulki Champagnen, Lothringin tai Elsassin maakuntain läpi,

heittivät ihmiset kaikki työnsä keskellä vehnän- ja viininkorjuuta

ja riensivät häntä katsomaan; ihmiset tulivat peninkulmain päästä,

naiset, lapset ja vanhukset juoksivat kilvan hänen tielleen

kädet pystyssä ja huusivat: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"

Olisipa melkein luullut, että hän oli itse Jumala, joka piti

maailmaa pystyssä, ja että kaikki menisi mullin mallin, jos hän

onnettomuudeksi sattuisi kuolemaan. Muutamia vanhoja tasavaltalaisia,

jotka ravistelivat päätään ja jotka, kun viini oli kirvoittanut

heidän kielensä kannan, uskalsivat sanoa, että keisarikin saattaa

kukistua, pidettiin hulluina. Sitä katsottiin aivan mahdottomaksi,

eikä kukaan viitsinyt sellaista mahdollisuutta edes ajatellakaan.

Vuonna 1804 olin tullut oppiin vanhan kellosepän Melkior Guldenin luo

Pfalzburgin kaupungissa. Kun näytin heiveröiseltä ja hiukan onnuin,

oli äitini tahtonut panna minut vähemmin rasittavaan ammattiin kuin

niihin, jotka kotikylässämme olivat tavallisia, sillä Dagsbergissa

on vain kirvesmiehiä, miilumiehiä ja ajureita. Herra Gulden piti

minusta. Asuimme suuressa kulmatalossa, toisessa kerroksessa,

vastapäätä "Punaista härkää", lähellä Ranskan porttia.

Siellä totisesti sai nähdä kyllikseen prinssejä, lähettiläitä

ja kenraaleja, joita yhtenään tuli kaupunkiin, mikä ratsain,

mikä avonaisissa, mikä katetuissa vaunuissa ja kultapäärmeisissä

hännystakeissa, töyhdöissä, turkeissa ja kaiken maailman maitten

ritaritähdissä. Ja valtamaantiellä vilisi kuriireja, sanansaattajia,

ruuti-, luoti-, kanuuna- ja lavettikuormastoja, ratsu- ja jalkaväkeä.

Sitä aikaa! Sitä pauhaavaa elämää!

Viidessä kuudessa vuodessa rikastui hotellin isäntä Georges: hänellä

oli niittyjä, hedelmäpuutarhoja, taloja ja rahoja jos kuinka paljo,

sillä kaikki nuo Saksasta, Sveitsistä, Venäjältä, Puolasta ja muista

maista tulevat vieraat eivät paljokaan välittäneet muutamasta

kourallisesta kultarahoja, joita he sirottelivat maanteille;

kaikkihan he olivat aatelisväkeä, joka melkeinpä katsoi kunniakseen

olla kitsastelematta.

Aamusta iltaan ja vielä yötkin olivat "Punaisen härän" pöydät

aina katetut. Alakerran suurista ikkunoista näki valkoisilla

pöytäliinoilla ja säteilevillä hopea-astioilla katetut pöydät, täynnä

metsänotusta, kalaa ja muita herkkuja, joita nuo matkustavaiset

rivittäin istuivat syömään. Suuresta takapihasta kuului lakkaamatta

hevosten hirnuntaa, postiljonien huutoja, piikain naurua ja vaunujen

kolinaa, kun niitä tuli ja meni korkeista ajoporteista. Niin,

sellaista kukoistusaikaa ei "Punaisen härän" hotelli koskaan enää

tule näkemään!

Sinne nyt loikkivat kaupunkilaisetkin, joita ennen oli nähty metsässä

polttopuita keräämässä tai maantiellä hevoslantaa kokoomassa. Heistä

oli nyt tullut kapteeneja, everstejä tai kenraaleja -- yksi aina

tuhannesta -- sen kautta, että lakkaamatta olivat tapelleet kaikissa

maailman osissa.

Vanha Melkior istui työssään musta silkkikalotti päässä karvaisia

korvia myöten, silmäluomet pussillaan, nenä nipistettynä suurten

sarvikakkuloiden väliin ja huulet kokoon puristettuna. Mutta hän ei

malttanut olla laskematta suurennuslasia ja pihtiä työpöydälleen

ja silloin tällöin silmäämättä ravintolaan päin, erittäinkään kun

pitkävartisiin saappaisiin, lyhyeen takkiin ja niskasta kierittyyn

hamppuperuukkiin puetut postiljonit mäiskäyttivät ruoskiaan niin että

kaupungin vallit kaikuivat, ilmoittaen jonkun uuden pomon saapumista.

Silloin tuli ukko huomaavaiseksi, ja minä kuulin hänen sanovan:

"No älähän, tuossahan on katontekijä Jaakon, vanhan sukankutoja

Anna-Maijan tai vanneseppä Frans Sepelin poika! Onpa se kohonnut ...

näkyy olevan eversti ja valtiovapaaherra päälliseksi! Kas vietävää,

kun ei kelpaa mennä isän luo, joka asuu tuolla Kapusiinikadulla!"

Mutta kun hän näki heidät kävelevän kadulla ja paiskaavan kättä

oikealle ja vasemmalle vanhoille tutuillensa, muuttui hänen naamansa;

hän pyyhki silmiään kirjavalla nenäliinallaan ja hymisi:

"Ai, kuinka vanha Anna eukko nyt tulee iloiseksi! Katsos, katsos!

Eipäs ole ylpeä tuo, on kunnian mies; älköön luoti häntä liian pian

kaatako!"

Muutamat ajoivat kaupungin läpi, ikäänkuin häpeisivät tuntea

alkuperäänsä, toiset astuivat mahtavasti kaupungin halki tervehtimään

sisartaan tai serkkuaan. Näistä puhuivat kaikki ihmiset, koko

Pfalzburg oli aivankuin osallinen heidän kunniamerkeistään ja

poleteistaan; mutta noita edellisiä halveksittiin yhtä paljo, vieläpä

enemmänkin kuin silloin, kun he katuja lakasivat.

Melkein joka kuu vietettiin kiitosjumalanpalvelusta jostakin uudesta

voitosta, ja asehuoneen kanuunalla ammuttiin kaksikymmentäyksi

laukausta, niin että hätä tahtoi tulla. Jälkeisenä viikkona oli

levottomuus vallalla kaikissa perheissä, erittäinkin odottivat vanhat

äitiparat kirjeitä, ja heti kun kirje tuli, tiesi koko kaupunki,

että se ja se oli saanut tietoja Jaakosta tai Kallesta, ja kaikki

juoksivat kuulemaan, eikö sanottu mitään heidän Juusestaan tai

Jussistaan. Puhumattakaan ylennyksistä ja kuolemantapauksista;

ylennyksiin kaikki uskoivat, sillä täytyihän kuolleitten sijaan

panna uusi mies; mutta kun joku oli kaatunut, odottivat vanhemmat

itkusilmin virallista vahvistusta, sillä sitä ei tullut heti, välistä

ei koskaan, ja vanhusraukat elivät yhä toivossa ja ajattelivat:

"ehkäpä on poikamme joutunut vangiksi; kun rauha tulee, palaa

hän kotiin. Kuinka moni onkaan tullut takaisin, vaikka on luultu

kuolleeksi!" Mutta rauhaa vaan ei kuulunut; kun yksi sota loppui,

alkoi toinen. Jotakin meiltä aina puuttui, joko Venäjän tai Espanjan

puolella tai jollakin muulla taholla; keisari ei vaan ollut

tyytyväinen.

Usein, kun kaupungin läpi kulkevat rykmentit marssivat ohitsemme,

pitkäin päällystakkien helmukset käännettyinä, rensseli selässä,

säärykset napitettuina polveen saakka ja kiväärit kevyesti olalla,

marssivat pitkin askelin, milloin yltä yleensä kurassa, milloin

tomusta valkoisina, tapasi ukko Melkior katsella ohimarssia ja sen

jälkeen mietiskelevällä äänellä kysyä minulta:

"Kuule, Juuse, kuinka monen luulet nähneemme tästä marssineen sitten

vuoden 1804?"

"Hm, en tiedä, herra Gulden", vastasin minä, "ainakin

neljä-viisisataatuhatta."

"Niin, vähintäänkin! Ja kuinka monta olet nähnyt palaavan?"

Silloin ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin:

"Palaavat ehkä Mainzin kautta, tai jotakin toista tietä ... muu ei

ole mahdollista!"

Mutta hän pudisti päätään ja sanoi:

"Ne, joiden et ole nähnyt palaavan, ovat kuolleet, niinkuin

satoja tuhansia vielä kuolee, ellei Herra meitä armahda, sillä

keisari ei rakasta muuta kuin sotaa! Hän on jo vuodattanut enemmän

verta hankkiakseen kuningaskruunuja veljilleen kuin meidän suuri

vallankumouksemme hankkiessaan ihmisoikeudet!"

Ryhdyimme taas työhömme, ja herra Guldenin mietteet antoivat minulle

hirmuisen paljon ajattelemista.

Tosin onnuin hiukan vasempaa jalkaani, mutta olihan niin moni muukin

virheellinen saanut marssikäskyn.

Niistä ajatuksista en päässyt irtautumaan, ja kun kauan niitä

haudoin, tulin hyvin onnettomaksi. Kaikki tuo tuntui minusta niin

kauhealta, ei vain sen vuoksi, etten pitänyt sodasta, vaan myös

siitä syystä, että tahdoin mennä naimisiin serkkuni Katrin kanssa,

joka asui Quatre-Ventsissä. Olimme melkein kuin kasvinkumppalit.

Kukoistavampaa ja iloisempaa tyttöä ei ollut; hän oli valkoverinen

ja hänellä oli kauniit siniset silmät, punaiset posket ja

lumivalkoiset hampaat, hän oli pian kahdeksantoista vuoden vanha,

minä yhdeksäntoista, eikä Kreetta-tädillä tuntunut olevan mitään sitä

vastaan, että tulin heille aikaiseen joka sunnuntai-aamu ja vierailin

heillä koko päivän.

Katri ja minä harhailimme talon takana olevassa hedelmäpuutarhassa,

purimme samoja omenia ja päärynöitä ja olimme maailman onnellisimpia

ihmisiä.

Saatoin Katria aamukirkkoon ja iltakirkkoon ja kansanjuhlissa,

riippui hän minun käsivarressani, eikä tahtonut tanssia kylän

muitten poikain kanssa. Kaikki tiesivät, että meistä kerran tulisi

aviopari, mutta jos minut otettaisiin sotamieheksi, olisi se loru

lopussa. Toivoin olevani tuhannesti ontuvampi kuin olin, sillä

siihen aikaan oli ensiksi otettu nuoret miehet, sitten lapsettomat

aviomiehet, ja minun täytyi ajatella: "Ontuvat kelpaavat ehkä yhtä

hyvin kuin naineet miehet, ja he voisivat panna minut esimerkiksi

ratsuväkirykmenttiin!" Jo sellainen ajatuskin suretti minua ja

minulla oli sen jälkeen suuri halu pötkiä karkuun.

Erittäinkin vuonna 1812, Venäjän sodan alussa, kasvoi levottomuuteni.

Helmikuusta toukokuun loppuun näimme joka päivä rykmenttejä

marssivan ohi: rakuunoita, kyrasseereja, karabinieereja, husaareja,

kaiken värisiä keihäsmiehiä, tykistöä, lavetteja, sairasvaunuja,

kuormavaunuja lakkaamatta, niinkuin aina juokseva virta, josta ei

tule loppua.

Muistan vieläkin, että ensimmäiseksi tulivat krenatöörit, jotka

ajoivat suuria, härkäin vetämiä kuormavankkureita. Härkiä oli

otettu hevosten sijaan sitävarten, että ne syötäisiin kauempana

matkalla, kun varastot olivat loppuneet. Kaikki sanoivat: "mikä

mainio ajatus! Kun krenatöörit eivät voi elättää härkiä, elättävät

härät krenatöörejä!" Mutta ne, jotka niin puhuivat, eivät tienneet,

että härät eivät voi kulkea montakaan peninkulmaa päivässä ja että

niiden pitää levätä ainakin päivän, kun ovat viikon kulkeneet.

Härkä paroilla olivatkin jo kynnet halki, silmät pullistuneet ja

niskat kangistuneet ja ne olivat paljasta nahkaa ja luuta. Kolme

pitkää viikkoa näimme sellaista jonoa ja härillä oli nahka täynnä

pajunetin läpiä. Lihan hinta halpeni, sillä monta härkää täytyi

tappaa, mutta kaikki eivät halunneet niitä ostaa, sillä sairas liha

on epäterveellistä. Kuormahärät eivät päässeet monenkaan peninkulman

päähän Reinin taakse.

Sitte emme nähneet muuta kuin keihästä, sapelia ja kypärää. Kaikki

ne tungeksivat kaupunkiin Ranskan portista, marssivat valtakatua

paraatitorille, ja sitte taas edelleen pois Saksan portista.

Viimein, aikaisin toukokuun 10 päivän aamulla 1812 ilmoittivat

asehuoneen kanuunat, että kaikkivaltainen hallitsija lähestyi. Olin

vielä makuulla, kun ensimmäinen pamaus kuului, ja pani huoneeni

pienet akkunaruudut tärisemään niinkuin rummun kalvon; melkein

samassa hetkessä aukaisi herra Gulden kynttilä kädessä kamarin oven

ja sanoi:

"Nouse ylös -- hän on täällä!"

Aukaisimme akkunan. Pimeässä näin satoja rakuunoita, joista monella

oli tulisoihdut käsissä, karauttavan Ranskan portista kaupunkiin. He

ajoivat ohitsemme tömisten ja kolisten, soihtujen liekit loimottivat

talojen seinissä niinkuin tulikäärmeet, ja kaikista akkunoista kuului

loppumattomia huutoja: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"

Tähystin tarkasti vaunuja. Silloin kompastui eräs hevonen teurastaja

Kleinin paaluun, johon elukoita oli tapa sitoa; rakuuna putosi maahan

niinkuin heinäsäkki, töppöset taivasta kohden ja kypärä katuojaan, ja

samassa ilmestyivät vaunujen akkunaan tapahtumaa katsomaan suuret,

kalpeat ja lihavat kasvot hiustöyhtö otsassa: se oli Napoleon; hän

piti kättään ylhäällä niinkuin nuuskaa ottaakseen ja sanoi muutamia

sanoja suuttuneella äänellä. Vaunujen rinnalla laukkaava upseeri

kumartui vastaamaan. Napoleon nuuskasi ja meni kulmasta, ja huudot

yltyivät ja kanuunat pamahtelivat.

Se oli kaikki mitä näin.

Keisari ei pysähtynyt Pfalzburgiin; hänen rientäessään eteenpäin

Zaberniin ammuttiin viimeinen kanuunanlaukaus. Sitte taas kaikki

vaikeni. Ranskan portin vahti veti ylös ketjusillan, ja vanha

kelloseppä kysyi minulta:

"Näitkö sinä?"

"Näin."

"No niin", sanoi hän, "sen miehen kämmenissä on meidän kaikkein

elämämme: hänen ei tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin me olemme

mennyttä kalua. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän ole paha; muutoin

saisi maailma nähdä yhtä kauheita tapauksia kuin villien barbaarien

ja turkkilaisten aikoina."

Hän näytti hyvin ajattelevaiselta. Hetken kuluttua lisäsi hän:

"Mene nyt takaisin maata; kello on vasta kolme."

Hän meni huoneeseensa ja minä menin vuoteeseeni. Ulkona vallitseva

hiljaisuus tuntui minusta niin eriskummalliselta kaiken sen hälinän

jälkeen, enkä päivän nousuun saakka saanut keisaria mielestäni.

Ajattelin myöskin rakuunaa ja halusin tietää, oliko hän loukkaantunut

kuoliaaksi. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänet oli otettu

sairaalaan ja että hän kyllä paranisi.

Siitä päivästä alkaen aina syyskuun loppuun saakka veisattiin Te

Deum'ia kirkossa ja joka kerta ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta

jonkun uuden voiton kunniaksi. Sitä tehtiin melkein aina aamuiseen

aikaan, ja herra Gulden sanoi heti:

"Kuule, Juuse, taas saatiin voitto: viisikymmentä tuhatta miestä

kaatunut, kaksikymmentäviisi lippua ja sata tuliluikkua valloitettu!

Hyvin käy, hyvin käy! Nyt tulee vaan uusi sotaväen otto niiden

tilalle, jotka ovat kaatuneet."

Ovesta näin harmaan ja kaljupäisen mestarin paitahihasillaan ja

paljain kauloin pesemässä itseään.

"Luuletteko, herra Gulden", minä sanoin levottomasti, "että

ontuvatkin otetaan?"

"Ei, ei", vastasi hän ystävällisesti, "älä pelkää poikaseni, sinä

et mitenkään kelpaa palvelukseen. Siitä kyllä selvitään. Tee siis

työtäsi, äläkä huoli muusta."

Hän huomasi rauhattomuuteni ja sääli minua. En ole ikinäni tavannut

parempaa ihmistä. Sitte pukeutui hän lähteäkseen vetämään kelloja

kaupungille, komentantin, määrin ja muitten ylhäisyyksien luo. Minä

jäin kotiin.

Herra Gulden tuli kotia vasta Te Deum'in jälkeen; hän riisui pitkän,

pähkinänruskean takkinsa, pani peruukkinsa takaisin laatikkoon, veti

kalotin korvilleen ja sanoi sitten:

"Armeija on Vilnassa -- tai Smolenskissa -- sen olen äsken kuullut

komentantilta. Jumala suokoon, että tälläkin kertaa pääsisimme

voitolle ja että he tekisivät rauhan, kuta pikemmin sitä parempi,

sillä sota on hirmuista."

Minäkin tein sen johtopäätöksen, että jos rauha saataisiin, ei

tarvittaisi niin paljo sotamiehiä, ja minäkin voisin mennä naimisiin

Katrin kanssa. Voitte ymmärtää, kuinka lämpimästi harrastin keisarin

kunniaa.