On valoisa kevätyö -- aurinko kultaa lakeuksia. Yön hiljaisuudessa
kuuluu ainoastaan kahinaa Jussan hiihtäessä hangella.
Hän hiihtää pitkän niittylahden eteläpuolta, metsän reunaa mäen alla,
missä vielä on lunta. Puhdistaakseen pyssyään laukaisee hän jalkainsa
viereen lumeen. Lumen alta kuuluu lyhyt ja kumea jymähdys. Hänellä oli
isoreikäinen, vanha pyssy. Tärähdys oli katkaista hänen solisluunsa.
Koivikosta kuului nopeita, voimakkaita siivenlyöntejä, ja pari jänistä
vilisti pitkin metsänreunaa. -- Laukaus oli ainakin saanut eläimet
liikkeelle makuusijoiltaan.
Hän ampuu riekon ja kiihoittuu laukauksen aiheuttamasta jyrinästä.
Hankea punaavan veren näkeminen herättää hänen entisen verenhimonsa
henkiin; hän oli nimittäin poikana, Biettar Oulan tapaa noudattaen,
tottunut juomaan kuumaa eläimenverta. Hän puristaa riekosta veren
suuhunsa. Kuin ensimäiset viiniryypyt lämmittää ja virkistää se häntä
ja saa silmät hehkumaan. Pensaat, mäet ja tunturit sekä eläimet täällä
vapaassa luonnossa johtavat hänen mieleensä entisaikoja. Eivät häiritse
häntä nyt uteliaat ihmiset -- Jumalan kiitos!... Hän laukaisee
ruutipanoksen näreikköä kohti, istuessaan lumettomalla töyryllä
pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, kunnialaukaus meille
kaikille!
Jänis laukkaa hänen ohitsensa. Se haistaa ruutia ilmasta ja käännähtää
hypähtäen, mutta kohtaa toisen ruutipanoksen ja lähtee suoraan Jussaa
kohti, pysähtyy ja istuutuu vähän matkan päähän hänestä. Jussa työntää
suuren, kostean pihkamöhkäleen pyssynpiippuun ja ampuu jänistä kuonoon.
Se heittää kuperkeikan, puistaa nyhähdellen päätään ja kapaisee
tiehensä. Tuosta Jussa hillittömään nauruun. "Anteeksi! -- Olisi voinut
käydä pahemminkin", sanoi hän.
Jussa on tullut sivulaaksossa juoksevan, pienen joen rannalle.
Hiljaa kuin petoeläin hiipii hän pajukkoa törmälle, nähdäkseen olisiko
hanhia joen suulla.
Siellä ei ollut mitään. Pääjoen jäällä oli vieläkin näkyvissä laajalti
poron jälkiä, sinertävässä lumisohjussa. Nähtävästi oli Biettar Oula
nykyisin suurine laumoineen samonnut tätä tietä pohjoiseen. Kellään
muulla ei ollut niin suurta karjaa.
Jussa makailee koivikossa miettien yhtä ja toista.
Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee
sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko.
Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä
hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa
niitä kuin metsävalkea... Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät
toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.
Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät
koskettaessaan toisiinsa.
Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina.
Elna... Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten
vuosta... Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?
* * * * *
Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen
kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja
papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja
maailmasta... Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana
tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!... Kulje sinä vain maan
päällä, Elna, niin se notkuu enemmän -- -- -- En kestä tätä, rintaani
polttaa, katseeni sumentuu... Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee
vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä
tätä -- -- --
Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi
laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.
Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen
karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.
Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.
Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen.
Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen
jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita
kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden
haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain
Jussaa.
Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!
Harmaa höyry suusta tupruten laukkaa susi niemen sivua. Hanki kahisee
suksen liukuessa.
Susi laukkaa joen poikki sen pohjoisrannalle, ja edelleen metsään.
Jussa juoksee sukset jalassa vetelän rantasaven yli, jättää sukset
rannalle ja porhaltaa suden perässä mäkeä ylös. Väliin katoaa se hänen
näkyvistään. Jussa on jo hengästynyt, mutta susikin on väsynyt, sillä
haavaa pakoittaa, ja siitä on juossut jo paljon verta.
Susi menee hoipertaen louhikkoista tunturin rinnettä ylös ja pysähtyy
kallion kielekkeen alle. Jussa kaataa suuren panoksen ruutia pyssyynsä
ja työntää piippuun kotona valamansa lyijykuulan. Hän astuu lähelle
sutta, joka räpyttää silmiään ja vaahtokitaisena uhkaa häntä. "Henki
pois!"
Suden alaleuka retkahtaa ammolleen; luoti on musertanut sen. Istuen
kahareisin karvaisen eläimen päällä hän työntää pitkän puukkonsa sen
rintaan.
Hiki polttelee hänen silmissään, ja kädet vapisevat väsymyksestä hänen
eläimellisen raateliaana nylkiessään sutta.
Jussa kiipeää kalliolle ja riisuu vaatteensa vääntääkseen niistä
märkyyden pois, levittäen ne sitte auringonpaisteeseen kuivaamaan.
Hän istuutuu kalliolle, kietoen sudennahan ympärilleen, ja katselee
jokea, joka näillä tienoin virtavana ja jo vapaana jäistä kiertää
korkeaa hietarinteistä kukkulaa. Täältä näkee hän paimenmajoja, joissa
hän on kaikissa käynyt. Tuolla ovat ne mäet, joilla hän usein on
pistäytynyt syömässä vareksenmarjoja ja mustikoita. Tuolla näkyvät
mäenrinteet, joilta hän syksyisin on poiminut puolukoita. Hän tuntee
kaikki polut näillä tienoin. Tuolla syvässä poukamassa on hänen
ongessaan usein hopealta hohtava lohi temmeltänyt. Hän on kuljeskellut
täällä kaikkialla. Joka kolkka on hänelle tuttu: joka suon, joka
korven, kaikki hän muistaa.
-- Lähellepä Biettar Oula on asettunut. Pohjoisessa päin näkee hän
savun nousevan kahden tuuhean männyn välistä. Hän pukeutuu nopeaan ja
lähtee sinne.