Elna ja Jussa istuivat niemellä, kylän yläpuolella. He olivat
asettuneet pajupensaikon siimekseen niityn ulkoreunalle. Aurinko
valaisi joen leveää ja loivaa hietikkorantaa, ja kiillekivisirut
kimaltelivat hietikolla kuin hopea.
Paksuruumiisia mettiäisiä lenteli pensaitten lähistöllä.
Laiskanomaisesti istahtivat ne tuon tuostakin keltaisille
pajunnorkoille tai niityn sinikelloille. Kesän ehtoopäiväaurinko loi
valohämyä puiden varjojen sekaan.
Jussa tunsi sisäistä pakkoa kiittää Jumalaa kesästä ja hänestä, jonka
pää nojasi hänen rintaansa vasten ja jonka kuuma rakkaus häneen oli
pyhittänyt kesän.
Mutta tähän ihanaan hiljaisuuteen tunkeutui nyyhkytystä Elnan rinnasta.
Onnen ensimäinen verso on hento ja vilunarka kuin umppu, joka
pakkasessa ja rajuilmassa turmeltuu, ja lakastuu auringon paahteessa...
Jussa ei oikein tiennyt, miksi tyttö itki, mutta hänkin heltyi. "Miksi
olet niin murheissasi, Elna?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Älä pahastu, rakas Juhani! Kuule, kun sanon!" Hänen nyyhkytyksensä
muuttui haikeaksi itkuksi. "Minusta tuntuu kuin sydämesi olisi väliin
kylmä, ja silloin tulee minun kovin tukala ollakseni." Näin puhuessaan
siirtyi hän lähemmäs Jussaa aivan kuin uskaltamatta jättää tilaa heidän
väliinsä.
Jussa ei voinut ensin vastata mitään. Tämä oli jotenkin aavistamatonta.
Tähän asti oli heidän keskustelunsa ollut surutonta kuin unelmat
valoisana kesäyönä.
"Onko sinulla ikävä, Elna?"
"Niin, -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä pahastu minulle!" Hän
kietaisi käsivartensa Jussan kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Voi,
kuinka tummat ovat silmäsi, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan
tuota minulle mitään pahaa! -- Muistatko ensimäistä kohtaustamme?
Muistatko, että silloin ikävöin tänne, -- vaikka pelkäsin tätä maata ja
ihmisiä sellaisia kuin Biettar Oula? Myöhemmin en sitä usein ole
ajatellut, -- mutta senjälkeen kun ensi kerran kohtasin sinut täällä,
on se usein johtunut mieleeni... Ei minua vallannut -- älä pahastu,
Juhani, jos sen sanon -- yksinomaan ilo tavatessani sinut jälleen.
Myöskin tuo kummallinen lapsuusajan tuska heräsi minussa eloon. Mutta
silloin kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle sattuessani sanomaan
jotakin, mitä en tarkoittanut, selveni se minulle täydellisesti. Sinä
sait hirmuisen kovan kiillon silmiisi. -- Ei yksinomaan mielipaha
siitä, että olin närkästyttänyt sinua, saanut minua tulemaan
luoksesi... Minun oli silloin kovin paha olla! -- Ei se ollut
yksinomaan mielipaha... Se oli... niin, en tahdo sinua verrata
käärmeeseen; mutta olen kuullut tai lukenut, että pienet linnut
lentävät käärmeen kitaan, -- vaikka ne pelkäävätkin sitä. Mutta ehkäpä
juuri pelko ajaakin ne tuohon kauheaan kohtaloon. En kuitenkaan minä
pelännyt enkä pelkää sinua, en sillä tavoin. Mutta tuska, tuska,
Juhani! Se ei antanut silmänräpäykseksikään minulle rauhaa! Mutta sinä
olit minulle silloin vihoissasi, välttelit minua. Ehkä saatoin itseni
naurunalaiseksi ihmisten silmissä, mutta siitä en välittänyt. Papin
rouva koetti saada minua järkiini. Järkiini! Mitä minä järkevyydestä
välitin! Toisinaan näin sinut vilahdukselta, ja silloin näytti minusta
kuin ympärilläsi olisi ollut jotain, mitä en osaa oikein selittää.
Niin, se ilmaisi jotain sisäistä yksinäisyyttä; se teki minut miltei
merikipeäksi."
Ja hän painautui taas nyyhkyttäen Jussaan kiinni. "Ja kuitenkin --
kuitenkin rakastan minä sinua, Juhani, kaikesta sydämestäni. Rakastan
sinua avuttoman määrättömästi. Ehkä tuskani johtuukin siitä, -- ja
myöskin siitä, että sydämesi on väliin niin kylmä!... Kunpa ei sinussa
olisi tuota kamalaa autiutta!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei virkkanut sanaakaan.
Ihminen herää ihmeellisen kaukokatseiseen näkemykseen, kun hänen
elämänvirtansa äkkiä tunkeutuu hallaiseen hyhmään.
Jussa ajatteli tyttöä, joka polveutui maailman kauneimmasta rodusta,
sen mahtavista valtiaista ja valoisista jumalista. Ja hän ajatteli
Jäämeren rannikon yksinäisiä majoja ja savupirttejä sekä niissä
asustavia ihmisiä. Hän oli itse syntynyt pimeänä syysiltana, äitinsä
ollessa kokoomassa poronjäkälää metsärajan yläpuolella. Heidän oli
täytynyt yöpyä sinne, ja pimeys oli hänen ensimäisenä katseltavanaan
maailmassa... Oliko meri vajottanut raskautensa Elnan silmiin?
-- "Juhani! -- Rakastatko minua? Voi, sinun pitää rakastaa minua!...
Muistatko, kun vihdoinkin tapasin sinut täällä metsässä? Toivottelin
silloin olevani kaukana, ja samoin varmaan sinäkin. Emme kumminkaan
voineet mennä toistemme ohi. Olit mahtavan näköinen, suuri ja tumma,
kun äkkiä ilmestyit koivikon laitaan. Muistatko, että vapisin, kun otit
kädestäni kiinni? Silmät kostuivat, en itkenyt; mutta -- se vaikutti
minuun niin hirveän rajusti."
"Näin sinut, Elna, yöllä sitä päivää vasten, jolloin kohtasimme
toisemme; olit varhain aamulla kylpemässä pappilan puutarhan ruohokon
kasteessa. Sinulla oli vaaleansininen viitta heitettynä yllesi."
"Näitkö todellakin minut? -- Se oli epähienoa uteliaisuutta, Juhani."
Puna nousi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, ja hän hymyili puoleksi
hämillään ja nauttien.
"Olit ihana seistessäsi siinä hetkisen päin aurinkoa. Sinulla oli
kasteen kiilto vaaleansinisellä viitallasi."
"Olinko ihana? -- Rakasta minua, Juhani! Rakasta!"
Hänen hihansa olivat soluneet ylös. Jussa tunsi kaulallaan hänen
vaalean ranteensa valtasuonen tykytyksen ja näki nuoren, uhkean tytön
ohuitten kesävaatteitten verhoaman rintakehän liikkeet.
"Se yö oli lämmin. En saanut unta. Ajattelin sinua, ja siitä tuli yhä
kuumempi ollakseni. Siksi menin kasteeseen kylpemään, se oli niin
virkistävän viileätä."
He olivat jälleen molemmat ääneti.
"Ehkä vihaat minua, Juhani?"
Jussa ei vastannut siihenkään mitään. Sitävastoin kysyi hän: "Miten
olet ajatellut suhdettamme? Sano minulle, Elna!"
"Suhdettamme?... Suhdettamme!... Niin, -- siitähän emme ole koskaan
puhuneet! Voitko sinä käsittää sitä?! Miksi emme ole siitä koskaan
puhuneet?!"
"Arvattavasti siksi, että meidän välillämme ei ole milloinkaan ollut
mitään suhdetta. Eikä varmaankaan voi koskaan tullakaan."
Tuskin Elna itsekään huomasi, että vapautuksen huokaus kohosi hänen
rinnastaan. "Ennenkuin matkustan täältä, tahdon minä sittenkin sen
suloisen tiedon, että rakastat minua kaikesta sydämestäsi!"
Hän kumartui katsoakseen Jussaa silmiin, mutta samassa nojautui hän
taakse päin. Jussan katse oli tyly ja kylmä.
"Juhani!"...
"Matkustatko jokea alas kotiisi, Elna?"
"Matkustan! -- Enkö ole jo puhunut siitä sinulle?"
"Et ole... Et ole sitä maininnut. Tuskinpa olisit nytkään maininnut,
jollen olisi kysynyt... Mieleeni johtui kysyä."
He olivat ääneti. Elna nykki hermostuneesti ruohoa.