Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei Biettar
Oula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.
"Kah -- Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"
"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä,
iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"
Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.
"Niin, -- mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."
"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin
aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin
odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten.
Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut,
sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat
sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan
pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat
ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä
lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat
ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään
kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.
Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi
parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.
Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita
vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot
kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.
"Olemmepa me -- kunnallishallituksen jäsenet -- ajatelleet kehoittaa
paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme.
Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan."
Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole
pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko
kuolleet tai köyhtyneet."
Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta
kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres,
että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli
ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on
siunatussa tilassa.
Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:
Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli
kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana
Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin
suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä
uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin
olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta,
uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.
Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi
ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän
itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa -- alussa. Mutta
hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin
ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän
nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! -- Turhamaisuus valtasi hänet
siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen
puhdistuksen.
Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu
puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui
kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.
Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan
kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen
ansiona...
"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.
"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua
onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta
sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja
kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän
kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten
tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin.
Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle
tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt
parempia päiviä."
"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"
"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi -- kuten parhaimmat
vaatimet."
Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä
helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän
hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen
käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.
"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena
työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on
tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän
nyt tuleekin toimeen."
Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui
mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi
hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.
Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa
huomionosoituksissa häntä kohtaan, -- ilmeistä ponnistelua Lassen
kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.
Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi
vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja
surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei
Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään.
Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan
ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan
voimakasta Biettar Oulaa.
Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin
oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin
laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.
"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos
sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan,
miten saarnaat Jumalan sanaa."