Eräänä syksynä olivat he asettuneet karjoineen sisämaanlaakson
eteläpuolelle, tunturilammen rannalle, noin kymmenen penikulmaa
kirkolta kaakkoon.
Muutamana iltana ei kuulunut paimenten joikumista.
Biettar muori makasi viimeisillään.
Porolauman tömistely teltan ohitse ilman paimenten tavanmukaisia
huutoja kuului hyvin synkältä -- kuin henkien suhinalta -- lisäten
hetken vakavuutta.
"Etkö voi haukkua hiljaa! -- Girjes! huosh!"
Muori heilutti keppiä ja raappi tiheäkarvaista taljaa, joka hänellä oli
peitteenä.
Andi -- pikku Andi, joksi häntä vieläkin sanottiin -- istui toisella
puolen nuotiota. Aina kun katkuava savu kosteitten koivunoksien
palaessa kokoontui pilveksi, katsoi hän padan sivutse äiti Biettariin.
Isoäidin silmät näkyivät kiiltävinä ja kankeina mustaa telttaseinää
vasten. Hän koetti nyt olla katsomatta usein isoäitiään. Hän istui
siinä masentuneena, kyyneleitäkään ei tämä turtumus heruttanut
poskille. Elle istui Uusi Testamentti ja virsikirja kädessä.
Revontulet roihusivat värisevinä kieluina taivaan laella.
"Taivas palaa! -- Paetkaamme!" sopersi Biettar muori ja katsoi räppänää
kohti... "Polje veri lumeen, Oula!... Peitä kaikki jäljet! Voipiko
merkkiä muuttaa? -- Eikö? -- Leikkaa korvat poikki!"
Biettar Oula kalpeni. Nuo hänen äitinsä sanat olivat Biettar Oulalle
tutut. Ne oli hän usein ennenkin kuullut ollessaan äitinsä kanssa öisin
toisten poroja tappamassa. "Lueppa, Elle, Testamenttia!" Elle avasi
vapisevin käsin likaisen kirjansa. Musta savu karvasteli hänen silmiään
ja nuotio valaisi niin huonosti, ettei hän nähnyt hyvin lukea, ja
sitäpaitsi ei hän rippikoulusta päästyään ollut vaivannut itseään
lukemisella.
"Etkö kykenisi edes lausumaan pikku rukousta?"
Kyllä -- mutta... pahaksi onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut mitään
sellaista rukousta, jonka hän olisi osannut ulkoa.
"Mutta virka hänelle joku Herran sana!"
Kyllä -- kunhan hän vain keksisi jonkun semmoisen!
"Emmekö laulaisi virttä, Elle?"
"Jumala, Herra taivaassa." Sen osasivat he molemmat hyvin. Mutta
ainoastaan yhden säkeistön.
"Laulakaamme se vielä kerran", sanoi Biettar Oula. He veisasivat sen
neljään kertaan ja heidän sydämensä lämpeni siitä.
Kunpa he nyt lisäksi osaisivat lausua muutaman Herran sanan!
Elle alkoi sanella ulkomuististaan isämeitää. Eihän se kyllä tahtonut
oikein luistaa, mutta muisti hän kuitenkin enimmät kohdat...
"Jeesus", kuiskasi äiti Biettar.
Ja samassa kun Biettar Oula avasi teltan oven tuodakseen polttopuita,
vetäisi äiti Biettar viimeisen henkäyksen, kylmän syksyhöyryn
tuntureilta hyökätessä hänen vuoteelleen.
"Eikö hän sanonut: Jeesus?"
"Sanoi!"
* * * * *
Vaivaloista olisi ollut viedä ruumis kirkolle tähän aikaan, sillä lunta
ei vielä ollut.
Paria päivää myöhemmin pantiin hänen ruumiinsa pulkkaan ja haudattiin
tunturirotkoon.
Hänen vanha palvelijansa Aslak hautasi hänet, lukien hautaamissanat
virsikirjasta. Sitte latoi hän suuren kiviröykkiön haudalle, etteivät
pedot kaivaisi ruumista esille.