... Aurinko pistäytyi pilvenhattaran taakse ja heitti punervan hohteen
lumen höytäleille, joita alkoi leijua alas, ensin harvakseen, sitte
tiheämpään, -- kunnes auringon kajastus ei enää kyennyt tunkeutumaan
niiden läpi...
Hän istui kokoonvaipuneena karhuntaljan alla... Hänen vaaleakutrisen
pikku poikansa ei enää tarvitsisi kysyä, milloin he matkustaisivat isän
luo. Hyvä Jumala, hänen oli käynyt kovin sääliksi miestänsä, kun "se
alkoi" syksyllä -- syksyllä Juhanin tullessa verestyttämään muistoja.
Mutta hän ei voinut sille mitään! Ja hän oli monet kerrat itkenyt,
ettei voinut sille mitään...
Vuono ja meri tulivat näkyviin.
Kyyneleet sulattivat hiutaleet hänen poskiltaan. "Juhani! minä en
voinut sille mitään! Jumala minua auttakoon! minä en tiennyt
paremmin"...
Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut
hänen albumiinsa. Se oli piirretty goottilaisin kirjaimin:
"Jos kohtaat elämässä suuren pettymyksen, lapseni -- ja yksi on
kaikista pettymyksistä suurin --, niin älä luule, että ensimäisen
katkeruuden tuska on surua."