XI.

Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei Biettar

Oula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.

"Kah -- Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"

"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä,

iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"

Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.

"Niin, -- mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."

"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.

Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin

aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin

odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten.

Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut,

sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat

sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan

pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat

ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä

lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat

ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään

kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.

Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi

parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.

Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita

vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot

kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.

"Olemmepa me -- kunnallishallituksen jäsenet -- ajatelleet kehoittaa

paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme.

Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan."

Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole

pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko

kuolleet tai köyhtyneet."

Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta

kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres,

että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli

ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on

siunatussa tilassa.

Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:

Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli

kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana

Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin

suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä

uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin

olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta,

uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.

Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi

ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän

itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa -- alussa. Mutta

hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin

ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän

nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! -- Turhamaisuus valtasi hänet

siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen

puhdistuksen.

Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu

puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui

kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.

Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan

kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen

ansiona...

"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.

"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua

onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta

sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja

kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän

kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten

tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin.

Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle

tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt

parempia päiviä."

"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"

"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi -- kuten parhaimmat

vaatimet."

Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä

helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän

hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen

käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.

"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena

työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on

tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän

nyt tuleekin toimeen."

Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui

mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi

hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.

Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa

huomionosoituksissa häntä kohtaan, -- ilmeistä ponnistelua Lassen

kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.

Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi

vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja

surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei

Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään.

Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan

ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan

voimakasta Biettar Oulaa.

Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin

oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin

laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.

"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos

sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan,

miten saarnaat Jumalan sanaa."

Ruijan rannoilta: Kertomus Norjan Lapista · 第 16 / 26 题