Vuosien kuluessa oli Lassea yhä vaikeampi kohditella. Mutta hän ei
koskaan uhannut: hänen harminsa siitä, että oli saanut korvaukseksi
kolme vasaa ja yhden mitättömän vaatimen, ei koskaan voinut kohota
sellaiseen voimaan, että se olisi vapautumisekseen vaatinut
vihanpurkausta. Mutta vaikkakin tämä häneen juurtunut katkeruus oli
voimaton, niin sai se hänet kuitenkin -- tai ehkä juuri siksi --
heltymättömän loitontuvaksi Biettar Oulasta. Muori Biettar oli kyllä
kehunut terveenä ollessaan kykenevänsä pitämään häntä kurissa. Mutta
muorin tultua kivuloiseksi oli Lassen olo helpompi ja hänen hyyhmäinen
luonteensa sai uusia aineksia, kun hän muisteli äiti Biettarin röyhkeää
omavaltaisuutta. Kaikki tämä painoi leimansa hänen silmiinsä, koko
muotoonsa ja kaikkiin tuon tahdottomasti tottelevan olennon toimiin.
Ja Lasse, jolla ei ollut koskaan elämässään ollut vaikutusvaltaa
ihmiseen, ei voinut vähääkään vähentää vallastaan Biettar Oulaan.
Hitunen ihmisrakkautta, joka hänellä oli ollut, kuoleutui tähän
myrtymiseen -- ainakin Biettar Oulaa kohtaan. Nyt oli hänen vallassaan
voimakkain ihminen, jonka hän tunsi; nyt piti puristaa! Ja aikaa myöten
oppi hän todellakin myös itse ymmärtämään, että juuri tuo verettömän
harmaa hänessä, jota voitiin aavistaa, mutta joka ei koskaan tullut
näkyviin, oli hänen voimanaan. Ja siihen suuntaan saatua leiviskäänsä
käytti hän parhaimmalla tavalla.
Tämä hänen olemuksensa sai aikaan, että Biettar Oula ei voinut ajoissa
ottaa hänestä vaaria. Siinä oli jotain, minkä Biettar Oula oli toivonut
aikojen kuluessa häviävän. Hän ei ollut tottunut mairittelemaan eikä
pikkumaiseen epäilevään huomaavaisuuteen. Kateutta ja muuta sellaista
oli hän tottunut suvaitsemaan Lassessa.
Tässä asemassa ei Biettar Oula ollut huomannut, mikä muutos hänessä oli
tapahtunut sillä aikaa, kun Lasse oli poissa.
Hän oli jo ollessaan oikeuden edessä saanut alkuaiheen nykyiseen
heikkouteensa. Tukalassa asemassa oli hän silloin, kun hän pelkäsi,
että hänen ehkä piti tehdä väärä vala. Silloin oli hän totta puhuen
ensi kertaa tekemisissä pelon kanssa. Jo ensimäisenä yönä senjälkeen
valtasi hänet paha aavistus, että hän vielä kerran joutuisi pulaan
Lassen tähden. Myöhemmin piti hän sitä kyllä pelkkänä mielikuvituksena,
mutta -- väliin kumminkin vaipui hän henkeään pidätellen sitä
miettimään.
Lassen tultua kesti tällaista Biettar Oulan sisäistä tyhjentymistä
melkeinpä hänen tietämättään useita vuosia. Mutta kun hänen maineensa
äkkiä oli tullut paremmaksi -- myöskin hänen tietämättään -- ja hän
kohosi arvosta arvoon, päästen lopulta kunnanhallituksen jäseneksi,
huomasi hän tilansa, tuli araksi ja epäluuloiseksi. Hänelle selvisi
nyt, kuinka paljon Lassen ilkeät katseet ja painostava käytös olivat
vähentäneet hänen vastustusvoimaansa. Hänellä ei ollut enää ollenkaan
itsensähillitsemiskykyä, eikä hän käsittänyt, mitkä keinot olisivat
tehokkaita: hän antoi Lasselle lahjoja ja oli naurettavan huomaavainen
--, vaikka hänellä oli kyllin kokemuksia siitä, ettei enkelinkään
hyväntahtoisuus olisi saanut Lassea heltymään, päinvastoin teki se
hänet vain tunteettomammaksi.
Hän tuli ihan neuvottomaksi ja avuttomaksi etsiessään keinoja Lassen
taltuttamiseksi.
Viime aikoina vaivasi Biettar Oulaa unettomuus. Eräänäkin yönä valvoi
hän kauvan. Hän makasi jäykkänä, hermot jännityksessä. Hänen rinnastaan
alkoi kuulua pitkäveteistä tärinää, joka oli kuin seinäkellon ääntä sen
alkaessa lyödä. Hän säpsähti, ja samassa kiiti valojuova hänen
silmiensä ohi. Hän nousi istualleen ja pani kätensä sydämelleen
saadakseen varmuutta siihen, että hän vielä eli, ja tuijotti senjälkeen
ympärilleen. Teltassaan hän huomasi elävänä olevansa, ison ja somasti
kuorsaavan Ellensä vieressä.
Seuraavanakin yönä valvoi hän ja odotti tuskallisena edellisen yön
tapahtuman toistumista. Hän makasi %ummessa silmin arvellen, että ehkä
uni sittenkin tulisi... Nyt näkee hän harmaan täplän. Ovatko hänen
silmänsä ummessa? -- Ovat... Mutta sittenkin näkee hän harmaan täplän
vähän matkan päässä. Se siirrähtää lähemmäs ja samassa muuttuu Lassen
kasvoiksi verestävine silmineen. Lassen kasvot näyttävät nyt
verettömiltä ja harmaammilta kuin ennen... Hetken perästä muuttuvat ne
Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, jotka myös ovat verettömät ja harmaat.
Hän nousi istualleen ja voihki. "Mikä sinua, Oulatsjam, vaivaa?" kysyi
Elle, joka oli herännyt hänen voihkinastaan.
Biettar Oula siirtyi Ellen taljan alle ja painoi päänsä hänen rintaansa
vasten peloissaan ja vapisten kuin pieni lapsi...
Nyt oli hän, kuten kerran ennenkin, epäilyksien vallassa. Hän ei ollut
moneen vuoteen ajatellut sitä asiaa. Hänet valtasi halu repiä Elleä
nenästä ja nipistää reidestä, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka
pahoin voudille kävisi, jos hän... Hän pelästyi: hän ei voinut uskoa
sitä, että hän itse pääsisi voittajana taistelusta. Hänellä ei ollut
rohkeutta. Seuraukset peloittivat häntä... Hän toivoi, ettei joutuisi
sellaiseen... Joutavia! -- -- Vouti oli ottanut Groobeinin tytön
Jussalta. Olihan yleensä puhuttu, että Jussa hänet naipi... Kuka siis
tietää! -- -- --