Jussa sai äkillisen maineen heränneenä pappina. Hän antoi tuuhean,
mustan tukkansa kasvaa pitkäksi, ja joka sunnuntai olivat hänen
kasvonsa käyneet laihemmiksi ja kalpeammiksi ja näyttivät heijastavan
hivuttavaa, salaista iloa erämaan hiljaisuudessa vietetyn elämän
yksinäisyydestä. Hänen rauhoittavan herttaisen lempeytensä vuoksi
viihtyivät tosin ihmiset, joita hän väliin tapasi, hyvin hänen
seurassaan, mutta mitään tuttavallisempaa suhdetta ei hänen ja
seurakuntansa välillä kumminkaan ollut. Hänen olemuksessaan tuntui
jotain vieraannuttavaa.
Mutta eräänä sunnuntaina, myöhään keväällä, näytti ihmisistä, että hän
ihan horjui levottomuudesta, jota ei kyennyt salaamaan. Mitä oli
hänelle tapahtunut? Hän ei hallinnut sanojaan, ne olivat usein ankaria
eivätkä kai aina aivan kristillisiäkään; hän puhui asioista, joista
kansalla ei ollut käsitystä, ja tämä herätti napinaa. Ei pitäisi papin
ylpeillä, jos hänellä onkin vähän enemmän tietoja kun tavallisella
talonpojalla. Oikeanlaiset papit eivät koskaan alentuneet
tuollaiseen...
Jussa oli saanut kuulla jotain Elnasta.
Tuo huhuiltu epämääräinen, mikä oli käynyt kaivamaan esiin hänen
juurtuneita nuoruusmuistojaan, kuohutti hänen sisintänsä niin, että hän
houri vimmoissaan ja puhui seinille: se väänsi muistojen etäisimmätkin
mutkat suoriksi, harhaili kaikkialla, saamatta missään rauhaa, -- sillä
hän ei tiennyt itse, mihin tuo epämääräinen olisi kiinnitettävä. Oli
liian monia mahdollisuuksia.
-- Elnan miehen oli täytynyt matkustaa yksin etelään. Elna itse ei
ollut kyennyt laittautumaan valmiiksi. -- -- --
Oli tullut puhetta nuotiosta ja yöllisestä melusta. Tunturilappalaiset
olivat kuulleet sanoja, jotka koskivat voutiakin, ja ne olivat julmia
sanoja. Voutikin sai siitä tietää, ja kun hän muisteli Biettar Oulaa,
tuota merkillisen suurta synkkää miestä, tunsi hän mieltänsä
ahdistavan. Tämän vuoksi sekä ruumiillisen ja henkisen väsymyksensä
takia, johon oli ollut syynä monien talvien painostava pimeys ja monet
lohdutuksen pikarit, oli hän matkustanut etelään, vaikkei hän vielä
ollut saanut toista virkaa. Mutta Elna ei ollut vielä kyennyt
laittautumaan valmiiksi...
Näin oli kerrottu.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina seisoo Jussa saarnastuolissa ja puhuu
kuuromykästä, joka sai Jumalalta kuulonsa ja puhetaitonsa jälleen.
Kerran on hänen katseensa kohdannut kaukana oven suussa erään naisen,
ja hänen sanansa alkavat harhailla. Kun hänen silmänsä toistamiseen
kääntyvät naiseen, värähdyttää häntä epäselvä aistimus, nainen on
lappalaispuvussa, mutta -- -- --
... Hän pysähtyy, puristaa huulensa yhteen ja likistää käsikirjan
kämmentensä väliin, katse kiintyneenä valjenneihin rystysiin.
Sitte puhui hän seuraavaa:
"Jossakin suurella valtamerellä pistäytyy merenalainen luola jyrkkään
kallioseinään, -- kuinka pitkälle, sitä ei kukaan tiedä.
"Pakoveden aikana näkee sen vettä tippuvan ja vihreäloisteisen holvin
katoavan mustaan pimentoon, ja taustalla kuoleutuu maininki etäiseksi
kohuksi.
"Nousuveden aikana joutuu aukon yläreunakin veden alle, mutta aina kun
hyrsky ponnahtaa takaisin, avautuu osa luolan suuta möyryten kuten
läylentäessä, -- kunnes uusia hyrskeitä kohoaa ja aukko koristen särpää
veden ja kaiken lähellä olevan.
"Tällä luolalla kerrottiin olevan ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.
"Eräs kaukaa tuleva outo mies, joka oli lapsena tullut kuuromykäksi,
saapui eräänä päivänä yrittämään viimeistä keinoa, ihmettä.
"Ei kukaan oikein tiennyt, mistä hän oli kotoisin. Mutta eräs nuori,
vaaleaverinen nainen sanoi hänen olevan idästä päin, rämelakeuksilta...
"Muukalainen soutaa ihmeitätekevän luolan suulle.
"Mainingit heittelevät venettä sinne tänne; ja sitte sieppaa rotko
suuren imaisun, jotta kylmästi värähdyttäviä ilmavirtoja puuskahtaa
kuuromykän keuhkoista, hänen kielensä kahleet laukeavat, hän päästää
kirkaisun, riemuitsevan kirkaisun tuon ahnaan nielun edessä, hänen
korvansa aukeavat, ja hän kuuntelee pyörryttävän iloisena meren
pauhinaa ja kääntää veneen pois luolan ratkaisevasta särpäyksestä...
"Ja kävellessään rannalta sanomattoman iloisena avautuneiden aistiensa
toiminnasta, tapaa hän tuon vaaleaverisen naisen. 'Minä osaan puhua!
Herralle kiitos! Minä osaan puhua ja kuulen', ja hän aikoo syleillä
naista, sillä hän tuntee kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan.
"Mutta nainen työntää hänet pois: 'Menkää tiehenne siitä! -- Mitä minä
välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö!'
"Mies tahtoi saada sanotuksi: 'Ei, ei! -- Siinä olette oikeassa. Pyydän
anteeksi: en tarkoittanut pahaa.' -- Mutta samassa herpautuivat jälleen
hänen kielensä jänteet: hän ei saanut sitä sanotuksi. Eivätkä hänen
korvansakaan enää kuulleet.
"Mutta ne ainoat sanat, mitä ne olivat kuulleet siitä asti kun äidin
ääni viimeisen kerran sointui lapsensieluun, jota kuurous oli
eroittamassa elämän suuresta laulusta -- ne ainoat sanat olivat:
'Menkää tiehenne siitä! Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai
ettekö?!'
"Pitkämatkainen muukalainen souti uudestaan merenalaiselle luolalle,
mutta tällä kertaa masennuksissaan. Mikään ylentävä usko ei temponut
hänen kielensä jäykkiä jänteitä eikä tulistuttanut hänen korviaan.
Meren imuvirtaus herätti hänessä vain pelkoa. Ei tapahtunut mitään
ihmettä, eikä hänellä ollut voimia kääntää venettä poiskaan.
"Aukko nieli hänet.
"Ja mitä nielu saa haltuunsa, sen se pitää omanaan.
"Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja vastustamattomana kuin
kuolema särpii se viimeisetkin murenet -- pitkin väliajoin -- ilman
kiirettä..."
Jussa liitti kätensä ristiin: "Jumala olkoon sen oudon kuuromykän
sielulle armollinen! Amen!" -- -- --
Kun Jussa astui ulos sakaristosta, istui vieras nainen jo reessä --
kaukana tien alivarressa.
Hän piteli ohjaksia itse. Hevonen pyrki porhaltamaan liikkeelle, mutta
hän pidätti sitä.
Pappi seisoi hievahtamattomana portailla. Käsi tempoi ja pyrki
karvalakin reunaan, mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja häntä kidutti
sielunsa nääntymys...
Nainen katsoi taakseen.
Leuka painui yhä enemmän ja enemmän rintaa vasten, katseen tulviessa
pappiin, ja kenties hänen verensä tulvi mukana; katsoja vaaleni...
Hevonen nykäisi. Hän ojensi ohjakset ajajalle. "Aja nopeasti!"
Vasta kun he kääntyivät joen päälle, laukesi hänen henkensä väräjävään
huokaukseen, ja huulet vavahtelivat kiireisesti.
"Aja nopeasti!"
Vauhdin tuottamaan nautintoon tunkeutui tuon tuostakin tuskansekainen
tunne, että takana liehui jotakin varjoa, ajatusta kirkon portaille
jääneestä. Vielä kerran huumasi aistit mielenkarvaus ja halu joutua sen
miehen syleilemäksi, joka käyskenteli yksinäisyyden ympäröimänä...
Kenties oli hän tulossa takana?... Hänen täytyi katsoa taakseen. Yhä
uudestaan ja uudestaan täytyi hänen kääntyä katsomaan; arvoituksellinen
epävarmuus alkoi taas kuristaa hänen henkeänsä...