Viime päivinä oli satanut räntää, joka ilman jäähdyttyä oli jäätynyt.
Porojen oli vaikea saada jäkälää esille jäisen lumen alta. Ne olivat
ahkeraan liikkeellä ylängöllä etsimässä paljaita paikkoja.
Eräänä päivänä äiti Biettarin kuoleman jälkeen seisoivat Biettar Oula
ja Lasse teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta
tapansa mukaan kuhnaili hän mahdollisimman kauvan.
Biettar Oula virkahti: "Näetkö poroja tuolla kukkulalla lammen toisella
puolella? -- Olisi ehkä parasta ajaa ne eteläpäähän lampea. Siellä on
laidun parempaa."
Kyllähän... Kyllähän -- -- Lasse aikoi tehdä sen. "Jää on kai nyt siksi
vahvaa, että voin kävellä yli."
Biettar Oula puri hammasta. Ajatukset, joita hän oli viime päivinä
hautonut mielessään, olivat äkkiä toteutumassa, vieläpä ennen kuin hän
oli oikein ehtinyt niihin perehtyäkään.
"On, varmastikin." Oulan ääni petti; hänen täytyi niellä lauseensa
jatko.
Lasse lähti kävelemään jäätä. Vastasataneessa lumessa venyi jälki
pitemmäksi ja pitemmäksi. Jäässä kuului rysähdyksiä, väliin
pitkällisempääkin jumua... Biettar Oula vapisi.
Lasse lähenee jo jyrkkää kallioseinää, toisella puolen lampea...
Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa huutaa Lassea
kääntymään takaisin, -- -- mutta ääni takertuu kurkkuun. Hän lyyhistyy
ja saa kirkaistuksi juuri silloin kun jääkin murtuu... Avannossa kellui
lakki, jota hiljalleen heiluttelivat pintaan nousevat kuplat... Sitten
oli kaikki hiljaista. Kallion seinustalla oli vesi syvää.