Huuhkaja on erämaan hiljaisia asukkaita. Se on mahtava siellä
yksinäisyydessään, ja onnettomuutta ennustaa sen lähenteleminen
ihmisten olinpaikkoja. Se tulee nimittäin muistuttamaan "rikoksesta
jonka tiedät".
Biettar Oula, joka oli nyt alkanut karttaa ihmisiä eikä koskaan
vetäytynyt telttaansa ennen kuin myöhään yöllä, istui kerran
iltahämyssä korkean kallion reunalla, joka jyrkästi laskeutui jokeen.
Laaksossa oli jo pimeä, mutta ylängölläkin valaistus yhä enemmän ja
enemmän keräytyi kellanvihreäksi hohteeksi lännen tunturirajalle, ja
välimatkat kutistuivat kaikkialla likitysten.
Biettar Oula on kantanut suuren kasan kuivia, tervaisia puunjuuria
kallion reunalle. Hirmu voi tulla, ja nuotio on hyvänä turvana, kun
pimeys on niellyt ylängön...
Kuuluu kolea toitotus: "huhuhu". Biettar Oula katsoo ylös ja näkee
yksinäisen, kalliolta kohoavan käiverän männyn latvassa kaksi kiiluvaa
silmää...
Se on huuhkaja, joka näyttää kotkan suuruiselta yön harmajaa taivasta
vasten. Järkähtämättömänä alallaan istuu se siinä tuuheine
höyhenpeitteineen. Täplikäs rinta on harmaja kuin läpinäkyvä ruumiin
pinta, ja hehkuvat silmäterät sen ihmisenpään muotoisessa päässä
tuijottavat suureen olentoon kallion reunalle. Se kääntää vähän päätään
ja räpäyttää hiukan silmiään -- ja kaikki kuoleutuu taas
hievahtamattomuuteen, joka salpaa katsojalta hengityksen.
Biettar Oulan valtaa hillitön halu katkaista vallitseva kuolemankolkko
hiljaisuus suuren elukan jyrisevällä mylvähdyksellä... Mutta ärjähdys
ei pääse rinnasta, hänen täytyy olla vaiti...
Vihdoinkin lähtee otus lentoon ja laskeutuu hiljaa kuin henkiolento
pilkkoisen pimeään laaksoon.
Se on kuoleman lähettiläs. Kolmannen kerran tulee se seurassaan hänen
ja ikuisen pimeyden herra...
Lakeudelta kuuluu kohinaa. Se on syysmyrsky.
Biettar Oula haparoi juurakkokasan luo. Hän piiraisee tulitikulla
polveensa, fosforituike välähtää pimeässä, väristen ja rätisten hänen
vapisevien kämmeniensä välissä... Hän sytyttää rovion... Syysmyrsky saa
liekit roihuamaan, ne värittävät mahtavat kohti taivasta vyöryvät
savujoukot kailavan punaisiksi. Hehkuvat puut paukkuvat, ja säkeniä
tupruaa niistä. Koiran valittava haukunta kuuluu halki pimeyden laakson
toiselta puolen... Liekit valaisevat laajalti pimeyttä laakson yllä ja
myöskin jonkun matkaa kalliota, joka riippuu kosteuttaan välähtelevänä
syvässä pimeydessä.
Biettar Oula juoksee, hekkumallinen kauhun tunne ruumiissaan, nuotion
ympäri ja huitoo käsillään... "Jää on lujaa", kuiskaa hän myötätuuleen,
joka ulvoen rynnistää laakson puita vasten ja väliin viheltäen puistaa
jyrkänteen hoikkia ja kuivia pensaanoksia.
Se valittaa huojuvassa metsässä ja vonkuu pimeässä.
"Olen tappanut hänet", kuiskaa hän myötätuuleen, ja mielettömyys hehkuu
hänen silmistään hänen hyppiessään sinne tänne loimuavan nuotion
ääressä... Hän seisahtuu kuunnellakseen. "Nyt lentävät sanani myrskyn
mukana."
Hän panee korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunpa ne eivät kohtaisi
ketään!... Sh! Nyt läimähtävät ne akkunaa vasten!"... "Kenet olet
tappanut? -- Kenet olet tappanut, Biettar Oula?" -- Mutta Biettar Oulan
sanat eivät ilmaise sen enempää. Ne ovat lattialla, ja kun vouti
piiraisee tikkuun tulen katsoakseen, näkee hän ainoastaan sanat: "Olen
tappanut hänet." Mutta seinällä huomaa hän sanat: "Jää kestää." Ne ovat
lyöneet seinää vasten niin voimakkaasti, että säteitä on pärskähdellyt
niitä...
Taas kuiskaa Biettar Oula: "Jos kavallat minut, kaivan ytimen
luistasi!"...
Toisella puolen laakson asuvat lappalaiset, jotka olivat heränneet
koirien haukuntaan, seisoivat peljästyneinä katsellen roihuavan nuotion
ympärillä leiskuvaa olentoa.
Äkkiä vierähtävät kekäleet nuotiosta, menevät muruiksi vieriessään ja
putoavat pitkänä tulijuovana alas pimeyteen. Kivi vierii ryskien
rosoista kalliota alas, jää halkeilee ja vesi nousee murtaen jään, sen
valittava ääni hajautuu tuhansiin suuntiin kaikkialle, vaikenee
hetkeksi, mutta herää henkiin kaukana, kierii takaisin ja kohdattuaan
lähtöpaikkansa saa nuortunein voimin aikaan mahtavan valittavan
ryskeen. Eloton vesi, joka äsken tahdottoman rattoisasti virtasi jään
alla, läikehtii jään päälle, kunnes se viimein väsähtää... On hiljaista
taas. Mutta vielä kerran kuuluu vinkuvaa suhinaa kaukaa alhaalta, ja
jyrkänteeltä kuuluu julmia sanoja myrskyn puhaltaessa, sekä ääntä, joka
paisuu rajuksi joikumiseksi ja saapi koirat ulvomaan, kajautellen
jumalattomia sanoja myrskyyn.